Tällä palstalla usein kuulee kysymyksen, että voiko tästä parantua. Kyllä voi, ja haluan nyt antaa toivoa teille. Voi parantua ilman hoitoa siis, itse paranin omin keinoin.
Sairastin 6 vuotta. Olen ollut terve nyt vuoden. Pahimmillaan oksensin monta kertaa päivässä. Oireina oli hampaiden vihlominen, turvotus, hiusten oheneminen, haavat käsissä, järkyttävä väsymys, viiltämisen tunne rinnassa. En joutunut kertaakaan sairaalaan mutta minulta leikattiin hyvälaatuinen kasvain 4 vuoden sairastelun jälkeen. Olen vakuuttunut, että se syntyi bulimian aiheuttaman fyysisen stressin seurauksena. Mutta nuo tosiaan olivat vain fyysisiä oireita. Psyykkisiä oireita olivat häpeä, sosiaalisen elämän kaventuminen, itsetunnon romahdus. Muistan yhdenkin jouluaaton kun lähdin sukujuhlista, minua rakastavien ihmisten luota, illaksi kotiin, jotta saatoin oksentaa syömäni jouluruuat ja syödä lisää. Silloin mietin, että tätäkö tämä minun ainutlaatuinen elämäni siis on?
Minulla oli tiedostamaton syyni ahmimiseen ja se on yksinäisyys ja rakkauden kaipuu. En löytänyt elämäni miestä vaan sydämeni särkyi, ja alunperin aloin ahmimaan ja oksentamaan jotta laihtuisin ja löytäisin sen elämäni miehen kun olisin niin kaunis ettei minua voisi vastustaa. Loppujen lopuksi löysin hänet, ja heti sen jälkeen lopetin. Aluksi epävarmuus suhteen jatkumisesta sai minut oireilemaan entistä enemmän, mutta kun tajusin että tulemme olemaan yhdessä lopun elämäni niin minun oli uskomattoman helppo lopettaa. Minä vain lopetin. Ja voin kertoa että ei kulunut kuin muutama kuukausi kun ahmimishalu väheni, ja nykyään on jäljellä vain outo muisto siitä, mietin miten olen joskus pystynyt ahmimaan ja oksentamaan.
Tietysti olisi hienompaa jos olisin lopettanut ilman että olisin rakastunut, että olisin pystynyt lopettamaan tavallaan ilman mitään ulkoista syytä, sillä tästä voisi ajatella että jos joskus menettäisin mieheni niin sairastuisin taas. Mutta itse en usko siihen. Elämässä tulee myös vaikeuksia mutta nykyään olen oppinut reagoimaan niihin rajulla liikunnalla. Normaalitilanteissa liikun vain 3 kertaa viikossa.
Tiedoksenne myös että normaali syöminen palautuu. Minä syön nykyään ihan kaikkea, herkkuja ym. Syön riittävästi. Entä painon muutos? No sairastellessani olin n. 50/163. Nykyään 53/163. Joskus mietin pitäisikö laihduttaa mutta sitten muistutan itselleni että hemmetti olen tosi hoikka ja samoin sanoo mieheni. Ja jos haluan, niin tokihan voin joskus laihduttaa vielä, mutta en halua.
Tsemppiä siis kaikille! Te voitte parantua ja silloin tajuatte mitä elämä oikeasti on. On käsittämätöntä kuinka paljon onnellisempi olen nyt.
Sairastin 6 vuotta. Olen ollut terve nyt vuoden. Pahimmillaan oksensin monta kertaa päivässä. Oireina oli hampaiden vihlominen, turvotus, hiusten oheneminen, haavat käsissä, järkyttävä väsymys, viiltämisen tunne rinnassa. En joutunut kertaakaan sairaalaan mutta minulta leikattiin hyvälaatuinen kasvain 4 vuoden sairastelun jälkeen. Olen vakuuttunut, että se syntyi bulimian aiheuttaman fyysisen stressin seurauksena. Mutta nuo tosiaan olivat vain fyysisiä oireita. Psyykkisiä oireita olivat häpeä, sosiaalisen elämän kaventuminen, itsetunnon romahdus. Muistan yhdenkin jouluaaton kun lähdin sukujuhlista, minua rakastavien ihmisten luota, illaksi kotiin, jotta saatoin oksentaa syömäni jouluruuat ja syödä lisää. Silloin mietin, että tätäkö tämä minun ainutlaatuinen elämäni siis on?
Minulla oli tiedostamaton syyni ahmimiseen ja se on yksinäisyys ja rakkauden kaipuu. En löytänyt elämäni miestä vaan sydämeni särkyi, ja alunperin aloin ahmimaan ja oksentamaan jotta laihtuisin ja löytäisin sen elämäni miehen kun olisin niin kaunis ettei minua voisi vastustaa. Loppujen lopuksi löysin hänet, ja heti sen jälkeen lopetin. Aluksi epävarmuus suhteen jatkumisesta sai minut oireilemaan entistä enemmän, mutta kun tajusin että tulemme olemaan yhdessä lopun elämäni niin minun oli uskomattoman helppo lopettaa. Minä vain lopetin. Ja voin kertoa että ei kulunut kuin muutama kuukausi kun ahmimishalu väheni, ja nykyään on jäljellä vain outo muisto siitä, mietin miten olen joskus pystynyt ahmimaan ja oksentamaan.
Tietysti olisi hienompaa jos olisin lopettanut ilman että olisin rakastunut, että olisin pystynyt lopettamaan tavallaan ilman mitään ulkoista syytä, sillä tästä voisi ajatella että jos joskus menettäisin mieheni niin sairastuisin taas. Mutta itse en usko siihen. Elämässä tulee myös vaikeuksia mutta nykyään olen oppinut reagoimaan niihin rajulla liikunnalla. Normaalitilanteissa liikun vain 3 kertaa viikossa.
Tiedoksenne myös että normaali syöminen palautuu. Minä syön nykyään ihan kaikkea, herkkuja ym. Syön riittävästi. Entä painon muutos? No sairastellessani olin n. 50/163. Nykyään 53/163. Joskus mietin pitäisikö laihduttaa mutta sitten muistutan itselleni että hemmetti olen tosi hoikka ja samoin sanoo mieheni. Ja jos haluan, niin tokihan voin joskus laihduttaa vielä, mutta en halua.
Tsemppiä siis kaikille! Te voitte parantua ja silloin tajuatte mitä elämä oikeasti on. On käsittämätöntä kuinka paljon onnellisempi olen nyt.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tosi iloinen puolestasi! Itse olen juuri päässyt alkuun parantumisessa.. Kuukauden verran oksentamatta. Ja tuntuu hyvälle. "uus" elämä jatkunee (;
voi miten hienoa! oikein ilon kyyneleet kurkkivat silmänurkistani, kun luin kirjoitustasi. Uskon myös vahvasti siihen, että minäkin vielä pystyn parantumaan. Monta monta vuotta jo takana, mutta uskon että vielä useampi vuosi edessä terveenä :) Viimeiset puoli vuotta ovat olleet nousujohteisia, ja on ollut jopa kahdenkin viikon tauko oksentamisesta! Pikku hiljaa hyvä tulee.. Se on auttanut minua, että olen alkanut taas välittää enemmän myös muista ihmisistä, enkä ole enää niin sulkeutunut yksin ongelmineni. Toisaalta se on minua myös epäilyttänyt, että painoni on pudonnut oksentamisen vähennyttyä.. Mitäköhän ne nyt näyttäisivät, varmaan jotain 168/46-47.. Mutta ei se ole vielä liian vähän, että ei hätää täällä :) Todellakin luulen, että jos vielä pinnistäisi viimeisetkin voimansa tähän ongelmaan ja pyrkisi samalla suht tasapainoiseen tunne-elämään, niin se olisi siinä. Toki houkutuksia varmaan tulee, mutta pitäisi oppia korvaamaan ne jollain muulla tavalla. Olen usein tehnyt niin, että jos olen pystynyt hillitsemään himoni, olen palkinnoksi ostanut itselleni jonkun kivan vaatteen. Tämä minun aloitukseni haluun parantua lähti säikähdyksestä, kun rintaani pisti ensimmäisen kerran todella pahasti.. Sen jälkeen ei ole enää "uskaltanut yksinkertaisesti olla niin sairas", toivottavasti pääsisin ihan kokonaan eroon :) Onnea sinulle. Olen jumalattoman ylpeä jokaisen puolesta, joka tuohon pystyy! (oli kyse sitten rakastumisesta tai mistä tahansa)
Olen niin ilonen sun puolesta:) tällasia tarinoita tänne tarvittaisiin lisää. Ite taistelen kanssa ja suunta on ylöspäin. Vapauden ja ilon tunne on mahtava kun saa sen kierteen rikki. Parantuminen on mahdollista!!