Pyytäisin nyt niitä neuvoja

joku meistä kirjoitti:

teiltä. En tiedä kuinka moni on teistä vilkaissut tätä sepustustani, mutta ei ainakaan moni ole kommentoinut mitenkään, paitsi kaksi kilttiä tyyppiä jotka ovat saaneet minut urheasti jatkamaan. Kritiikki saa olla rankkaa sillä olen jo aikuinen ja en vähästä lannistu.
Tämä on jo pitkä kuin nälkävuosi, mutta tuntuisi tahtovan lisää?
Mitkä ovat pahimmat mokat?
Pysyykö kasassa ja jne.


KOSKETUSNÄLKÄ


Ilmassa leijui paksuna kuristava vihan haju, joka oli kyllästetty koston liemessä.

Nainen käveli painavin, mutta varovaisin askelin epäuskoisena omasta olemassaolostaan. Hänen päänsä kiehui ajatusten, tunteiden ja valtavien ponnistusten raskaudesta. Kuumeisesti yrittäen hän ponnisteli päästäkseen takaisin todellisuuden tajuamisen olotilaan.
Hartiat kireinä kivusta joka säteili koko alaselkään. Vetäen raskasta taakkaansa perässään nainen tunsi alistavan tunteen saapuvan mustana verkkona liimautuen tahmeina säikeinä saaliiseensa,joka turhaan voimansa menettäen pyristelisi väsymyksen valtameressä kyyneliinsä hukuttautuen.

Aikaisemmin:

Leeni heräsi taas kerran omaan ahdistukseensa paniikin vyöryessä aaltoina hikisten lakanoiden rypyissä. Sama mustan unen maailma kuten liian monta kertaa ennenkin. Onnekseen Leeni oli kehittänyt itselleen kyvyn poistua unimaailmasta tahtonsa avulla. Painajaisen pahimmassa kohdassa Leeni oli taas käskenyt itseään komentamalla pois, pois, herää!
Tällä kertaa uni oli tavallista vahvempi joten oli parasta nousta istumaan ja herättää itsensä täydellisesti päästäkseen pois ilkeästi kiduttavasta tunteesta jossa unen kädet saavat otteen vastustelusta huolimatta.
Leeni nousi vuoteesta ja käveli keittiöön luopuen halusta yrittää uudelleen parempaan lepoon. Konemaisesti hän laittoi kahvikeittimen päälle samalla manaten hartioitaan joiden kireys säteili niskaan asti. Istuessaan kuuntelemassa keittimen korinaa Leeniä puistatti painajaisen pyrkiessä takaisin ajatuksiin, perkele, pysy siellä koloissasi ja anna minun herätä rauhassa mutisi Leeni puolihämärässä keittiössään.
Vihdoin keitin korahteli viimeiset tippansa ulos sisuksistaan ja muki mustaa virkeyttä oli Leenin kirkkaan punaisessa mukissa. Ihan sairasta tämä aamuyö, ajatteli Leeni ja pyrskähteli hysteerisesti kuuma kahvi suussaan. Puoli Suomea varmaan kuuntelee aamuisin kahvinkeitintä joka korisee kuin kuolinkorinaa ja minä laitan sen vielä verenpunaiseen mukiin. Ihan sekoja ajatuksia sanoi Leeni puoli ääneen. Sanoista tuli vielä hysteerisempi olo.
- Saasta nyt minä jo höpisen itseni kanssa. No, ei kai se maailmaa kaada. Lupaankin, että ostan tänään vaihteeksi sinisen mukin. Sitten varmaan ajattelen vain sinisiä ajatuksia kahvikeittimeni kuolinkamppailusta huolimatta.
Ääneen pyrskähtely toi niskojen tienoille hiukan rennompaa oloa ja kauhu unen sisällä alkoi painua unohtamisen avuliaaseen syliin. Ei se sieltä katoaisi, mutta antaisi taas hengähdysaikaa sillä Leeni tiesi vanhastaan unen harventavan tahtiaan aina lisää ajan kuluessa, olihan edellisestäkin jo vuosia.

Laiskan vetelästi Leeni laahusti olohuoneeseen ja aukaisi television katsoakseen jonkun leffan. Hän valitsi sellaisen joka pakottaisi keskittymään antaen näin levon omille ajatuksille. Hörppiessään kuumaa kahviaan Leeni kirosi taas.
- Helkutti valkkasin väärän, no olkoon en minä jaksa nousta enää hän tuumi kohentaen sohvan tyynyjä saadakseen lokoisan asennon josta tuijottaa ruutua joka tarjosi helpon paon edes hetkeksi.
Tylsä elokuva teki tehtävässä paremmin kuin hyvin, sillä Leeni tunsi luomiensa raskaan painon ja hapuili kaukosäätimen nappuloita sammuttaen töllöttimen ja käänsi sille selkänsä saaden uudestaan unesta kiinni. Leenin hiljaisessa kodissa kuului vain vaimea kuorsaus kun aamuaurinko toivotteli huomenta.

Unen syliin vaipuessaan Leeni tunsi kuinka kaikki muuttui kevyemmäksi unen lohduttavissa hyväilyissä.
Rentoutuen hän antoi unen kuljettaa itseään syvemmälle ja syvemmälle. Saapuessaan tuttuun kohtaan jossa ovi oli korkeana hänen edessään, Leeni tunsi paniikin lähestyvän korvat repivin kirkaisuin. Jalat muuttuivat raskaiksi möhkäleiksi suostumatta tottelemaan, kädet puristivat kouristavasti outoa piikkilankapalloa. Kauhun velloessa henkitorvessa Leeni tipahti polvilleen. Kummallisesti piikkistä palloaan edessään työntäen hän ryömi oven alitse. Päässä pyöri selvä kielto, ettei oven kahvaan saisi milloinkaan koskea. Kylmä hiki vei voimat kunnes alitajunta huusi käskyään, pois, pois! heti!
Leeni heräsi omaan huutoonsa horkkamaisesti täristen.
Polvet vapisevina hän pakeni suihkuun haluten herättää itsensä mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti.
-Helkutti sentään nyt riitti! Näin en jaksa.
Painajainen ei koskaan aikaisemmin ollut tullut näin nopeasti takaisin.
Pukeutuessaan Leeni työnsi untaan kauemmaksi ajatuksistaan. Päättäväisesti hän kuitenkin valmistautui matkalle jonka tiesi ehkä tuovan vastauksia omiin kysymyksiinsä.
Soittaessaan määrättyyn numeroon hän sai varmistuksen, että voisi saapua illansuussa nähdäkseen haluamansa ihmisen.
Istuessaan autonsa ratin taakse Leeni tunnusti itselleen pelkäävänsä. Ei hän tiennyt pelkäsikö vastauksia, omia kysymyksiään vai yksinkertaisesti mahdollisuutta löytää totuus omasta itsestään.
Ajettuaan parisataa kilometriä hän saapui siistin rakennuksen luo jonka edustaa kiersi valkoinen perinteinen puuaita. Aidan puhdas valkeus sai Leenin jostain syystä epävarman oloiseksi. Komennettuaan itseään ryhdistäytymään Leeni pysäköi ajokkinsa kadun reunaan, astui ulos ja saapui oven eteen.
   

Toisaalla:

Mies istui jäykässä asennossa kuluneella tuolilla ja katseli vanhoja valokuvia. Osa kuvista oli hujan hajan pölyisellä lattialla. Yhtä äkkiä karkea kiroustulva roiskui sylkenä miehen suusta. Samanaikaisesti loput valokuvat lensivät pitkin huonetta. Yksi mustavalkoinen kuva rutistui kovan kouran sisuksiin murskautuen tunnistamattomaksi.
Vihaisesti nousten mies viskasi senkin muiden joukkoon ja asteli vanhan miehen askelin eteiseen, repäisi naulakosta takin ja harppoi ankealle pihalle. Hetken mielijohteesta hän suuntasi kulkunsa autotalliaan kohti. Katseli vilkuillen ympärilleen, otti perimmäisestä nurkasta vanhan urheilukassin, heitti sen autonsa takakonttiin, asettui autoonsa, kaasutti liikaa saaden soran lentämään portin yläreunoille saakka. Autotallin ovet jäivät retkottamaan avoimina, mutta sille ei mies uhrannut edes hetken ajatusta.
Raskaasti kaasujalkaa käyttäen auto kulki lujaa pitkin kehä kolmosta.


Samaan aikaan venäläinen rekkakuski kirosi repien koslansa vaihteita, Putinit, perestroikat, tullilahjukset ja punaliput Siperian syvimpien ojien mutiin manaten.
-Travarits toverit, täällä tullaa Suomi lisäämään finskipellejen halua tuplata Venäjän rahtiliikennettä. Khä, khä, hähä nauroi kuski räkäisesti. Hoitamattomat keltaiset hampaiden tyngät kirskahtivat yhteen kun käsi ei tavoittanut heti vieruspenkillä lojuvaa termospulloa.



Ehtimättä kolkutella ovi yllättäen aukaistiin ja Leeni huomasi katsovansa väsyneen naisen kasvoihin. Hoitamaton halpavärillä käsitelty tukka hapsotti kuulottavan kaljun alun peittona kun nainen vastentahtoisesti tervehtien väistyi ovelta.
Leeni riisui kenkänsä hämärässä eteisessä jatkaen sieltä kulkuaan naisen poistumissuuntaan.
Nainen oli asettunut nahkaiseen mustaan nojatuoliin joka narahteli häiritsevästi istujan liikahtaessa.
-No, sinä tulit sitten totesi nainen ilmeettömänä.
-Niin sanoi Leeni hitaasti.

--    

- Minä en tahdo, että sinä otat minuun enää yhteyttä. En tahdo olla kanssasi missään tekemisissä sanoi nainen harmaalla äänellä.
Leeni häkeltyi, parahti kysyen.
- Etkö sinä voi vastata edes aikaisemmin esittämääni yhteen kysymykseen.
Sano minulle miksi?
Hetken ajan Leeni luuli nähneensä jotain naisen silmissä, mutta vain hetken joka katosi takaisin tunteettomuuden katseen taakse.
Leeni tunsi avuttomuuden olon, surullisen hetken ilman toivoa.
Hän nousi seisomaan, katseli ympärilleen kodissa jossa oli paljon kauniita esineitä. Erityisesti lasilintuja. Nainen keräsi niitä. Ennen ne olivat säihkyneet puhtaan kauniisti. Nyt ne Leenin silmissä näyttivät samean kylmiltä.

--

Vanha mies runnoi kaasua, ohitteli vaarallisesti nopeusrajoituksia rikkoen. Talvinen keli oli petollisen jäinen, mutta se ei miestä liikuttanut. Päässä kohisi pirullisesti särkien. Miehen sänkinen leuka vavahteli, sillä silmät olivat märkinä valuvista kyyneleistä. Nyt tänään hän selvittäisi asiat elämänsä kanssa.
-Tänään oli se päivä. Ei huomenna vaan tänään.

--

Venäläinen rekkakuski kolautti kyynärpäänsä kipeästi vaihdetankoon kun käsi hapuili tyhjää. Rankka kirousten tulva täytti taas ohjaamon. Samassa kuului kova pamaus. Vanha rekka heilahti uhkaavasti. Kuski tarrasi hädissään molemmin käsin ohjauspyörään, pumppasi kaasua, jarrua, kytkintä epätoivoisesti yrittäen pitää ajokkinsa tiellä. Kuin hidastetussa elokuvassa rekan toinen vaunu liikkui sivua kohti, aivan kuin irtonaisena ja omalla tahdollaan. Kuskin hartialihakset kiljuivat rasituksesta kun ajaja kuvitteli pelkillä voimillaan hallitsevansa autonsa liikkeitä.

--

Leenin katse palasi vielä naiseen. Jostain syystä katsellessaan Leeni tunsi tyhjyyttä. Äänetöntä tyhjyyttä joka ei sallinut kysymyksiä. Heti perään tuli vastenmielisyyden aalto. Etova tunne jolle halusi antaa periksi. Konemaisesti astuen Leeni poistui huoneesta.    
Saavuttuaan eteiseen Leeni muutti yhtä äkkiä kulkusuuntaansa palaten naisen luo. Katsoi hetken miettien, otti yhden sinisen lasilinnun sanoen.
-Annoin tämän sinulle ilon tuojaksi. Nyt en enää halua sitä silmiesi alle.
Leeni ei jäänyt odottamaan mitään vastausta vaan kiirehti talosta ulos. Käynnistäessään autoaan hän huomasi ikkunaverhojen liikahtavan taustalla.

--

Vanhan miehen ajatuksissa velloivat menneet vuodet. Katkerat juonteet suupielissä kiristyivät kun hän muisteli poikaansa. Komea nuori mies jolla piti olla helpompi ja parempi tulevaisuus kuin hänellä. –Koulut, sun muut, mutta ei jumalauta ei se niin mennytkään. Mies pyyhkäisi vihaisesti rystysiinsä märkiä silmiään. Ryysti itkuaan sisäänpäin säikähtäen äkkiä jäykäksi. Suuri renkaan kappale lensi tuulilasia kohti hurjalla voimalla. Jarrut kirskuen mies yritti vaistomaisesti väistää mustaa kumia.

--

Venäläinen kuski pystyi vain katselemaan avuttomana kun rekan jatko-osa jatkoi itsenäistä kulkuaan. Kaikki vanhan auton osat kiristyivät yli sietorajan. Perävaunun osien pultit antoivat yksi toisensa jälkeen periksi. Murtuvien osien paukahtelu ja kirskunta kuulosti paniikissa olevasta kuskista mielettömän irvokkaalta musiikilta.
Kuoleman marssi.

--

Leeni katseli vielä hetken aitaa.
-Kulissi, se se oli.
Tällä hetkellä Leeni halusi vain nopeasti pois, pois ja pian. Hän tahtoi lämpöiseen kotiinsa omien ajatuksiensa pariin sillä jostain syystä Leeni uskoi sittenkin löytävänsä vastauksia, mutta nyt eri suunnasta kuin hän oli luullut. Rauhallisesti kaasuttava auto kääntyi kohti moottoritietä.    
Tasainen ajo sai Leenin mielen harhailemaan. Ajatukset kiertyivät kauas lapsuuteen. Mieleen saapui kuvia kuumista kesän päivistä, uintireissuja, ystäviä, pieniä iloisia hetkiä. Ennalta arvaamatta Leeni tunsi tutun kauhun kouraisevan mieltään. Se oli niin todellinen, että hänen oli pakko pysäyttää ajokkinsa tien reunaan. Kylmän hien valuessa selkää pitkin tuli muisti tunteesta. Yksinäinen kirvelevän märkä olo joka sai hereille. Outo rapina lattian rajassa. Paloja kuin palapelissä jossa kaikki osat hujan hajan.

--

Vanha mies käänsi jäykkää rattia hartia voimin tieltä pois päin. Autoon osuva riekaleinen kumi tapasi tuulilasin tömähtäen, mutta sen isku ei sittenkään muuttanut ajosuuntaa. Moottoritien turvakaide tuli vääjäämättömästi vastaan pysäyttäen auton rysähtäen. Pelti repesi kuin hentoinen silkkipaperi. Kaiteen sementti ja rauta antoivat iskulle nöyrästi periksi.

--

Venäläinen rahtari tunsi autonsa liikkeet joka solullaan. Se oli hänestä muuttunut kahlitsemattomaksi metallihirviöksi joka saneli käskyt itse. Perävaunu oli siirtynyt jylisten lähes ajohytin rinnalle. Alkeellinen itsesäilytys vaisto huusi kuskille käskyä, pois alta, pois alta! Järki taisteli vastaan.
- Älä irrota turvavyötä!

--

Leeni kaivoi kädet täristen puhelintaan laukkunsa kolosta. Valitsi tutuksi tulleen numeron kertoen haluavansa ehdottomasti tavata mahdollisimman pian. Helpottuneena ajan sopimisesta Leeni käynnisti uudelleen autonsa.    
Matkaa jatkaessaan Leeni vältti tietoisesti miettimästä unikuviaan. Keskittyen ajamiseen hän muisteli kuitenkin lapsuuttaan. Sitä kuinka hän oli loppujen lopuksi hyvin helposti sopeutunut siihen, että äidin syli ei ollut häntä varten. Äidillä ei ollut aikaa, eikä yksinkertaisesti halua koskettaa tytärtään. Leeni yritti joskus epätoivoisesti kaivaa muistikuvia sylissä olosta. Ei niitä löytynyt. Ei millään konstilla. Kolme kertaa hän muisti olleensa äitinsä läheisyydessä, mutta ne kerrat olivat käytännön sanelemia pakkokosketuksia. Kaiken muisteleminen sai Leenin surullisen alakuloiseen olotilaan. Siksi hän siirsi mielensä ystäväänsä, jolle oli hetki sitten soittanut. Hän ajatteli ystävänsä käsiä. Ne olivat hyvän ihmisen kädet. Lämpöiset ja lohduttavat.
Paremman olon vallatessa Leenin mielen myös auton vauhti kasvoi huomaamatta.

--

Vanha mies tunsi autonsa turvatyynyjen laukeamisen tainnuttavana iskuna. Ennen tajuttomuuden tilan saapumista hän ehti nähdä rekan josta renkaan kappale oli lentänyt, sekä rekan holtittoman kulun jäisellä tiellä. Viimeinen ajatus koski kuitenkin omaa poikaa.
-Voi poika, poika kuinka koko elämä koskee ja raastaa sisuksia.

--

Suuren Venäjän työläinen tunsi itsensä surkean pieneksi tietäessään tuhoavan iskun saapuvan murskaavana. Sen voima ei armoa antaisi. Korvat tukkiva jylinä jyräsi väistämättä lähemmäksi. Jonkinlaiselta rukoukselta kuulostavaa uikutusta sopertava kuski nosti karkeat kouransa kasvojensa suojaksi hetken koittaessa. Nopea tajunnan menetys tuli onneksi heti. Pelastava musta kuilu ehti nielaista ennen kipua.

--

Leeni ajeli huolettomasti eteenpäin. Hänen olonsa oli jo kevyempi. Ystävän ajatteleminen toi turvallisuuden tunteen. Nauttien autonsa lämmöstä hän mielessään kiitteli harvaa liikennettä. Liikkeellä olivat vain lauantain satunnaiset ajelijat. Tietysti matkalla oli myös joitakin ylibuukattuja naapurimaan rekkoja, mutta muuten oli harvinaisen hiljaista. Hyräillen autoradion musiikin tahdissa Leeni lähestyi loivaa mutkaa jonka takaa hän tiesi alkavan erittäin pitkän suoran jota pitkin teki aina mieli ajaa hiukan ylinopeutta.    

--


Vanha mies tunsi olevansa jossain hyvin kaukana. Olo oli hyvä, kuin pumpulin sisällä, utuisen unen sisällä. Sisällä jotain, ei mitään. Mies tunsi jonkun pitelevän häntä kädestä kiinni. Pitäjän käsi oli varmaotteinen, mutta hellä. Hitaasti mies aukaisi silmänsä ja hämmentyi.
- Poika, miten sinä siinä.

--

Rekan peräosa iskeytyi ajohyttiin rymisten. Tuulilasi helähti oudon kirkkaasti illan äänien joukossa. Kuulosti siltä kuin tuhansien tiukujen ääni olisi epätoivoisesti yrittänyt ylittää synkemmät äänet. Vääntynyt etuosa kaatui jymähtäen runnellen ajohyttiä, kuin heikkoa korttitaloa. Vapaaksi päässyt loppuosa jatkoi matkaansa pyörien ympäri, ympäri, talvisella tiellä raivaten kulkuväyläänsä kammottavan itsevarmana oikeudestaan tehdä se itse valitsemallaan tavalla.

--

Leeni jatkoi ajoaan samalla kaasujalalla kuten suoran alussa. Terästäen näköään Leeni alkoi erottaa autojen paikkoja.
- Mikä ihme suma tuolla oikein on. Toivottavasti se ei kestä kauan. Haluan päästä pian perille. Ei yhtään huvittaisi joutua junnaamaan johonkin pakokaasujonoon. Hiton, hiton hitto.
Herranjumala, mitä tuolla tapahtuu, huudahti Leeni ääneen ja keskitti kaiken huomionsa kaukana tapahtuvaan karmeaan näytelmään. Leenin ei kuullut mielensä pohjalta varoittavaa viestiä.
-Sinun oma nopeutesi on liian kova.

Leeni oli aivan riskirajoilla nopeutensa suhteen. Onnekseen hänen refleksinsä aloittivat toimintansa kuitenkin ajoissa. Leeni jarrutti. Auto suostui tottelemaan ohjausta ja jarrujen tehot riittivät pysäyttämään sen juuri ja juuri.
Leenin aivot rekisteröivät nopeasti tapahtumaa.

--

Vanha mies katseli poikaansa kaipauksella.
- Kiitos, kiitos kun tulit. Anna minulle anteeksi etten voinut sinua pelastaa. Anna anteeksi kaikki pahat sanani. En minä osaa hienoja sanoja, semmoisia rakkaudesta ja muusta. Ei iso mies hölmöjä löpise. Turhaan niistä jauhetaan. Itkupilliksi en rupea. Kaikkea se äitisikin jauhoi, että tunteista muka pitäisi. En minä nyt akaksi ala. Jotain romaaneja se äitisi liikaa lueskeli. Sieltä sekin tuli, että lääpiskelyä muka joka päivä. Perkele, iso mies sellaista jaksa.
Vanha mies puhui sopertaen paniikkimaisesti kykenemättä pysäyttämään puhetulvaansa.
Sanat hyppivät kuin sokea noppa joka muutti mieltään moneen kertaan ennen paikkansa löytymistä.

--

Rekan lisä-osa jatkoi tuhoavaa kulkuaan vielä toiselle kaistalle. Moottoritien välinen turvakaide oli sille mitätön suupala. Sen hennot raudat eivät saaneet kuin muutaman pintanaarmun aikaiseksi.
Vastakkaisen kaistan ensimmäinen tulija ei onnistunut väistämään kun raskaan perävaunun takaluukku irtosi lentäen ilmassa hetken joka riitti. Painava luukku kimposi kaaressa kuin olisi valinnut jo maalinsa etukäteen. Autoa ohjannut nuori mies ei ehtinyt tuntea mitään.
Ei tuskaa, ei edes hämmästystä. Vain silmänräpäys ja kaikki oli ohi.

--

Leeni repi turvavyönsä auki. Konemainen puhelimen etsintä. Hätänumero ja hälytys. Samalla Leeni juoksi kohti lähintä autoa. Aivot tuntuivat jakelevan käskyjään ilman, että Leeni olisi toiminut tietoisesti. Puhelin käsissään Leeni nyki toisen auton ovea kiivaasti. Se aukesi yllättävän helposti. Auton sisällä oli turvatyynyjen puristuksessa iäkkään näköinen mies. Miehen kasvot olivat osittain tyynyjä vasten ja Leenistä ne näyttivät aivan liian valkeilta. Miehen ilme oli kuitenkin rauhallisen seesteinen. Leeni ojensi kätensä koskettaakseen miehen kaulavaltimoa.    

--

Käsi tunsi sykkeen, nopean, mutta tasaisen. Leeni kertoi tietonsa puhelimeen samalla etsien näkyviä vammoja. Ei hän mitään näin nopeasti katsoen löytänyt.
Leeniä puistatti huomatessaan kuskin viereisen penkin lähes kadonneen vääntyneen kaiteen rautojen tappavan kylmään syleilyyn.
-Luojan kiitos ettei tuossa istunut ketään henkäisi Leeni kauhuissaan.
-Kiitos kun tulit mumisi vanha mies hymyillen silmiään aukaisematta.
Rauhallisella äänellä Leeni vastasi miehelle kuin itseäänkin tyynnytellen.
- Ei mitään hätää. Menen katsomaan muita. Kohta tulee ammattiauttajia paikalle, ei mitään hätää. Odottakaa siinä paikallanne. Älkää yrittäkö vielä autosta pois. Olen jo sammuttanut moottorin joka kumma kyllä kävi. No nyt minä menen hetkeksi pois, mutta tänne tulee kyllä pian joku auttamaan. Ei mitään hätää.
Hiukan helpottuneena siitä, että mies oli jo tajuissaan Leeni juoksi kohti romuttunutta rekkaa.
Leeni kiersi epätoivoisena etsien mahdollisuutta nähdä kunnolla oliko ajohytissä ketään. Särkyneiden tuulilasin sirpaleiden joukossa pilkotti jotain.
Leeni yökkäsi tajutessaan sen olevan irtonainen verinen sormi.    
-Tuo sormi on ihmisen!
Ajatus iski päähän kuin kova osuma palleaan.
Leeni antoi periksi ja vatsan sisältö poistui voimalla.
Suussa maistuva kitkeryys ei häirinnyt häntä vaan se ja kylmä talven viima pitivät vain oikeastaan toiminnassa. Rohkeasti kiiveten suuren renkaan päälle hän sai otteen jostain pitävästä. Työntäessään syrjään peiton tapaista tuli kuljettaja osittain näkyviin. Mies retkotti oudon näköisesti pää vinossa kulmassa. Leenin kaikki huomio keskittyi ensin käteen jonka verisin osa oli osittain turvavyön sivun puristuksessa.
-Oliko kuski yrittänyt viime hetkellä aukaista vyötää

Venäläisen korahtelu joka kuulosti pätkivältä herätti vihdoin ja viimein uudestaan Leenin huomion.
Puhelin yhä kädessään hän kyseli keskukselta lisää neuvoja. Ääni käski edetä varovaisesti jos mahdollista loukkaantuneen luo.
Samalla hetkellä kuului hälytysajoneuvojen tulo.
Leeni oli aina kammonnut niiden ääniä koska liitti valot ja ujelluksen johonkin pelottavaan pahaan, mutta tällä kertaa hän tunsi ainoastaan suunnatonta huojennusta ja suorastaan puhdasta iloa.
Hätäkeskuksen päivystäjä käski pitää puhelimen vielä hetken auki, mutta sanoi, että nyt Leeni voisi laskeutua alas takaisin ja hakeutua myös itse auttajien luokse.
Alas päästyään Leeni tunsi tulleensa sietokykynsä reunoille ja antoi itselleen luvan laskeutua lumiselle asfaltille. Istuessaan kaiken keskellä yhtä äkkiä täysin lamaantuneena hän tärisi holtittomasti, samalla nyyhkyttäen ilman ainuttakaan kyyneltä. Silmät kuivina Leeni katseli kuinka autoja alkoi ilmaantua lisää. Tuntui kuin hän olisi jossain ulkopuolella tuntematta kylmyyttä ohkaisessa puserossaan. Ei hän liioin tajunnut kädessään olevaa ammottavaa haavaa jonka särkynyt tuulilasin reuna oli viiltänyt kämmenen reunaan jatkuen rannetta kohti syvempänä. Yhtään varoittamatta maailma heitti silmissä volttia ja pää kolahti heilurin tavoin jäiseen tiehen kimmoten siitä vain pienen hyppäyksen takaisin ylös.
Kuin lapsen leikkikalu jojo, jota pitelijä ei enää jaksa voimiensa huvettua tempoa takaisin vauhtiin.    

Auttajan puhelu:
- Joo, ei tässä enää kauaa mene. Kaksi vakavasti loukkaantunutta, yksi kuollut, yksi lievemmin loukkaantunut ja pari pelästynyttä perhettä. Tie saatiin heti sen verran raivattua, ettei ruuhkaa päässyt pahemmin syntymään. Hiton hyvä kun liikenne oli harvinaisen hiljainen. Jos sieltä nyt vielä yksi auto kävisi uudestaan, että saataisiin nuo pahemmat lasit ja veret pois. Jaa, joo kai sen aamullakin ehtii. Taitaa vaan pakkanen kiristyä. Ei siinä mitään erikoista. Lastina oli onneksi vain tekstiilituotteita ja elektroniikkaa. Taitaisi tullikin haluta vielä sen ratsata. He, he joo. Noo, onneksi ei ollut mitään kemikaaleja. En mä tiedä. Kuulema olisi jo joku yhtiön kuski tulossa katsomaan mahdollista hinausta pois. Sivuun se nyt on kumminkin saatu siirrettyä. Joo, eipä muuta. Palaillaan astialle. So, moro moro. Ai niin, muista sitten se saunailta. Kokoonnutaan sitten ajoissa. Kaljan hakuvuoro on Pertsalla. Niin, joo joo nyt moi.

--

Nuori poliisimies tutki vanhan miehen auton tavaratilaa. Lähes tyhjässä tilassa ei ollut mitään kiinnostavan oloista. Rutiininomaisesti poliisi nykäisi vanhan urheilukassin vetoketjun avoimeksi.
Hetken tuijotettuaan hän karjaisi parilleen.
- Nykänen tuus kattoo mitä täällä on.    

Vanhempi konstaapeli Nykänen kuuli parinsa sanat ja lähti kankean oloisesti kolariauton luo särkevän lonkkaansa kanssa.
- Ei olisi kuin pari vuotta eläkkeelle pääsyyn. Ei näissä hommissa enää mitään hohtoa ollut. Nytkin oli helvetin kylmä viima. Väsytti ja vilutti, eikä nuoremman poliisin innokas ilme nostanut yhtään enempää mielialaa. Pahimmassa tapauksessa se toisi vain lisää työtä. Ei muuta.
Nykänen oli jo ollut varma, että pääsisi ajoissa kotiin muijan viereen yöksi.
Päästyään auton luo ja nähdessään sen sisällön hän tiesi ettei suunnitelma lämpöisestä vuoteesta toteutuisi vielä moneen tuntiin.
Helvetti näenkö mä oikein. Näytäs nyt kunnolla sitä valoa.
Avonaisen kassin sisältä näkyi pitkä paksu köysi, kirves, ruuvimeisseli, whisky pullo ja pienen lapsen kokoinen arkku.
- Helvetin kuustoista. Ruumisarkkuhan toi on.
Älä saatana koske siihen ärjäisi Nykänen partnerilleen äkäisesti. Soita pääpaikalle nyt kiltisti vaan. Tutkikoon ne. Päästään samalla vähemmillä paperitöillä.
Oikeastaan vanhempi konstaapeli ei edes halunnut tietää arkun sisältöä. Ei hän ollut kova luonne. Mitä vanhemmaksi tuli sitä vähemmän halusi enää tietää jokaisesta sairaasta jutusta. Lapsiin liittyvät jutut olivat aina pahoja.
Nuoremman poliisin ilme oli suorastaan pettynyt. Ei hän kuitenkaan voinut muuta kuin totella. Soitettuaan hän jäi vielä toiveikkaana odottelemaan. Jospa tekniikka aukaisisi jo paikan päällä arkun.

--

Aikaisemmin onnettomuus alueella.

- Kiitos kun tulit mies toisteli.
Poikani annathan varmasti minulle anteeksi. Ei minun olisi pitänyt kääntää sinulle selkääni kun vaikeutesi kasvoivat. Minun oma ylpeyteni kaiken sai aikaan. Ei olisi tarvinnut ajaa sinua pois kotoasi. Virheitähän me kaikki teemme. Ei minun olisi kuulunut sinua tuomita. Sinä jouduit kovaan paikkaan. Viimeistään silloin olisi pitänyt ajatella ainoastaan sitä, että olit minun lapseni. Enkä minä osannut puhua. Ei sitä muutenkaan, saatikka sitten miesten kesken.
Valtavan helpotuksen aallon tullessa vanha mies tunsi kuinka poika astui hänen käsivarsiensa turvaan. Poika tuntui taas pieneltä lapselta. Juuri siltä jolle oli ollut niin vaikea kertoa mitään omista tunteistaan. Ei hän ollut edes itse näin tietoinen kuinka vahvasti rakkaus oli aina kuitenkin ollut olemassa. Ei sitä vaan ollut saanut edes sanoiksi.
- Kiitos isä. Kyllä minä sinulle olen jo anteeksi antanut kauan sitten. Minulla oli tarkoitus yllättää sinut, mutta ehkä se oli kohtalo tai jokin, joka päätti. Nyt kuitenkin pääsin tänne ja hyvästelen sinut. Kiitos isä. Kiitos kun sain sittenkin olla poikasi.
Kyynelten valuessa valtoimenaan pitkin vanhan miehen sänkisiä poskia, hän tunsi ennen kokematonta riemua ilosta koskettaa poikaansa vihdoin ja viimein vuosien jälkeen.

Sairaala:


- Haloo kuuletko sä. Mä sanoin, että mun uutisvainu sanoo tässä olevan lisää jutunjuurta. On, on, mä sain vihiä yhdeltä autoilijalta, oli kuulema kuullut, että Krp olisi hälytetty paikalle. Ne eivät hevillä liikkeelle lähde. Laita nyt se kuvaaja vaan tulemaan. Etsin itselleni majapaikan ja otan uudelleen sitten yhteyttä.

- Se nelosen potilas siirretään pois kuutoseen.
Koomapotilaan tilan seuranta jatkuu. Kuvista ei löytynyt syytä. Viimeiset kokeet tarkistan kohta.
Menen nyt pienelle tauolle.

Hoitaja katseli lääkärin etenevää selkää lievästi huvittuneena, kaikki sen tauot tiesi.
- Tupakalle se painui. Salata se sitä yritti ja itse oli kuitenkin ollut päätöksessä mukana ettei työaikana tupakoitaisi.
No jokainen vastatkoon itsestään.

Toimittaja meni ulos tupakantuskissaan.
Viereisen pylvään takana oli joku myös samoissa puuhissa.
- Iltaa. Se oli aika paha se iltainen kolarisuma. Teille tuli kiire vai kuinka.
Lääkäri köhäisi vastaten innottomasti, kyllä se on aina vakavasti otettava, oli sitten pientä tai suurta.
- Niin tietysti, niin tietysti mutta olisin vaan tässä samalla kysellyt niiden vointia sillä olen tavallaan samassa jutussa. Tuolla vaimo odottaa huolestuneena, että saisinko jotain tietoa kuinka selvisivät. Lapsetkin itku kurkussa kyselivät, että sattuiko niihin kovasti. Ihmisparat, jos nyt jotain edes vähän voisitte kertoa.
Salaa tupakointinsa vuoksi ei lääkäri ollut varautunut kysymyksiin. Päästäkseen pian pois tilanteesta hän paljasti nuoren naisen olevan jo normaaliosastolla, vanhan miehen koomassa ja rekka-auton kuljettajan vielä leikkaussalissa.
Hetkessä hän tajusi tulleensa pahasti yllätetyksi ja hölöttäneensä aivan liikaa. Heittäen äkkiä savukkeensa pois nolostunut lääkäri kiirehti harppoen pois. Hän sadatteli itseään todella ja vannoi itsensäkin vakuuttaen äskeisen olleen se viho viimeinen savuke. Kunhan nyt kukaan ei vain saisi tietää tästä.

Tyytyväinen toimittaja onnitteli itseään ja mietti mielessään jo otsikoita. Astuessaan tilaamaansa taksiin hän tiesi, että seuraava tehtävä oli saada uhrien henkilöllisyydet selville ja kuka oli se kiinnostavin.

--

Leeni nukkui vahvan lääkityksen ansiosta rauhallisesti sairaalavuoteessaan.

Hiljaisen taksin rullatessa öistä tietä pitkin mietti toimittaja kuumeisesti.
- He, jo mä olen tyhmä. Pyhä yksinkertaisuus, rekkarit, siinä se. Vanhuus vaivaa jo kun ei rutiinit tule mieleen. Kuski nyt mennään sinne kolaripaikalle suorinta tietä.
Hän ei edes vaivautunut kysymään tiesikö kuski minne mennä. Kyllä se tiesi. Taksit olivat joskus niitä parhaita juttuvinkkien antajia. Juorukelloja joita pitää vaan oppia soittamaan oikein, he, he, naureskeli toimittaja itsekseen omahyväisesti.

Onnettomuusalue näkyi jo kauas. Valoja siellä sun täällä.
- Ei tuonne pääse pysähtymään, viittovat menemään ohi. Minne seuraavaksi kyseli taksikuski.
- Voi saakeli, aja nyt ainakin niin hitaasti kuin voit. Eikö tämä sun koslas voisi vaikka sammua hetkeksi. Kyllä se liksassa sitten näkyy yllytti toimittaja
Hetkessä auton vauhti laski ja moottori sammui yskähtäen.
Toimittaja yritti livahtaa ulos, mutta totisen oloinen liikennepuolen poliisi oli vikkelästi paikalla.
- Tästä autosta ei kukaan tule ulos. Auto käyntiin heti tai räpsähtää pika liikenteen haittaamisesta. Horioppia nyt!
Taksikuskin rohkeus ei pitempään seisottamiseen riittänyt. Kuin taikaiskusta auto lähti käyntiin nykäisten toimittajankin penkkiään vasten.
- Tartteeko sitä nyt noin äkäisesti. Kyllä mä olisin sen pikarin maksanut. Käänny nyt jossain ympäri ja tee sama juttu uudestaan. Ei se mitään sakota.
- Sitä en tee. En rupea sentään leipäpuutani riskeeraamaan ja sitä paisi jos noiden kynsiin joutuu niin siitä on leikki kaukana sanoi kuski tasaisen varmasti.

Toimittaja katseli haikeasti kun taakse jäivät kirkkaat valot ja autojen suma. Ei ollut turha reissu, ei, siellä oli ollut eristetyn alueen keltamustia nauhoja niin pirskatisti. Oli siellä krp. Tutun näköisiä haalareita. Oikein oli vainu sanonut ja hän kun oli luullut joutuneensa vain taas tylsän tyypillisen kolarin raportoijaksi. Hyvä minä, kehuskeli toimittaja itseään uhraamatta yhtään kiitosta sille, että uteliaan onnettomuuspaikalle sattuneen miehen puhumisen halu oli antanut vinkin, joskin vihjepalkkio oli tietysti avittanut hiukan asiaa.

--

Leenin lääkeuni antoi hänelle tarvittavia voimia kohdata tuleva päivä.

Teho-osaston koneet tekivät tasaiseen tahtiin työtään pitääkseen venäläisen elävien kirjoissa.

Vanhan miehen tajuttomuusaste syveni entisestään.


--

Aamun hetket saapuivat ennen kuin onnettomuusalue hiljakseen rauhoittui.
Talven kova valo lisäsi viimeisen siveltimen vetonsa lohduttomaan kylmän harmaaseen aamuun.
Vain ihmisen veri jäätyneellä tiellä loisti varoittavana väriläiskänä kuin suuri punavalkoinen stop merkki hilliten häviävän pienen hetken autoilijoiden halua kiirehtiä.            

Toimittaja heräsi vastahakoisesti. Liian lyhyt yöuni teki ärtyisäksi.
Hän tarttui puhelimeensa kuitenkin tutulla rutiinilla
Tuhannet tunnit olivat kuluneet tässäkin hommassa. Se oli kuin joku roolipeli jonka osaaja räjäyttäisi tietopankin pääpotin.
Joskus harvoin enää se tuntui toimittajasta likaiselta peliltä jossa hän itse sittenkin hävisi. Kadotti jotain tärkeää itsestään. Jotain joka oli ollut olemassa silloin joskus ennen, hälyttävän kauan sitten.
Karistaen nopeasti typeriltä tuntuvat muistelonsa aloitti hän työnsä.
Ensimmäinen puhelu oli poliisille.
- Ai jaa, että ei vielä tietoa kaikkien henkilöllisyydestä. Siis nuori mies, nainen ja rekkakuski mahdollisesti tunnistettu. Kiitoksia paljon. Milloin voisi kysellä uudestaan. Onkohan siellä enää mitään kuvattavaa. Jaa, no joo, kiitoksia vielä kerran. Mukava asioida kun saa suoria vastauksia. Palaillaan.
Saamista tiedoistaan innoissaan toimittaja otti jopa muutaman tanssiaskeleen.
- Siinä se oli, se vanha mies. Se oli se pääpotti,
nyt äkkiä aivonystyrät. Liikkukaa, liikkukaa nyt liukkaasti, äkkiä kahvia ja uusi puhelu. Nyt tuli kiire.

--

Leeni heräili sairaalan aamuääniin. Tokkuraisesta olostaan huolimatta hän muisti kuitenkin heti eilisen tapahtumat. Tosin filmi oli mennyt poikki siinä vaiheessa kun hän oli laskeutunut alas tielle. Kummissaan Leeni katseli sidottua kättään. Erityisesti ranne säteili hiukan kipua.
- Miten tuo on tullut, miten ne miehet. Se vanha mies varmaan selvisi ainakin, mutta entä se toinen.
Leenin vatsa melkein kääntyi taas ympäri kun hän muisti näyn ajohytissä ja sen sormen.
Näky oli ollut niin luonnoton.
Raaka.
Leenin ajatukset katkesivat hoitajan saapuessa huoneeseen.
- Hyvää huomenta. Siellä on kaunis talvinen ilma. Aurinkokin pilkahtelee ja me voimme täällä varmaan jo paljon paremmin. lääkäri saapuu hetken päästä kierrolleen ja sitten pääsemmekin aamupalalle. Kas noin, jatkoi hoitaja vetäisten tarmokkaalla liikkeellä kaihtimet auki.
Kirkas valo iski Leenin silmiin liian nopeasti ja sai hänet sulkemaan ne kiireesti.
- No, mutta ei me nyt enää käydä nukkumaan. Autanko hiukan, että voisi alkaa aamu reippaasti.
- Kiitos, kiitos kyllä minä itse sanoi Leeni nopeasti. Häntä hiukan häiritsi toisen tekopirteydeltä kuulostava puhetulva.
- Kuinka ne onnettomuuden uhrit?
Sairaanhoitaja katseli hetken Leeniä suoraan silmiin ja sanoi.
- Kai minä voin sen kertoakin, koska olitte ensimmäisenä auttamassa.
Nuori mies valitettavasti menehtyi, mutta kaksi muuta miestä selvisi.
Varoitan nyt etukäteen mahdollisesta lehdistön saapumisesta. Jos haluatte voimme laittaa toistaiseksi vierailukiellon. Poliisi toivoo myös saavansa joitain tietoja, mutta olkaa aivan rauhassa. Pidämme teistä hyvää huolta.
Kiitos sanoi Leeni lähes kuiskaten.
- Joku siis kuoli. Missä hän oli. En nähnyt. Olisinko voinut auttaa?



Lamaannuttavana saapui tuo tuttu tunne lapsuudesta. Tunne joka kertoi, että ei ollut sittenkään
riittävä, ei arvokas, ei osannut mitään kunnolla, ei
kiitosta ansaitseva, saatikka sitten kehumisen
arvoinen. Alistava tunne löi taas heikoksi ja mitättömäksi.

Leeni havahtui takaisin todellisuuteen kuullessaan hoitajan kysymyksen,
onko kaikki hyvin.
- Teille on varattu jo aika psykiatriselta,
sieltä saatte kriisiapua.
Nyt minun täytyy jo kiirehtiä sillä kierros alkaa näillä minuuteilla.
Soittakaa rohkeasti apua jos siltä tuntuu.
Laitan tämän hälytys nappulan tähän pöydälle.
Kyllä kaikki menee hyvin.
Hoitaja katosi tehokkaan oloisesti oven taakse joten Leeni oli taas
yksin ajatustensa myllerryksessä.

--

Teho-osastolla ylilääkäri teki kierrostaan
- Kaikki meni oikein hyvin. Sinä Helgbert teit hienoa työtä tuon käden kanssa. Olen aina sanonut sinussa olevan taiteilijan vikaa. Erittäin hyvää työtä. Sormet löytyivät riittävän ajoissa ja pakkanen oli paras säilyttäjä. Onneksi ensiavussa ei ollut taas tunareita. Olen toiveikas liikuntakyvyn suhteen. Uskon myös, että tämä potilas hengittelee pian omin voimin.

- Tässä on mielenkiintoinen tapaus. Kuvissa ei löytynyt mitään hälyttävää, mutta tajuttomuus syvenee. Sydän- ja aivokäyrä näyttävät kuitenkin suhteellisen hyviltä. Vahvakuntoinen mies. Veikkaisin, että selviää, mutta hereille on saatava tämän vuorokauden sisällä.

- Erikson saa hoitaa loppukierroksen. Minulla on selvitettävää omaisten kanssa siitä vanhuksesta joka tuli viime viikolla. On se nyt kumma ettei koneelta tarkisteta siellä jo puoli vuotta ollutta elvytys kieltoa. Turhaa sotkua tulee.
Itsekseen murahdellen ylilääkäri poistui toimistoonsa.

--

Toimittaja oli innoissaan. Hinausauton kuljettajalle ei ollut tarvinnut maksaa latin latia. Se oli ollut joku ihmeen rekkarifriikki jonka päähän jäi aina kolariautojen rekisterinumerot.
- Voi hitto mikä säkä. Nyt ei muuta kuin tekstiviesti rekisterikeskukseen ja se olisi siinä. Toivottavasti omistaja olisi tuo mies.

--

Leenin sekavat ajatukset poukkoilivat levottomina. Lääkäri oli käynyt ilmoittamassa, että Leeniä pidettäisiin sairaalassa tarkkailtavana ainakin yksi vuorokausi lisää, lähinnä päähän osuneen kovan tärähdyksen vuoksi. Ranteen vamma oli myös ollut erittäin vakava.
Leeni nousi juuri vuoteeltaan kun ovelle koputettiin taas.
- Päivää. Olen poliisista. Jaksaisitteko jo käydä vähän onnettomuus tapahtumia läpi.
Leeni nyökkäsi vaisusti ja poliisi ojensi kätensä.
- Nykänen. Meillä on hiukan miehistö vajetta, joten laittoivat minut. Kuinka teillä tuo vointi?
- Ei minulla mitään hätää ihan pikkujuttuja muiden rinnalla.
- Täytyy minun nyt kuitenkin sanoa, että toimitte todella hyvin ja kaikin puolin oikein. Juuri teidän ansiostanne apua saatiin nopeasti paikalle.
Nykänen katseli miettivästi Leeniä ja lisäsi.
- Oikea sankaritar olette.
Leenin suupieliin ilmestyi pieni hymynhäivä.
- Kiitos, mutta nyt kyllä liioittelette.
Nykänen oli aikaisemmin varmistanut lääkäriltä Leenin voinnin joten hän tiesi kaiken olevan hyvin. Salkussa olevan lehden hän kaivoi esiin.
- Kas tässä luettavaa.
Suurin kirjaimin julistettiin: Rohkea nainen pelasti yksinään suuronnettomuuden uhrit.
Nyt Leenin hymy jo syveni.
- No juu. Eikä edes liioitella yhtään. Kiitos.
- Jos jaksaisitte niin menisimme tuonne yhteen toimistoon jonka sain hetkeksi käyttööni. Saisimme nuo paperit heti kuntoon. Sitten se olisi teidänkin osalta hoidettu. Vaikka en minä itse käsitä mikä hätä tällä nyt oikeastaan oli, mutta onpahan sitten pois päiväjärjestyksestä.
Leenin olo oli jo huomattavasti mukavampi. Leppoisan oloinen poliisi oli sen saanut aikaan
Vielä itsekseen naurahtaen Leeni maisteli sanaa.
- Sankaritar.

Käytävällä sairaanhoitaja pysäytti Leenin ja kertoi ajan milloin tulisi saattamaan hänet psykiatriselle.

   Nuori mies irtaantui isänsä syleilystä, katsoi vanhaa miestä hellästi sanoen.
- Minun on nyt mentävä, on aika.
- Älä mene vielä pois. Minulla on nyt niin paljon sanottavaa. Haluan myös tietää sinun vaiheistasi. Älä mene, jää vielä vähäksi aikaa.
- En voi, näemme vielä, mutta sinun hetkesi ei ole vielä koittanut. Löydät kyllä tiedot joita haluat. Rakastan sinua isä. Muista se aina.
Poika kosketti vielä kerran isänsä kättä kadoten rauhallisin askelin jonnekin pois.
Vanhan miehen kurkusta nousi epätoivoinen nyyhkäisy joka vei kaikki voimat mennessään.
- Ei, ei en halua enää kokea tuskaa. Haluan myös pois. Ota minut mukaasi.
Kiitävän hetken ajan mies tunsi vapauden. Vapauden kivusta, tunteista, aivan kaikesta joka kahlitsi. Ei ollut pelkoja, ei valintoja, ei vaatimuksia, ei mitään. Vain pelkkä puhdas rakkaus.

--

Ihmiset ja koneet tekivät saumatonta yhteistyötä.
- Selvä, saatiin takaisin elävien kirjoihin, nyt toivotaan parasta. Luulen, että saadaan myös hereille. Kiitos kaikille, hyvää työtä.

--

Hyvästeltyään Leenin Nykänen päätti pistäytyä vielä tehon puolella kyselemässä kahden muun onnettomuudessa olleen vointia. Hiukan vastentahtoisesti hän sinne kuitenkin meni, sillä hän inhosi tuon osaston ääniä. Siellä puhuivat koneet, eivät ihmiset. Häntä kylmäsi eniten hengityskoneiden äänet. Ne ilmoittivat tylysti vallastaan kohinallaan. Vastentahtoisesti, mutta päättäväisin askelin käveli vanhempi konstaapeli osastoa kohti.

--

Sairaanhoitaja ohjasi Leenin istumaan käytävälle.
- Voinko jättää sinut tähän odottamaan. Pääset aivan pian sisälle. Psykiatrimme on oikein mukava. Hän tulee aivan pian. Oli onni oikeastaan, että pääset hänen vastaanotolleen, sillä hän on erikoistunut tällaiseen kriisiapuun.
- Kyllä minä pärjään. Mene vain. Leeni katseli ripeästi astelevan hoitajan selkää. Tuntui ihmeelliseltä miten pikkuasiat vaikuttivat, kuten sinuttelu. Hän tunsi olonsa heti rennommaksi koska he hoitajan kanssa olivat siirtyneet sinutteluun. Leeni tunsi koko ajan piristyvänsä lisää. Huomattuaan lehtiä toisella puolella käytävää hän nousi hakeakseen jonkun niistä. Heti noustuaan hän tunsi tajunsa lähtevän. Hetkeä ennen lattian saapumista Leeni sai nostettua käsivartensa eteen vaimentamaan pudotusta.

--

Teho-osastolla soi hälytys.
Vanhan miehen sydänkäyrä näytti suoraa viivaa.

--
Kesken kaiken kuului ovelta koputus.
- Terveiset toimituksesta. Käskivät pistää nopeasti jotain, jos niin kuin meinaat saada pitää minut täällä.
- No perkele Hese! Hyvä, että laittoivat sinut eikä sitä kakaraa. Istu ahterilles. Mulla on vielä tässä pari puhelua ja sitten mennään.

Pudotuksen pohjalla odottaa pelko. Yöllinen herääminen saa käden työntymään pienestä rakosesta uteliaana ulos. Käsi tavoittaa jotain outoa, karkea pallo. Äkillinen säikähdys saa aikaa hurjan hädän. Huuto purkautuu voimalla. Tylyt kädet koskettavat kovakouraisesti.
- Eiiiii! Kirkuu Leeni kuviensa puristuksessa. Eiiii!!

- Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Ei mitään hätää. Olitte vain hetken tajuton. Ei käynyt kuinkaan. Olette varmaan potilaani joka minun juuri piti tavata. Tietojeni mukaan olette satuttanut päänne. Miksi te olette jo jalkeilla? Noin ottakaa rauhallisesti, minä autan teidät huoneeseeni.

Kesti hetken ennen kuin Leeni tajusi olevansa istumassa lääkärin yhä tutkiessa häntä.
- Kas noin katsokaahan tähän valoon, hyvä. Voisimme kai sinutella heti jos teille vain sopii. Minä olen Eija, sanoi lääkäri ojentaen kätensä.
- Kyllä se minulle käy. Olen Leeni.
Leeni tunsi lämpöisen, mutta varman käden omassaan. Tuo käsi on hyvä, sanoi hänen vaistonsa.


Nykänen kuunteli lääkärin selostusta hajamielisenä.
- Molempien tila tällä hetkellä vakaa. Toinen heräilee jo pikku hiljaa. Sen jälkeen tiedämme lisää, nyt minun on kiirehdittävä muualle. Lisätietoja saatte hoitajalta jos tarvitsette.
Vanhempi konstaapeli kiitti ja kätteli lääkärin.

Jostain syystä hän ei kuitenkaan poistunut vielä osastolta.
Mietteissään poliisi huomasi kulkeutuneensa pitkän lasiseinän luokse.
Sen takana oli joukko potilaita jotka taistelivat hengestään, kaikki kytkettyinä johonkin laitteeseen.
- Tuonne en haluaisi joutua. Olisipa elämä armollinen ja antaisi sitten mennä laakista kun sen aika on.
Yhden vuoteen luona työskenteli yksi hoitajista tottunein ottein. Hän irrotti juuri jonkin laitteen ja keskittyi sen jälkeen uudestaan potilaansa kädessä oleviin letkuihin.
Nykänen tuijotti intensiivisesti suoraan potilaan kasvoihin.
Hän suorastaan hätkähti kun miehen silmät revähtivät yhtä äkkiä avoimiksi. He katselivat tiiviisti toisiaan. Nykänen kummasteli, sillä hänestä näytti siltä kuin mies itkisi äänettömästi. Hetken päästä miehen silmät sulkeutuivat jälleen.

Nykänen poistui osastolta ajatuksissaan.
- Hyvä, nyt on jo toinen onnettomuuden uhreista herännyt. Antaisivat nyt sen kuitenkin levätä tarpeeksi, ennen kuin ryntäävät kuulustelemaan, toivoi Nykänen mielessään. Lähtiessään ajamaan pois sairaala alueelta häntä kiusasi jokin mielenpohjalla.
- Oliko miehessä jotain tuttua, vai mikä hitto kaiversi pääkopassa.

.

Nykäsen mietteet katkesivat kun hän kaarsi autonsa laitoksen pihalle.
Kas, onkohan Krp porukka jo lähdössä.
Saitteko hommat hoidettua, vai tuliko tärkeämpi kutsu?
- Ei tässä nyt mitään erikoista. Tutkinta jatkuu ja eiköhän jotain aukene kun saadaan lupa kuulusteluun sieltä sairaalasta. Sinähän kävit siellä, joko on tolkuissaan.
- Ei kai se vielä kykene pitkään aikaan mitään keskustelemaan. En tiedä, kai ne lääkärit tietävät paremmin.
- Niinpä tietenkin. No moi nyt. Meistä osa lähtee pois. Ei täällä tekniikkaa enää tarvita.
Miesten jutustelun katkaisi nuoremman konstaapelin tulo.
-Nykänen, mulla on asiaa.
Krp mies poistui autoonsa kun Nykäsen pari ehti paikalle.
- No voi hitto minne sillä noin kiire. Saitko mitään selville. Eivät ne juuttaat aukoneet sitä arkkua silloin siellä näkyvillä. Se lähti kuulema suoraan sieltä tutkimuksiin. Yritin kysellä niiltä, mutta en saanut mitään kunnon vastauksia. Pomo kyllä sanoi niiden pitävän meidätkin ajan tasalla.
- Mitä sulla oli asiaa?
- Tuli ilmoitus, että se on hereillä, mutta ei vielä kuulustelu kunnossa.
- Arvaahan tuon. Semmoinen rysäys ja ehtiihän ne hiillostamaan vaikka kuinka jos tarvetta ilmenee.
Mennään me vaan syömään kun tässä on nyt sopiva saumakin.
Nuorempi konstaapeli käveli parinsa perässä hiukan haluttomasti.
- Hitto kun se oli aina niin vaitonainen. Harvasanainen ja aina vaikutti miettivän ennen kuin aukaisi suunsa, vaikka oli se paras poliisi jonka hän tunsi. Tunnollinen ja kärsivällinen häntäkin kohtaan, kyllä hän sen itselleen tunnusti. Hyvä pari hänellä oli.
- Hei vilkaseppa taivasta. Onpa hurjan näköisiä pilviä. Ihan mustia. Ei kai se myrskyä tähän aikaan vuodesta.
Nykänen vilkaisi taivaalle ja puistatus kulki läpi selkärangan. Huh, kuinka synkän oloisia tosiaan.
- Ne kasvot. Oliko hän nähnyt ne jossain?

--

Leeniä ei enää laskettu kävelemään käytäville vaan hoitaja haki hänet pyörätuolilla takaisin osastolle.
Keskustelu oli tehnyt hyvää. Se oli saanut Leenin mielen rauhalliseksi. Eija oli jopa luvannut käydä illansuussa ennen lähtöään vielä katsomassa Leeniä.
- Olen hyvin pahoillani siitä sekaannuksesta. Sinulla on kyllä oikeus tehdä valitus jos haluat. Tuon sinulle kyllä kaavakkeet jos haluat.
- En minä nyt mitään valituksia. Ei siinä mitään käynyt. Unohda koko asia. Onko minun nyt kauan vielä kuljettava näin?
- En usko, mutta lääkäri päättää siitä. Kiitos sinulle, ihan todella.
- Se siitä sitten. Muuten, onko minun puhelintani löytynyt.
- Minä kyselen. Tuon sinulle huoneeseesi kohta sairaalan puhelimen. Siihen vain keskus eteen ja pääset soittelemaan.
Hoitajan mentyä hakemaan kyseistä laitetta Leeni muisti äkkiä ystävänsä.
- Voi luoja, miten minä nyt noin! Hän on varmaan suunnattoman huolissaan kun en ilmestynytkään sovittuun tapaamiseen. Hänelle täytyy soittaa ensimmäiseksi.
Toistuvasti soitettuaan tuttuun numeroon tuli aina sama tulos: ei saada yhteyttä, ei saada yhteyttä...    

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä