Avomieheni on sairastanut nyt 3vuotta pahasti levinnyttä keuhkosyöpää. Mieheni on 30vuotias ja meillä on kaksi pientä lasta (2v ja 5kk).
Tämä ettei sukuni usko tähän koko sairauteen tuli ilmi, kun kerroin läheisilleni n.3vko sitten mieheni ahdistuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista jne...(jotka ovat ilmaantuneet nyt)...Nyt tädit ja enot yms ovat selitelleet että ei tämä koko homma voi olla totta, koska mieheni on niin hyväkuntoisen oloinen yms...(mieheni on saanut sädehoitoa ja nyt sytostaattia, leikkauksia ei pahan levinneisyyden takia ole tehty).
Onko teillä muilla kokemusta tälläisestä, että epäillään kaikkea?He nyt pitävät miestäni mielisairaana... Kamalaa....Miksi he eivät usko ja missä se läheisten TUKI JA KANNUSTUS on, jota tällä hetkellä kaivataan kovasti....
Tämä ettei sukuni usko tähän koko sairauteen tuli ilmi, kun kerroin läheisilleni n.3vko sitten mieheni ahdistuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista jne...(jotka ovat ilmaantuneet nyt)...Nyt tädit ja enot yms ovat selitelleet että ei tämä koko homma voi olla totta, koska mieheni on niin hyväkuntoisen oloinen yms...(mieheni on saanut sädehoitoa ja nyt sytostaattia, leikkauksia ei pahan levinneisyyden takia ole tehty).
Onko teillä muilla kokemusta tälläisestä, että epäillään kaikkea?He nyt pitävät miestäni mielisairaana... Kamalaa....Miksi he eivät usko ja missä se läheisten TUKI JA KANNUSTUS on, jota tällä hetkellä kaivataan kovasti....
Vastaukset 16
Vanhimmat
nyt tilanne on mennyt niin pahaksi, että lääkäri oli sanonut jäljellä olevan enää n.2kk aikaa, jos hoidot eivät nyt tehoa...kamalaa...kontrolli on nyt 2vko päästä ja sitten tiedetään lisää...piinaavaa odottelua...
Tänään nukkuin myös pappani pois, joten surua ja murhetta meillä nyt yllin kyllin...huh huh....onneksi nuo kaksi pientä hymyilevää poikaa antaa meille voimaa ja toivo parantumiseen :))
No näkyy kait se sytojen saanti pitkän matkan päähän kun puuttuu hiukset ja kulmakarvatkin.... Veljeni kuoli keuhkosyöpään komekymppisenä joten tiedän varsin hyvin mitä sen hoito saa aikaan. Kaikki lihaksetkin olivat surkastuneet suunnilleen pois, ei kyennyt edes kävelemään.
Ihmetyttää vaan: miten ihmeessä miehesi on pysytellyt kolme vuotta hengissä pahasti levinneen keuhkosyövän kanssa??? Yleensä se vie alle vuodessa.
Vähän muutenkin kumma kysymys - hittoako miehesi sairaudet sinun sukulaisille kuuluu, tätejä ja enoja myöten? Ei mun sukulaiset varmaan edes tiedä mun tilanteesta mitään.
Minulla ei ole tietoa keuhkosyövästä tai hoitojen aiheuttamista sivuvaikutuksista, mutta minulle tärkeä ihminen sairastaa syöpää, johon hänen jo kuulemma olisi 'pitänyt' olla kuollut. Tiedän, miltä tuntuu, kun muut pitävät epäuskottavana.
Joskus se on aiheetonta, joskus ei.
Täällä vaan silloin töllöin liikkuu dramatiikkaa rakastavia ihmisiä, joiden jutut voisi katsoa pilanteoksi.
Piti oikeastaan laittaa tuo eka viesti alkuperäiselle, mutta se lipsahti sinulle :)
Teillä 'vakituisilla' palstalaisilla - ja yleensäkin henkilöillä, joilla on tietoa syöpäasioista - varmaan on 'herkemmät tuntosarvet' sille, kuka on feikki ja kuka ei. Hyvä, että on 'kontrollia' - se on säälittävää, jos pitää täältä hakea dramatiikkaa omaan elämäänsä.
Oikeastaan juuri siksi, että minusta tuntuu, ettei tarinani ole uskottava, en ole viitsinyt siitä enää paljon jutella. (Kirjoitin kyllä tänne joku aika sitten ja sain ihan asiallisen vastaanoton. Kiitos siitä.) Joskus vaan tuntuu ylivoimaiselta kanniskella niitä murheita yksinään.
Kanssaihmisten neuvot ovat myös joskus aika uskomattomia; raakoja, tuomitsevia tai muuten vaan epäinhimillisiä. (Niin no.. usein nuo 'neuvojat' varmaan ovat juuri niitä, jotka hylkäävät ystävänsä/sukulaisensa pian tämän sairaudesta tai muusta vaikeudesta kuultuaan.)
Minusta tämä teidän palstanne on hieno, ja täältä välittyy lämmin ja kannustava tunnelma sekä kunnioitus kanssaihmistä kohtaan. Ne ovat arvokkaita asioita niin sairaille kuin terveillekin ihmisille :)
Meidän perheen osalta voin kertoa että läheiset eivät halua kuulla eikä nähdä totuutta. Ehkä kyseessä on tilanne ettei jaksa kohdata tilannetta. Nuori syöpään sairastunut voi olla pitkäänkin hyvä kuntoisen näköinen, joten lähellä olevien on helppo sanoa että kyllä selviät. Oma mieheni sai taxoteren tai jotain vastaavaa sytostaattia melkein vuoden ajan ja silti ei tukka lähtenyt. Vatsan alue oli turvonnut ja kroppa laihtunut, mutta pukeutumisella pystyi aika paljon peittämään. Kun yritin kertoa mm. hänen vanhemmilleen että tilanne on huono niin vastaus oli että annatte periksi jos noin puhut. Tarkoitus ei ollut antaa periksi mutta kaikki vaihtoehdot pitää huomioida ja niinhän siinä kävi että mieheni ei selvinnyt. Koen kuitenkin että yritin varoittaa ja valmistaa sukua mieheni kuolemaan, mutta kaikki halusivat sulkea silmänsä todellisuudelta. On varmaan helpompaa. Mutta minä ja hän asuimme yhdessä ja näin mieheni riutuneen vartalon hänen valmistautuessaan nukkumaan ja kuinka raskasta oli öisin kipujen ym. kanssa joten en voinut sulkea silmiäni todellisuudelta. Mieheni kuitenkin itse suhtautui tyynen rauhallisesti ja koki kuoleman enemmän helpotuksena sitten kun se päivä koitti. Ja siitä sain itse voimaa jälkikäteen. Yritä löytää keskustelu apua ammattilaisilta. He eivät pakene vaan kuuntelevat tuntemuksiasi ja saat tukea sieltä. Syöpäyhdistyksillä on omat kuraattorinsa ja sitä kautta saat varmasti tukea. Ota sinnepäin rohkeasti yhteyttä.
Tajusin vasta myöhemmin, että olet avovaimo ja avopuolisosi on kuolemassa syöpään (ehkä) jollei hoidot tehoa. Oletteko huomanneet että avovaimona tulevaisuutesi on epävarma esim. et tule saamaan lesken eläkettä. Teillä on lapset jotka perivät isänsä, mutta sinulla ei ole osaa eikä arpaa periaatteessa. En tiedä taloudellista tilannettanne eikä se minulle kuuluu, mutta jos olisin ollut avovaimo niin en olisi selvinnyt taloudellisesti. Onneksi olimme aviopari mieheni kuollessa sillä sain jonkinlaisen lesken eläkkeen. Tuntuu varmaan absurdilta tässä tilanteessa kirjoittaa tällaisia, mutta elämä jatkuu kuolemankin jälkeen ja ikävä kyllä maailma on raaka eikä kukaan ota sinun tilannettsi huomioon. Sanotaan vain että mikset ottanut selvää. Avioitukaa ihmeessä niin pian kuin mahdollista! Avopuolisosi pitäisi ymmärtää että se on ainoa tapa turvata myös yhteisten lasten turvallisuus ja vähentää perintöveroja ( ikävä kyllä kaiken surun keskellä on paras ajatella). Puhukaa asiasta ainakin!.
Joo, meillä on ollut suunnitelmissa avioitua. Saisin sitten saman sukunimenkin kuin pojillamme on.
Tässä sinulle linkki keskusteluun, jonka viimeisestä viestistä löydät s-postiosoitteeni, mikäli sinusta joskus alkaa tuntua siltä, että haluaisit enempi jutella.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=1500000000000101&posting=22000000023613834
Toivon, että sukulaisesi alkaisivat ymmärtää ja tukea perhettäsi epäilyn sijaan. Voimia.
Viimeinen päivä voi olla koska vaan, sen jälkeen et voi tehdä enää mitään.
Toivottavasti et loukkaannu, mutta pakko kertoa tämä.
Lähisukulaiseni puoliso kuoli yllätten ja olivat olleet avoliitossa toistakymmentä vuotta. Heillä on kaksi lasta. Aivan uskomattoman vaikeaa oli kaikki sen jälkeen leskelle, kun puoliso kuoli.
Sehän oli selvää, että leskeneläkettä ei saanut. Lapset saavat jotain eläkettä isästään, olikohan perhe-eläkkeen nimellä. Kaikenmaailman maksuja kyllä leski velvoitettiin maksamaan kaiken surun keskellä, (puoliso oli yrittäjä), mistään ei mitään saanut. Pienestä palkasta olisi pitänyt repiä suuria summia.
Lapsille määrättiin edunvalvoja vartioimaan talosta saadun toisen puoliskon summaa. Leski on suurinpiirtein kuin rikollinen irtolainen, mutta kuitenkin näköjään kelpuutetaan sentään hoitamaan lapsiaan ja laskuja.
Tämä 2000-luvulla, kuvitelkaa!
Voimia teille!
tuosta, kuinka vaikeaa on avopuolisolla, kun lasten isä kuolee.
Menkää Maistraatissa naimisiin, niin pääsette nopeasti. Viettäkää sitten vasta hääjuhla, kun miehesi on parantunut.
Koskaan ei nimittäin saa menettää toivoaan, mutta sanoisin, että kaiken varalta, niin saat itse hoitaa asiasi, eikä siihen tule kukaan edunvalvoja niitä hoitamaan.
Paljon voimia teille molemmille! Meitä on täällä varmaan monia, jotka ajattelevat teitä ja rukoilevat puolestanne, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi!
Tuntuu niin pahalta, koska nämä epäilyt sekoittivat hetkeksi pahasti omat ajatukseni ja aloin kysellä mieheltäni kaikkea esim. että ei tämä kaikki voi olla totta...
Mieheni huomasi pian, että en ole oma itseni ja kysyikin,että joku on tainnut laittaa tälläisiä sanoja suuhuni. Mies tunsi minut ( monen yhteisen vuoden jälkeen aika normaalia ;)) )ja "jäin kiinni"...Sitten keskusteltiin pitkän aikaa, koska en pystynyt pitää sisälläni kaikkea tätä...
Nyt "kaduttaa", koska mieheni taakkaan ei olisi tarvinnut tulla enää yhtään lisää huonoja asioita...Mietin, että miksi pitikin kertoa....aaarghh...ja miksi sukulaiseni juuri nyt kuullessaan tiedon, että ehkä enää vain 2kk jäljellä, kertoivat tälläisiä juttuja...En minäkään olisi halunnut tälläistä kuulla :(( ....
Sukuni on ollut minulle erittäin läheinen ja tärkeä...Se ihmetyttääkin ja tuntuu pahalta, kun kuulee näin monen vuoden jälkeen tälläisiä juttuja...huh huh....auttakaa ja antakaa nyt hyviä neuvoja kuinka tsempata omaa rakastaan kaiken myllerryksen keskellä...
En tiedä saako tästä taas mitään tolkkua...Ajatukset ovat hieman sekaisin :/
Sinulle "onneton avovaimo". Olit kirjoittanut juuri yhtä aikaa, kun minä. Vielä tuli mieleeni tällaista.
Minulle on esimieheni töissä sanonut monta kertaa, että "ei yhtään näy päältä, että sairastat". Olen vastannut, että vieläkö sen pitäisi päälle päin näkyä. On muutenkin ihan tarpeeksi kestämistä.
Sinulle sanoisin, että yritä olla vahvana, ja kerro tiukasti "päin naamaa" näille epäilijöille, että miehesi todella sairastaa syöpää, eikä mitään muuta!! Ja kerro myös, että haluat nyt PALJON TUKEA HEILTÄ ITSELLESI JA PERHEELLESI!!!
Osanottoni myös pappasi poismenon johdosta. Kyllä sinulla on nyt jaksamista. Toivottavasti saat jostain voimaa ja sitä tukea!
Kerro miehellesi, että ei luovuta!! Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin!! Itselläni on jo kolmas syöpä menossa, enkä vieläkään aio antaa periksi.
Joo, kyllä tämä kevät tuntuu aika rankalta, mutta kummasti sitä vaan jaksaa...Nuo lapsi kullat vievät paljon voimia, mutta antavat sitäkin enemmän meille! Mulla toivoa on yllin kyllin ja yritän saada miehenikin jaksamaan taistelussa...
Jaksamista ja voimia myös sinulle!!
Sukusi taitaa olla sairaampi kuin miehesi, osanottoni ja koita jaksaa. Aina aurinko paistaa..