2 vuotta olemme poikaystäväni kanssa seurustelleet, ja jotenkin olin ekan puolentoistavuoden aikana hieman epävarma hänen tunteistaan, olen kyllä muutenkin mustasukkainen ja vainoharhainen miehiä kohtaan (johtuneeko siitä että vanhempieni välinen suhde oli mitä oli, isä petti äitiä jne.), ja jotenkin poikaystäväni ei ikinä avautunut kunnolla tunteistaan (myöhemmin paljastui että juuri siksi että hän itse pelkäsi että minä en välitä, kun aina jaksoin turhasta riidellä), mutta nyt tuossa puolentoistavuoden seurustelun jälkeen siis hän on todella ruvennut näyttämään että välittää ja rakastaa minua tosi paljon, ja kokoajan vaan enemmän ja enemmän kehuu, tunnustaa rakkauttaan, ja on "kimpussa" ihan 24/7...
Miten voi olla mahdollista, että joku tuollainen, mitä olen koko suhteemme ajan odottanut (nuo kaikki rakkaudentunnustukset sun muut kehut jne.), alkavatkin nyt yhtäkkiä ahdistaa? Emme asu vielä yhdessä, nuoria olemme vielä, mutta aina kun näemme (lähes päivittäin) kultani kehuu minut maasta taivaisiin, tunnustaa rakkauttaan niin paljon että tuntuu siltä kuin tekisi mieli sanoa että "kiitos kulta nyt riittää!"..
Rakastan häntä tosi paljon, mutta jotenkin tuntuu etten halua noin paljon huomiota, sillä tuntuu kuin vain ahdistuisin siitä, mistä ihmeestä johtuu?
Miten voi olla mahdollista, että joku tuollainen, mitä olen koko suhteemme ajan odottanut (nuo kaikki rakkaudentunnustukset sun muut kehut jne.), alkavatkin nyt yhtäkkiä ahdistaa? Emme asu vielä yhdessä, nuoria olemme vielä, mutta aina kun näemme (lähes päivittäin) kultani kehuu minut maasta taivaisiin, tunnustaa rakkauttaan niin paljon että tuntuu siltä kuin tekisi mieli sanoa että "kiitos kulta nyt riittää!"..
Rakastan häntä tosi paljon, mutta jotenkin tuntuu etten halua noin paljon huomiota, sillä tuntuu kuin vain ahdistuisin siitä, mistä ihmeestä johtuu?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ettet itse rakasta häntä ja/tai et ole oppinut ottamaan rakkautta vastaan, jos kotona on vaan vihattu.
ihmisten mukana. Te molemmat kasvatte ihmisinä, yksilöinä sekä parina. Suhteessa on symbioosivaihe, alussa kun kaikki on uutta ja ihanaa, kaiken haluaa jakaa kumppaninsa kanssa. Sitä seuraa vaihe jolloin kumppanit alkavat nähdä toisensa realistisemmin, pienet asiat saattavat alkaa ärsyttää toista jne.. Jossain vaiheessa olette ikään kuin kasvaneet yhteen, tarvitsette toisianne, olematta täysin riippuvaisia jatkuvasta läsnäolosta, kaikkea ei tarvitse jakaa, luottamus on syvää. Parisuhde ei ehkä koskaan tule valmiiksi, kuten ihmisetkään eivät koskaan ole valmiita, kaikki on yhtä muutosta ja oppimista...
Pointtina ihmissuhteissa kai on, että rakastuminen muuttuu hiljalleen rakastamiseksi.
Tämä on minulle ns. ideaali kuva parisuhteesta.