En oikein tiedä, että mistä aloittaa niin kerronpa koko tarinan. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea.
Eli sairastuin 16-vuotiaana tautiin, joka aiheutti sen, että menkkani eivät tulleet ja kohdunseinämät rupesivat haurastumaan. Silloin lääkäri antoi tuomion etten koskaan voi saada lasta (kohtuni ei olisi kestänyt raskautta). Järkytys oli hirveä.
Kävin rankat hormoonihoidot läpi ja nyt ollessani 21-vuotias olen saanut monien ylä- ja alamäkien jälkeen "terveen"paperit.
Sairasaikanani oli vauvakuume kova. Mutta nyt kun raskautta olisi mahdollista yrittää tuli pupu pöksyyn.
Entä, jos en pärjääkkään lapsen kanssa? Entä, jos 5 vuotinen parisuhteeni ei kestä lasta? Monet nuoretparit lähipiiristä ovat eronneet lapsen synnyttyä. Entä, jos lapsi onkin sairas? Entä, jos...Entä, jos...Ymmärrättekö?Mistä sitä voi tietää olevansa valmis äidiksi, isäksi, rakastavaksi vanhemmaksi?
Kyllä minulla on paljon kokemusta lastenhoidosta, tiedän ettei se ole ruusuilla tanssimista. Olin 13-w, kun sain pikkusiskon, jota hoidin todella paljon hänen ensimmäisinä elinvuosina. Valvoin yöt ja kuuntelin monia tunteja mahakipu itkua kannellen pikkuista olohuoneessa itsellä silmät väsymyksestä turvoksissa. Olen koulutukseltani lastenhoitaja ja ammattini kautta myös ollut lasten kanssa tekemisissä.
Mutta silti...pelottaa! Mieheni on melkein 10 vuotta minua vanhempi ja odottanut tervehtymistäni jo jonkin aikaa, jotta voisi saada perillisen. Ei hän minua painosta, mutta mikä minua vaivaa? Tiedän, että olen etuoikeutettu, koska parannuin ja sain mahdollisuuden yrittää lasta, mutta miksi aivoni nyt hannaavat vastaan?
Kuinka pääsen pelostani yli ja voin alkaa suunnittelemaan raskautta? Vai tarkoittaako ajatukseni etten ole valmis vanhemmaksi? Olenko normaali...?!Onko muilla ollut samankaltaisia ajatuksia?
Kiitos tuhannesti jo teille, jotka vaivauduitte lukemaan ja vastaamaan!
Eli sairastuin 16-vuotiaana tautiin, joka aiheutti sen, että menkkani eivät tulleet ja kohdunseinämät rupesivat haurastumaan. Silloin lääkäri antoi tuomion etten koskaan voi saada lasta (kohtuni ei olisi kestänyt raskautta). Järkytys oli hirveä.
Kävin rankat hormoonihoidot läpi ja nyt ollessani 21-vuotias olen saanut monien ylä- ja alamäkien jälkeen "terveen"paperit.
Sairasaikanani oli vauvakuume kova. Mutta nyt kun raskautta olisi mahdollista yrittää tuli pupu pöksyyn.
Entä, jos en pärjääkkään lapsen kanssa? Entä, jos 5 vuotinen parisuhteeni ei kestä lasta? Monet nuoretparit lähipiiristä ovat eronneet lapsen synnyttyä. Entä, jos lapsi onkin sairas? Entä, jos...Entä, jos...Ymmärrättekö?Mistä sitä voi tietää olevansa valmis äidiksi, isäksi, rakastavaksi vanhemmaksi?
Kyllä minulla on paljon kokemusta lastenhoidosta, tiedän ettei se ole ruusuilla tanssimista. Olin 13-w, kun sain pikkusiskon, jota hoidin todella paljon hänen ensimmäisinä elinvuosina. Valvoin yöt ja kuuntelin monia tunteja mahakipu itkua kannellen pikkuista olohuoneessa itsellä silmät väsymyksestä turvoksissa. Olen koulutukseltani lastenhoitaja ja ammattini kautta myös ollut lasten kanssa tekemisissä.
Mutta silti...pelottaa! Mieheni on melkein 10 vuotta minua vanhempi ja odottanut tervehtymistäni jo jonkin aikaa, jotta voisi saada perillisen. Ei hän minua painosta, mutta mikä minua vaivaa? Tiedän, että olen etuoikeutettu, koska parannuin ja sain mahdollisuuden yrittää lasta, mutta miksi aivoni nyt hannaavat vastaan?
Kuinka pääsen pelostani yli ja voin alkaa suunnittelemaan raskautta? Vai tarkoittaako ajatukseni etten ole valmis vanhemmaksi? Olenko normaali...?!Onko muilla ollut samankaltaisia ajatuksia?
Kiitos tuhannesti jo teille, jotka vaivauduitte lukemaan ja vastaamaan!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sen verran vain halusin sanoa, että melko normaaleilta ajatuksilta kuulostavat, ja on ihan luonnollista että vauvaa edes alitajuisesti harkitseva käy läpi noita asiaan liittyviä pelottavia ajatuksia. Se, että sä ajattelet asiaa ja siihen liittyviä hyviä ja huonoja puolia, on jo hyvä merkki siitä että olet kypsymässä ajatukseen vähitellen. Sen kanssa ei kannata kiirehtiä ja olethan nuori vielä ja käynyt rankkoja asioita läpi. Anna asian kehittyä vähitellen ja keskustelkaa miehesi kanssa siitä miten vauvan tulo muuttaisi elämää, niin varmasti ennen pitkää huomaat, ettei ole mitään pelättävää. Vastuu lapsesta on iso, mutta se on pientä verrattuna siihen rakkauteen mitä lastasi kohtaan koet. :)
Heippa. Mulla hiukan samanlainen tilanne, vaikka siis en olesairastanut mitään tautia, mutta ajatusten tasolla. Mä kanssa oon ruvennu miettimään, että mitä jos ja jos ja jos. Siis mä pelkään itse, että sitten kun saan lapsen niin juuri sitä, että entä jos hän onkin sairas...tai entä jos sitten lapsi kuoleekin kätkytkuolemaan yms. Todella pimeetä toisaalta oikeesti aatella tälläsiä asioita(kun lasta ei vielä ole)...toisaalta taas on ehkä hyvä käydä jo ennen raskauden yrittämistä näitä tunteita läpi...??!!
Juttele miehesi kanssa peloistasi tai jonkun muun läheisen kanssa. Niin, ehkä ajatukset selkiintyy. Mutta todellakin tsemppiä sinne suuntaan...sitten kun lapsen teko alkaa olla ajankohtaista...itsekkin tässä sitä hetkeä odottelen...:)
heips!
itselläkin ollut aivan samoja pelkoja, mutta mies on niin ihanan tukeva, sanoo vain että tottakai me selvitään! niinpä tässä pikkuhiljaa olenkin lopettanut murehtimasta, lopettanut syömästä pillereitä ja odotellaan...:)
eli turhaa niitä ongelmia on murehtia etukäteen, mieti että niin moni on selvinnyt lapsen kanssa (yritä etsiä pareja, jotka onnellisesti yhdessä), että miksi ette tekin selviäisi?!
onnea tulevaan!
Kiitos teille, jotka vastasitte. Pidimme mieheni kanssa pitkän keskustelun ja päätimme aloittaa yrittämisen kesällä. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Ja iloista kevään odotusta teille kaikille!