Olen muutaman kerran käynyt lukemassa yhäitien,lähivanhempien ym kommentteja täällä ja tuli tunne etteivät eronneet lapsia saaneet saisi olla katkeria lapsien ja omasta kurjasta elämänmuutoksesta...miksi katkeruus on joidenkin mielestä niin sallimaton tunne???
Eikös tällaiset forumit ole tarkoitettu myös toisten ns samassa elämäntilanteessa olevien mielipiteiden jakamiseen? Parempi kai kirjoittamalla purkaa sydäntään kun esim kotona lapsiin tai siihen x-puolisoon (joka varmasti monessakin tapauksessa saa kyllä oman osansa,ainakin minun x sai)...?
Mielestäni katkeruus on osa niistä tunteista joita täytyy työstää osana eroprosessia.Hienoa jos joku voi väittää olevansa eron kanssa täysin sinut alusta alkaen...ja jos olisi alunperin ns tarkoitettu,että naiset ovat yhäitijeä niin miksi ihmeessä se asia menee niin,että siihen tarvitaan mies ja nainen...toki siinä on hyviäkin puolia kasvattaa lapsia yksin ja on ymmärrettävää ettei lapset voi todellakaan hyvin jos vanhempien parisuhde on jatkuvaa taistelua.
Itse ainakin tiedostan olevani katkera siitä, että jäin aikoinaan 5 kk vanhan vauvan kanssa yksin, vaikka isä onkin mukana lapsen elämässä ja minä halusin eron. Huomion arvoinen seikka kuitenkin on,että en ole katkera siitä että kaksi aikuista erosi vaan siitä, että lapseni "menetti" perheen (biologista perhettä ei korvaa mikään). Onko muuten kenellekään muulle sattunut niin,että paljastuukin kauan eron jälkeen,että syy olikin se että löytyi huomattavasti nuorempi nainen kaiken 'muka eroon johtaneiden' syiden takaa??
Kyllä lähivanhemmuuteen kasvaa ajan kanssa,pääasia on ettei lapsi ole aikuisten riitakapulana.
Kommentoikaa ihmeessä!!!
Eikös tällaiset forumit ole tarkoitettu myös toisten ns samassa elämäntilanteessa olevien mielipiteiden jakamiseen? Parempi kai kirjoittamalla purkaa sydäntään kun esim kotona lapsiin tai siihen x-puolisoon (joka varmasti monessakin tapauksessa saa kyllä oman osansa,ainakin minun x sai)...?
Mielestäni katkeruus on osa niistä tunteista joita täytyy työstää osana eroprosessia.Hienoa jos joku voi väittää olevansa eron kanssa täysin sinut alusta alkaen...ja jos olisi alunperin ns tarkoitettu,että naiset ovat yhäitijeä niin miksi ihmeessä se asia menee niin,että siihen tarvitaan mies ja nainen...toki siinä on hyviäkin puolia kasvattaa lapsia yksin ja on ymmärrettävää ettei lapset voi todellakaan hyvin jos vanhempien parisuhde on jatkuvaa taistelua.
Itse ainakin tiedostan olevani katkera siitä, että jäin aikoinaan 5 kk vanhan vauvan kanssa yksin, vaikka isä onkin mukana lapsen elämässä ja minä halusin eron. Huomion arvoinen seikka kuitenkin on,että en ole katkera siitä että kaksi aikuista erosi vaan siitä, että lapseni "menetti" perheen (biologista perhettä ei korvaa mikään). Onko muuten kenellekään muulle sattunut niin,että paljastuukin kauan eron jälkeen,että syy olikin se että löytyi huomattavasti nuorempi nainen kaiken 'muka eroon johtaneiden' syiden takaa??
Kyllä lähivanhemmuuteen kasvaa ajan kanssa,pääasia on ettei lapsi ole aikuisten riitakapulana.
Kommentoikaa ihmeessä!!!
Vastaukset 10
Vanhimmat
ja kateellinen ja vihainen ja turtunut ja onneton ja surullinen ja mitä vaan, kaikki tunteet on sallittuja. Siinä se ongelma yleensä taitaa olle että se katkeruus puretaan väärään ihmiseen tai väärällä tavalla TAI sekä että.
loppuun kun antaa kaikkien tunteiden tulla. Ja tietenkin vetää mielen katkeraksi jos käy jälkikäteen ilmi että on petetty.
Olen pohdiskellut useasti katkeruus-asiaa.
Katkeruus. Jos pilkotaan sana tunteiksi, on helpompi käsittää, mitä se tarkoittaa. Pettymystä, surua, rakkautta, epätoivoa, itsekkyyttä, raivoa, vihaa, itsesääliä, luopumisentuskaa, mustasukkaisuutta.
Kaikki inhimillisiä tunteita, jotka läpikäytynä ja elettynä hiljaa hiipuvat: sitä ei vain tiedä silloin, kun katkeruus on läsnä, että se on ohimenevää ja sallittua tiettyyn pisteeseen saakka. Katkeruuden jälkeen jää vain ajan kultaamat muistot ja niiden aiheuttama kaiho.
Viikko sitten laitoin exälle txt:n. "Paljon onnea meille, paras mahdollinen ratkaisu meille kaikille." (Eron vuosipäivä täyttyi jälleen kerran) Ja TARKOITIN sitä (hän otti sen varmasti kettuiluksi) :D
Vuosia jälkeenpäin on helppo analysoida omaa eroaan. Minun synkeää polkuani kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin olin erostani kuivilla, vaikka itse "lähdinkin". On todella raskasta erota miehestä, joka oli Elämäni Mies, Suuri Rakkaus ja eronkin hetkellä tunsin valtavan suuria tunteita häntä kohtaan. Ensimmäisen vuoden olin valmis repimään silmätkin hänen päästään, koska hän oli osaltaan syypää siihen että olin halveksittu yh-luuseri-pohjasakkaa-mitättömyys (kuten hän muisti valistaa) ja pelkäsin, että hän toteuttaa uhkauksensa viedä minulta lapset kostaakseen eron ja omaisuuden puolittumisen. Kuten sitten tapahtuikin - viiveellä. Katkeruushan siinäkin oli syynä. Ikävää, että exäni ei kai koskaan pääse katkeruutensa yli, ja suurin syy siihen on se, joka sitä ruokkii tajuamattaan, että kaivaa itselleen kuoppaa samalla. Nyxä.
Kykenemättömyys nähdä kauemmaksi, yhteistyökyvyttömyys, syyttely, taitamattomuus käsitellä omia tunteitaan. Ne pahentavat ja pitkittävät katkeruutta.
Ugh! Olla puhunut! Kiire koulun vanhempain päivä-kahvihetkeen. (Fiksu idea jakaa järjetön hapeton-jumppasali-massatapahtuma-vanhempainilta kahteen osaan, ja toinen näin päivällä.)
Excelillä kaikki onnistuu ;D
Tietysti SAA olla katkera, ei toisen tunteita voi kukaan kieltää eikä hallita. Mutta onko viisasta JÄÄDÄ katkeraksi? Katkeruus kun kuitenkin on "kaipuuta entiseen" eli kertoo sen, ettei olekaan selvinnyt erosta omille jaloilleen. Eli OMAAN ELÄMÄÄN jokaisella elämän osa-alueella.
Ihmissuhteen päättyessä tule suru ja ikävä. Ikävä läheisyyttä, ikävä ehkä ihmistäkin. Suru epäonnistumisesta ihmissuhteessa, surua lasten puolesta, suru rikkoutuneen perheen takia. Pelkoa tulevaisuudesta. Mutta miksi katkeruutta, joka kuluttaa turhaa energiaa, ei päästä "ajatusta irti suuntautumaan tulevaisuuteen". Katkeruudessaan ihminen jää kiinni menneisyyden tunteisiin/ihmisiin/rikkoutuneisiin tulevaisuuden haaveisiin. Ne on menneet, niitä ei katkeruus tuo takaisin eikä missään tilanteessa paranna oloa.
Lisäksi katkeruus usein purkautuu hallitsemattomilla tavoilla: kohdistuu exään taikka hänen uuteen perheeseensä taikka pahimmassa tapauksessa omiin lapsiin. Katkeruus vie voimia suunnata energia tulevaisuuteen.
Eikö siis olisi parempi käydä ero läpi surun kautta? Surra puolison menetystä, rikkoutunutta perhettä, lasten isä- taikka äidittömyyttä, omaa selvitytymistä. MUTTA surutyön jälkeen jättää ne tunteet taakseen, oppia vahvemmaksi ja kääntää katse tulevaisuuteen. Antaa itselle anteeksi epäonnistuminen ihmissuhteessa, antaa exän elää omaa elämäänsä kuten parhaaksi näkee, luoda lapsille näissä muuttuneissa olosuhteissa mahdollisimman hyvä lapsuus ja eväät käsitellä jatkossa omia ihmissuhteitaan.
toisten menettämisestä! Iloinen ja surullinen, ihan samoja tunteita. Kyllä minä olen ainakin katkera siitä että mies jätti perheensä toisen naisen takia, eikä edes lapsia halua enää tavata. Miksen olisi?
en koskaan tule ymmärtämään äitejä jotka eivät katkeruudessaan anna tavata isää, manipuloi lasta vihaamaan isäänsä ja tämän uutta vaimoa.
On kyllä suuri myytti se että yh-äidit muka manipuloivat lapset vihaamaan isäänsä. Suuri osa isistä osaa nimittäin toiminnallaan, puheillaan ja valinnoillaan ihan kiitettävästi itse ryssiä vanhemmuutensa ja aiheuttaa sen lasten tunteman vihan. Se on nähty moneen kertaan ja monessa eri tapauksessa. Ei siihen äitiä tarvita.
Totta turiset! Ja joskus siihen toimintaan osallistuu tavalla tai toisella myös naisystävä.
Ei tosiaan ole myyttiä, että äidit manipuloivat tai yrittävät manipuloida lapsiaan isäänsä vastaan, ei tosiaan.
Samanlailla voisi siirtää taruista todellisuuteen sen, että yh-äidit vaativat niin suuret elatusmaksut, ettei elintaso laskisi, pikenminkin pitäisi nousta.
Toki suurin osa vanhemmista omalla toiminnallaan tuhoaa välinsä lapsiin, mutta "pullantuoksuisella" äidilläkin on osansa.
Totta kai kaikki tunteet ovat sallittuja. Ja kuten kirjoitit, kuuluvat tiettyyn osaan luopumisprosessia.
Katkeruutta syntynee, kun kokee tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti tai väärin.
Omasta kokemuksestani tiedän, että tunteisiin voi myös "jäädä koukkuun". Kun veljeni kuoli, se oli minulle suuri suru ja menetys. Surin häntä vuosia, enkä huomannut, että surusta oli tullut minulle koti ja identiteetti. Siitä oli lopulta vaikeaa ja pelottavaa päästää irti - niin omituiselta kuin se ehkä kuulostaakin.
Tarvitsin irti päästämiseen tukea, mutta se kannatti. Menneessä elämisen huono puoli on näet se, että tulevaisuutta ei silloin koskaan tule.