Kun masentaa

Odotan kolmatta lasta ja kyllä mulla on välillä niin raskaita masennus jaksoja,elämä tuntuu niin raskaalta ettei toivoa ole.Lapsille olen raivonnut väsymystäni ja paha oloani ja se harmittaa,olen ajatellut lapseni ansaitsevat paremman äidin..en ole hakenut apua vaan väkisin olen noussut,en vain tiedä jaksanko enää yhtään sellasita jaksoa,sitten on apua haettava tai en pysty elämään ja lasten takia on pakko

ennen raskautta ja jouduin lopettamaan mielialalääkkeet, mutta raskausaika, ihan tuonne 8 kuukauteen asti sujui todella hyvin, olin iloinen ja hyvinvoiva enkä pelännyt synnytystäkään.

Sitten viimeinen kuukausi oli todella ahdistava, pelkäsin vauva-arkea, synnytystä en pelännyt missään vaiheessa. Pelkäsin, jos en rakastakaan lasta, pelkäsin jos en jaksakaan. Pelkäsin, ettei maito riitä.

No synnytys sujui todella hyvin, vauva-arki noin ensimmäisen kuukauden ajan hyvin, mutta sitten väsymys paheni ja paheni ja lopulta maidontulo loppui lapsen ollessa 2 kk ja se oli minulle viimeinen niitti. Masennuin, ja kaikki se mitä olin pelännyt, toteutui. Paitsi että lasta rakastin heti sen syntymästä lähtien, mutta väsyin lapsen kanssa, huusin lapselle, käsittelin kovakouraisesti, olin aivan hajalla, kunnes aloitin uudelleen mielialalääkkeet, koska onneksi pystyin niitä käyttämään, kun en enää imettänyt.

Näin sitten loppujen lopuksi se maidon loppuminen oli onni onnettomuudessa, nyt olen saanut ilon takaisin elämääni, en kiukkua vauvalle, nauramme yhdessä ja pidämme hauskaa. Kannattaa siis ehdottomasti hakea apua, ettei vain tee jotain harkitsematonta. Minä kävin niin pohjalla, että eräänä päivänä vain lähdin lenkille, mies jäi vauvan kanssa kotiin, jätin puhelimeni kotiin ja aioin sillä reissulla tehdä itsemurhan.

No, rohkeus ei riittänyt, ja vahva rakkaus lapseen sai minut järkiini ja samantien sitten hain apua ja se todella kannatti. Voimia sinulle, ja muista, että älä jää yksin. Jos et uskalla neuvolassa puhua niin ota suoraan yhteyttä mielenterveystoimistoon, se kannattaa ehdottomasti.

Myös minä odotan lasta valmiiksi masentuneena. Masennuskausia minulla on ollut niin kauan kuin muistan. Hoidossa en ole ollut enkä lääkityksessä, yhteen aikaan kävin psykologin juttusilla kun erosin pitkäaikaisesta kumppanista, joka eron aikana henkisesti ahdisteli minua, että ottaisin hänet takaisin.

Mutta todellakin, joskus on hyviä kausia ja nyt on menossa se huono kausi. En tunne mitään, en välitä mistään. En jaksa käydä suihkussa, hyvä että hiukset saan harjattua. En välitä miltä näytän ja koko ajan tiedän että tämä pahentaa tunnetilaa.

Lapsi on ensimmäinen ja jo nyt ennen syntymää, kun vartaloni on muuttunut pysyvästi ja ensimmäiset raskausarvet näkyvät, masennun ja odotan että mieheni mielenkiinto minua kohtaan loppuu kokonaan.

Asiaa ei auta karmea synnytyspelko ja hätäsektiopelko, kuten myös se osaanko huolehtia lapsesta, rakastanko sitä ollenkaan. Mitä teen jos vihaan sitä? Pelkään että masennukseni vaikuttaa lapseen jo nyt, raskausaikana. Vielä enemmän olen huolissani mitä synnytyksen jälkeen tapahtuu ja miten masennus lapseen vaikuttaa. Ja näistä ajatuksista syntyy päätelmä etten ole tarpeeksi hyvä lapselle enkä miehelleni. Pelkään myös sitä että lapsi ei rakasta minua.

Asiaa ei auta yhtään se, etten ole liikkunut raskausaikana ollenkaan, josta neuvolassa paasataan joka kerta kun sinne menen. Siellä paasataan myös herkuttelusta (jota en suuremmin edes harrasta). Olen lihonut näiden raskauskuukausien aikana 16kg ja pari kuukautta vielä olisi laskettuun aikaan. Ne, joille olen asiasta sanonut ihmettelevät miksi sellainen kilomäärä saa neuvolatädin hyppimään seinille. Itse mietin että mitä pahaa olen sille naiselle tehnyt.

Tämän lisäksi en jaksa huolehtia kotihommista. Osittain se johtuu siitä että viime viikkoina kohtu on kasvanut suunnattomasti ja litistää keuhkoja joka aiheuttaa hengitysvaikeuksia ja pyörryttämistä. 49 neliön imuroinnissa tarvitsen 2 lepotaukoa. Tunnen itseni saamattomaksi, hyödyttömäksi ja laiskaksi. Nyt kun on taas tämä kausi niin en jaksa välittää ja se masentaa entisestään.

Olen toivonut kuolevani synnytykseen ettei lapsi ja mies joudu kärsimään minusta yhtään sen enempää kuin on pakko. Säikähdän joka kerta näitä ajatuksia. Tiedän että tämäkin kausi menee ohi, mutta jos pelkoni alkavat toteutua (esim. mies jättää) niin en tiedä mitä sitten tapahtuu.

Itselläni oli myös masennusta,jo ennenkuin lapseni syntyi.Lisäksi olin jo valmiiksi tulevalle lapselle yksinhuoltaja.Masennus jatkui myös lapsen synnyttyä,ja en oikeen osannut nauttia lapsesta.Lapsen hoitaminenkin oli pelkkää mekaanista suorittamista.Lisäksi tunsin pelkkää vihaa lastani kohtaan.

Tästä kokeneena voin neuvoa sinua,että älä tee samaa virhettä,vaan pyydä ulkopuolista apua,vaikka neuvolasta.Se helpottaa jo suuresti,jos pääsee säännöllisesti juttelemaan jollekkin.Itse olin sillon viellä niin nuori,ja tyhmä,että annoin LAPSENI kärsiä tilanteesta.Välillä toivon,että saisin sen vauva-ajan takaisin,ja tekisin kaiken toisin ja lastani ajatellen.Nyt poika on 6vuotta,ja välillä,kun katson häntä,niin meinaa itku tulla silmään,että miten hirveä äiti olin hänelle vauva-aikana.

Ensimmäiset 3 vuotta ovat lapsen psyykkisessä kehityksessä tärkeää aikaa.Joten älä hukkaa siitä yhtään oman masennuksesi takia.Yritä vaikka saada aika mielenterveystoimistoon,tai perheneuvolaan.Kodinhoitajat on myös keksitty,jos tarvitset apua tulevan lapsen hoidossa.
Tiedän kokemuksesta,että masennus ja vauva ei oikeen sovi yhteen.Helposti saattaa tehdä jotakin harkitsematonta,jota katuu sitten myöhemmin.

Raskaus on toivottu, mutta nyt viimeisellä kolmanneksella peruisin varmaan koko homman, jos vielä voisin. Raskaana olemisessa ei ole mitään vikaa, mutta pelkään synnytyksen jälkeistä elämää. Tuntuu siltä, että elämä loppuu siihen. Itse masennus masentaa vielä entisestäänkin, kun tietääkseni se ei ole vauvalle hyväksi.