En oikeasti tiedä mitä pitäis tai tulis tehdä.
En oikein edes tiedä mistä aloittaa, mikä olisi olennaista ja mikä ei.
No, lapsuus oli niin syvältä kuin vain voi olla, silloin minulle opetettiin että olen arvoton, turha ja huono ihminen, joka ei ansaitse mitään. Sitä minäkuvaa olen koko aikuisikäni kantanut, ja siitä itseleni olen henkisen helvetin rakentanut. Enkä syytä siitä ketään muuta kuin itseäni.
Koko aikuisiän olen tehnyt todella tiukasti töitä ja opiskellut samaan aikaan, lomia en ole koskaan pitänyt. Ja aina minulla on ollut ahdistunut olo, purin sitä vaan kovaan työntekoon (12-18h/pvä, olivat ihan tavallisia työpäiviä). Tuntuu että olen vaan aina pakoillut sitä "ajattelemista", enkä ole pitänyt koskaan huolta itsestäni. Huonoihin piirteisiini kuuluu myös kantaa huolta ja murhetta kaikista asioista. ja monasti ihan turhaan, en vain osaa hellittää, pelkään että asiat leviävät käsiin.
Nyt on vaan tullut niin että en vain enää jaksa. Vuoden päivät olen reippaasti yrittänyt pahaa oloani turruttaa alkoholilla. Mutta sekään ei enää onnistu.
En enää tiedä mitä tehdä ja minne mennä. En onnistu töissä enää, tuntuu etten vaan jaksa välittää enää mistään ja kaikista eniten itsestäni. Viha itseäni kohtaan on kasvanut ihan järjettömiin mittasuhteisiin, rankaisen itseni, syyllistän itseni kaikesta mahdollisesta, toisinaan olen itselleni niin vihainen että lyön itseäni.
Lähipiiri on jo vähän käynyt ihmettelemään käytöstäni, minua on pidetty aina uskomattoman vahvana ihmisenä joka menee eteenpäin elämässä kuin jyrä, en vain pysty pitämään enää tätä paskaa sisälläni. En edes löydä sanoja kuinka purkaisin ja kertoisin huonosta olostani. Olen niin monta kertaa sanonut että en ole niin vahva kuin ihmiset kuvittelevat, mutta se menee ihan kuuroille korville.
Puhuimme miehen kanssa ammattiauttajasta, mutta olen nyt sitäkin päätöstä vetämässä takaisin, en oikeastaan enää tiedä haluanko edes päästä ylös. Haluaisin vain kuolla pois. Ja tuntuu typerältä että minä menisin tuhlaamaan toisten aikaa, minulla kuitenkin on kaikki perusasiat kunnossa, työpaikka (joka henkisesti tappaa), talo, ennenkaikkea ihana aviomies.
en vain tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä. En saa ajatuksianikaan enää kasaan. Tuntuu että olen liian syvällä että ymmärtäisin keksiä ratkaisun. Tuntuu etten osaa enää edes ajatella selkeästi. Mikä helvetti minua oikein riivaa? Mitä minun pitää tehdä?
En oikein edes tiedä mistä aloittaa, mikä olisi olennaista ja mikä ei.
No, lapsuus oli niin syvältä kuin vain voi olla, silloin minulle opetettiin että olen arvoton, turha ja huono ihminen, joka ei ansaitse mitään. Sitä minäkuvaa olen koko aikuisikäni kantanut, ja siitä itseleni olen henkisen helvetin rakentanut. Enkä syytä siitä ketään muuta kuin itseäni.
Koko aikuisiän olen tehnyt todella tiukasti töitä ja opiskellut samaan aikaan, lomia en ole koskaan pitänyt. Ja aina minulla on ollut ahdistunut olo, purin sitä vaan kovaan työntekoon (12-18h/pvä, olivat ihan tavallisia työpäiviä). Tuntuu että olen vaan aina pakoillut sitä "ajattelemista", enkä ole pitänyt koskaan huolta itsestäni. Huonoihin piirteisiini kuuluu myös kantaa huolta ja murhetta kaikista asioista. ja monasti ihan turhaan, en vain osaa hellittää, pelkään että asiat leviävät käsiin.
Nyt on vaan tullut niin että en vain enää jaksa. Vuoden päivät olen reippaasti yrittänyt pahaa oloani turruttaa alkoholilla. Mutta sekään ei enää onnistu.
En enää tiedä mitä tehdä ja minne mennä. En onnistu töissä enää, tuntuu etten vaan jaksa välittää enää mistään ja kaikista eniten itsestäni. Viha itseäni kohtaan on kasvanut ihan järjettömiin mittasuhteisiin, rankaisen itseni, syyllistän itseni kaikesta mahdollisesta, toisinaan olen itselleni niin vihainen että lyön itseäni.
Lähipiiri on jo vähän käynyt ihmettelemään käytöstäni, minua on pidetty aina uskomattoman vahvana ihmisenä joka menee eteenpäin elämässä kuin jyrä, en vain pysty pitämään enää tätä paskaa sisälläni. En edes löydä sanoja kuinka purkaisin ja kertoisin huonosta olostani. Olen niin monta kertaa sanonut että en ole niin vahva kuin ihmiset kuvittelevat, mutta se menee ihan kuuroille korville.
Puhuimme miehen kanssa ammattiauttajasta, mutta olen nyt sitäkin päätöstä vetämässä takaisin, en oikeastaan enää tiedä haluanko edes päästä ylös. Haluaisin vain kuolla pois. Ja tuntuu typerältä että minä menisin tuhlaamaan toisten aikaa, minulla kuitenkin on kaikki perusasiat kunnossa, työpaikka (joka henkisesti tappaa), talo, ennenkaikkea ihana aviomies.
en vain tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä. En saa ajatuksianikaan enää kasaan. Tuntuu että olen liian syvällä että ymmärtäisin keksiä ratkaisun. Tuntuu etten osaa enää edes ajatella selkeästi. Mikä helvetti minua oikein riivaa? Mitä minun pitää tehdä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuvasit tapauksen, joka pienin poikkeuksin olisi voinut olla minä. Vahva ja vastuullinen ihminen, joka on uuvuttanut itsensä ilman lepoa.
Luulen tietäväni tarkkaan miltä susta tuntuu.
Myös minä sain useita vinkkejä apatiani takia lähipiiristä, mutta pidin niitä ihan vitsinä ja yritin vaan puskea eteenpäin. Sitten tuli ihan totaalinen pysähdys.
Minun neuvoni. Hae välittömästi apua. Suosittelen hakeutumista psykiatrian erikoislääkärin vastaanotolle, joko suoraan tai työpaikkalääkärin lähetteellä. Psykiatri määrittelee tarvittavan lääkityksen ja saat hyviä vinkkejä toipumiseen. Myös terapian tarve kartoitetaan siinä samalla. Ei kannata enää pitkittää asiaa. Varaudu siihen, että sulla lienee edessä joidenkin viikkojen, mahdollisesti kuukausien lepo, muuten et tosta nouse.
Rohkeasti tohtorille, siitä se lähtee!
Kiitos vastauksesta, se oli hyvä.
Olen taas viime yön itkenyt ja miettinyt mitä tekisin.
Kertoisitko vielä mitä ne siellä lääkärissä kyselee?
En oikein suoranaisesti tiedä uskallanko hakea apua. Se että menisin tuntemattoman kanssa puhumaan ja avautuisin kasvotusten saa minut suoranaisen paniikin valtaan. (fyysisesti ajatukseen reagoin sen verran vahvasti että kävin oksentamassa).
Pikaratkaisuna mietin tuossa että jos palaisin takasin vanhaan työhöni (sama firma, eri työnkuva) joka on fyysistä, ja jossa ei paljon tarvitse ajatella kunhan vaan tekee ja sitä rataa. Hukuttaisin taas tän väsymyksen sinne jonnekkin työhön. (mahdollisimman paljon töitä ja loppuaika nukkuen, eli vanha kuvio).
En tiedä uskallanko edes käydä kaivamaan asioita auki, pelkään että romahdan lopullisesti. Ja siihen minulla ei suoraan sanoen ole varaa. Isot asuntolainat ja työpaikalla ei kukaan ymmärtäisi tää ala/paikka jossa jossa heikot syödään, Enkä irtikkään voi itseäni tuosta vaan sanoa, eikä enegia riitä uuden työpaikan hakemiseen ja opettelemiseen.
Tuntuu vaan että mitä enemmän ajattelen sitä enemmän saan päävi solmuun. Oliskin hyvä jos olisi päässä joku nappi josta voisi ajatukset sammuttaa.
Itse asiassa, kun mietin ensimmäistä käyntiäni omalla työpaikkalääkärillä en siitä kovin paljon edes muista, koska olin täysin finaalissa. Ihan yleisellä tasolla siinä keskusteltiin, mikä oli mahdollisesti siihen tilanteeseen syynä. Sain lähetteen psykiatrille jossa käytiin läpi jaksamisen perusasioita. Miten onnistuu kotityöt, jaksaako lukea, katsoa telkkua, unirytmi, mitä yleensä saa aikaan.. Ihan perusasioita. Ei mitään hirveän henkilökohtaista. Psykiatrin vastaanotto ei ole terapiaa, mikä on hyvä tietää, mutta ainakin oman kallonkutistajani kanssa oli turvallista ja hyvä jutella. Sain kullan arvoisia vinkkejä eri käynneilläni siihen, miten omia asioitani voin yksityisesti käsitellä. Suremattomia suruja ja yleisesti elämän vastoinkäymisiä.
Terapiaa en ole toistaiseksi tarvinnut, mutta aion jatkaa hyviä keskusteluja luotettavan psykiatrin kanssa. Maksaa maltaita noin yksityisesti, mutta on se sen väärtti.
Moni tällä palstalla puhuu nimenomaan terapiasta, mutta minulle sitä ei edes suositeltu. Riippuu varmasti tapauksesta ja taustoista.
Voi hyvin!
Koet olevasi ihan kadoksissa, eikä se ole ihme kuvauksesi perusteella. Lapsuuden kokemukset ovat aina läsnä sisimmässämme, vaikka emme niitä edes enää muistaisi. Ja ne joko valaisevat tai varjostavat elämämme polkua. Opit lapsena myös olemaan hyvin ankara itseäsi kohtaan, osaat syyllistää ja vaatia itseltäsi. Arvelen, että sisimpääsi sisäistyi lapsena aikuinen, joka kohteli sinua ankarasti..
Ajattelet, että tuhlaisit toisten aikaa, jos haet itsellesi apua, vaikka sinulla on kaikki perusasiat kunnossa?? Voisitko ajatellakin niin päin, että koska sinulla on perusasiat kunnossa, että se itse asiassa mahdollistaa, että nyt voit hoitaa itseäsi ja sisäistä lastasi?
Nyt on aika kyseenalaistaa lapsuudessa omaksumasi minäkuva ja löytää todellinen itsesi sen alta. Ihanaa, että sinulla on ihana aviomies sinua tukemassa. Etsi itsellesi ammattiauttaja, joka osaa auttaa sinua vapautumaan menneisyyden painolastista, jotta voit nauttia nykyelämäsi hyvistä asioista.
Kiitos oiekin paljon vastauksesta. Kirjoitit niin hyvin ja selkeästi takaisin.
Eipä tässä kai kuitenkaan muuta vaihtoehtoa taida olla kun hakea apua. Tai sitten hukuttaa huolet työntekoon.
Ensimmäinen lienee kuitenkin parempi vaihtoehto? vaikka jälkimmäinen toiminut useamman kerran kaikissa rankoissa elämänvaiheissa. (avioero, raiskaus jne jne vaikeat asiat)
Menen koko ajan noissa vaihtoehdoissa laidasta laitaan, mikä on oikeastaan aika rasittavaa. Tänään sitä mieltä, huomenna toista. Siltikkän ei tiedä mikä olisi paras.
Eli kävelisin terveyskeskukseen.. ja.. ? Puhun jotain olostani, mitä sitten tapahtuu? tai siis voi tapahtua?
Meneekö yleensä kauankin enenkuin pääsen jonhonkin terapiaan? Vai saanko vain paketillisen aspiriinia.
Anteeksi kun kyselen tyhmiä, mutta minulla ei ole hajuakaan ja haluaisin vähän tietää vähän etukäteen minne olen pääni työntämässä. Ja millaista apua yleensä uupuneelle tarjotaan?
Mitä asioita kannattaa kertoa? Pelkään että menen siinä vaiheessa menen niin lukkoon etten saa oikein sanaa suustani. Pelkään vaan niin kovasti puhua omista asioistani, täällä netissä se on anonyyminä niin helppoa, kun ei edes paras ystäväni pystyisi täältä minua tunnistamaan.
Anteeksi hävettää ihan kun on näinkin tietämätön asioista.
Jos et tiedä, mitä sanoa, voit vaikka tulostaa kirjoittamasi viestit ja antaa ne lääkärille. Tk-lääkärin tehtävänä on kartoittaa tilannettasi ja ohjata sinut eteenpäin hoitoketjussa. Voi olla, että hän kirjoittaa jotain lääkkeitä sinulle. Sinun kannattaa vaatia mahdollisuutta puhua ja käsitellä asioitasi ammattilaisen kanssa. Yksi mahdollisuus on tk-psykologi. Tai sitten paikkakunnallasi voi olla psykiatrinen aluetoimisto, jonne saat lähetteen.
Yksi mahdollisuus on hakea kelan tukemaa terapiaa, mutta siinä vaaditaan kolmen kuukauden hoitosuhde, ennenkuin kelaterapia voi alkaa. Sitä varten tarvitaan myös psykiatrin kirjoittama B-lausunto kelaan terapia-anomuksen mukaan.
Kelan tukemassakin terapiassa on omavastuuosuus, joten se aiheuttaa jonkin verran kustannuksia. Sitten on vielä erilaiset lyhytterapiat, jotka ovat yleensä omasta pussista maksettavia, mutta voivat tulla jopa edullisemmiksi vähempien käyntien ja nopeamman toipumisen ansiosta.
Jos päädyt hakemaan kelan tukemaa terapiaa ja saat myönteisen päätöksen (se taitaa olla vähän onnesta kiinni..), sinun kannattaa selvittää, millaisen psykoterapiakoulutuksen saaneita psykoterapeutteja on paikkakunnallasi, sillä psykoterapiamuodoissa on eroja. Myös se on tärkeätä, että koet, että olet terapeuttisi kanssa samalla aaltopituudella.
Koska sinulla on ollut paljon ikäviä kokemuksia elämässäsi, suosittelen kriisi- ja traumaterapiaa.
Tässä nyt jotain ajatuksia, mitä tuli mieleen.
Kiitos tosi paljon tuosta tiedosta. Helpottavaa myös tietää kuinka tuo "systeemi" toimii.
On se vaan parempi että vihdoin teen asialle jotain, kun kärsin vuositolkulla ja yritän vaan unohtaa ja painaa ikävät asiat pois mielestä.
Omalla tavallaan tämäkin on jo suuri helpotus kun vihdoin tunnustaa itselleen olevansa heikoilla kantimilla ja tiedostaa tarvitsevansa ulkopuolista apua. Minulle se ainakin on älyttömän suuri askel.
Odotan vaan sitä päivää kovasti että voin jokseenkin tyytyväisenä katsoa peiliin.
Vielä kerran MILJOONAT kiitokset ja halaukset teille jotka olette asiallisesti minulle vastanneet ja asiaa valottaneet, eipä se avun hekeminen nyt nin kauhean suuri peikko ole loppuen lopuksi.
Ja oikein hyvää kevättä.