Ei sittenkään

äitiyteen on oikeastaan kasvettava että se tulee ajan myötä.

niin rankkaahan se on jos toinen itkee kokoajan mutta eiköhän se viellä joskus palkitse itsensä että olet lapsesi pitänyt:)

ja varmaankin aika normaaleja tuntemuksia monilla naisilla nuo samat tunteet kun sinulla:) tsemppiä!!

Luulen, että loppujenlopuksi sitä ei ole koskaan "valmis äidiksi". Niinkun tuossa edelläkin kirjoitettiin äitiyteen kasvetaan. Ei siihen kukaan ole heti valmis.

Nuo tuntemukset ovat aivan normaaleita. Eikä niistä tarvitse olla huono-omatunto. Todellinen arki ei aina ole mitään ruusuillatanssimista. Vanhemmuus on vastuullista ja rankkaa. Se on uusi iso tilanne elämässä ja alkuun kriisi ihan kenelle tahansa.

Nyt sinusta tuntuu, että tunnet tuskaa kun annoit raskauden jatkua entä, jos olisit tehnyt toisin?

Voin vannoa, että sitten olisit katunut kun teit abortin vieläpä kahta kauheammin. Abortti on muutenkin aina riski sille, että saako enään ikinä lapsia. Eläisit ikuisessa syyllisyydentunnossa. Eli ajan tällä takaa sitä teit niin tai näin jokatapauksessa kadut. Ihminen vaan on sellainen.

Et ole enään mikään teini, eli uskon sinulla olevan jo jonkin verran näkemystä elämästä. Toisaalta et ole liian vanhakaan. Tuossa iässä "jaksat vielä" ainakin paremmin kun vanhempana vaativaa vanhemmuutta. Olet siis juuri sopivassa iässä. Jaksamisia vaan rankkaan ja vaativaankin arjen pyörittämiseen! Vanhemmuus on jokaiselle kasvun paikka.

"Kyllä se siitä", ei taida helpottaa?

Itse olin myös 24, kun sain ensimmisen lapseni. Nyt lapsia on kolme. Jotenkin koin, että siitä se "uraputki" alkaa, ja sitten pistetään piuhat poikki.

Olen ollut ihan tyytyväinen näin.

eipä se äitiys aina ole helppoa eikä sellaista kuin luulisi. Kun vielä rypee kaulaansa myöden suossa on aika paha nähdä niitä hyviä ja hienoja asioita, mutta kyllä niitäkin tulee.

Luultavasti teille ei ihan heti haluta lisää lapsia? Ehkei koskaankaan..

Siitä arjesta on nyt vain yritettävä tehdä sellaita kuin sen elämän toivot olevan niillä eväillä mitä on käytössä. Ota omaa aikaa erossa lapsesta. Pyri ihan tietoisesti rakentamaan uutta arkea ja elämää josta voit nauttia. Muutoin tunteesi alka anäkyä suhteessa lapseen eikä se ole tarkoitus?

Sopeutuminen kestää toisilla pitempään ja toisilla lyhempään. Äitiys tuntuu heti alussa omalta jutulta, tai siihen menee aikaa. Vaikka nyt tuntuu tuolta niin se ei tarkoita että vuoden tai kahden päästä on samat fiilikset.

Yritä ottaa omaa aikaa vaikka harrastusten parissa, jos mahdollista. Tavallaan ymmärrän ainakin osan mitä ajat takaa, sillä itse jouduin luopumaan KAIKESTA kun tulin äidiksi, totaali yh-äidiksi. Se on paljon hyväksyttävää ja sopeutumista samalla kertaa. Mutta sen arvoista! Kaipaan kyllä harrastuksia ja omaa aikaa. Mutta kannattaa mietti niin että niihin on aikaa sitten kun lapsi on vähän isompi eikä tarvia koko ajan äitiä siinä vieressä.

Meillä vaan lapsi oli toivottu, ja harkittiin ja yritettiin pitkään. Luulin että olen valmis äidiksi ja kestän kaiken mitä äitiys tuo mukanaan. En osannut ajatella, mitä kaikkea äitiys tarkoittaa! Olisi pitänyt kuunnella tarkemmin ystävääni, joka kolmen lapsen äitinä kertoi, että joskus katuu sitä että halusi lapsia...

Minusta tuntuu, että olen täysin menettänyt oman elämäni! Mitään siitä ihmisestä ei ole enää jäljelle, joka olin ennen lasta. Ei enää opiskelua, ei ystäviä, ei vapaa-aikaa, ei edes aikaa huolehtia omasta hygieniasta, nukkumisesta tai syömisestä! Myös minun lapseni kirkui suoraa huutoa ensimmäiset 3 kk, ennen kuin allergiat diagnosoitiin. Sitten itkua on ollut "vain" n. 6 tuntia päivässä. Yöllä herätään vieläkin 3-8 kertaa, lapsi huutaa yölläkin pitkiä aikoja. Tiedän, että lapseni on tavallista vaikeampi, allerginen, hyperaktiivinen, hirvittävän kova itkemään. Mutta se ei paljon lohduta kun pitäisi elää arkea hänen kanssaan. En vaan jaksa, en millään!

Enkä tiedä mitä tehdä. Pakko olisi vaan jaksaa, ja toivoa että tilanne joskus helpottaa. Mutta kun sitä on kestänyt jo 1v3kk! Pelkään että lapseni ongelmat jatkuvat aina vaan, enkä enää koskaan saa itseäni takaisin.

myös kärsiä masennuksesta. Harkitse (rehellistä) puhumista neuvolassa niin saat apua ja voit nauttia äitiydestä.

niin vanhemmuuteen kasvetaan. Joillekin lapsi voi olla luonnollinen jatkumo siihen omaan elämään, mutta usein se voi, kaikesta suunnittelusta ja etenkin suunnittelematta jättämisestä huolimatta olla aika iso paukku. Kyllä sä sen oman roolin löydät, usko pois. Juttele ihmeessä neuvolassa, se kannattaa aina vaikkei mitään "huolia" oliskaan. Tsemppiä =)

Voi kun tiedän täysin mistä kirjotat. Mutta usko pois, kun lapsi kasvaa niin kaikki muuttuu.

Minulle vauva- ja imetysaika oli täyttä tuskaa ja se, että olin lapsen kanssa kotona kun mieheni teki töitä. Kaipasin aikuista seuraa ja keskusteluja. Tuntui hirveältä myöntää ettei lapsesta ollut minulle 'iloa' vaikka niin paljon häntä rakastankin ja mitä kaikkea mitä ei nyt varmasti täällä tarvitse vakuutella.

Kaipasin keskustelua, suomen kieltä, ajatuksia, mielipiteitä. Lapsemme on parasta mitä olemme saaneet, mutta minä turhauduin ja tunsin taantuvani.

Voin rehellisesti sanoa, että vauva-aika ei ollut minun juttuni ja nyt saa kaikki käydä päälleni jos haluavat. Olen ollut hyvä äiti lapsellemme mutta ajatus toisesta imeväisestä kammoksuttaa. Poika on nyt 2 ja puolivuotias ja niin mainio pikku-ihminen. Mutta toisaalta, mieheni haluaisi lisää lapsia ja voivoi sentään, onhan ne niin ihania. älkää sit vaan kysykö olenko raskaana ;)

Kiitos näistä suurimmaksi osaksi kovin kannustavista viesteistä... auttaa jo jaksamaan, kun tietää että muutkin ovat kokeneet samoja tunteita, enkä ole yksin.
Tuosta masennuksesta josta joku vihjaisi, niin luulen kyllä että olen kärsinyt jonkinasteisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta pahin vaihe on onneksi takana.. en kylläkään osannut hakea apua tähän masennukseen, mutta onneksi minulla on ollut oma rakas äiti ja mieheni tukena.
Odotan kovasti miten äitiyteni tulee muuttumaan lapsen kasvaessa, toivottavasti osaan kasvaa enemmän äidiksi, koska todella haluan lapselleni hyvän elämän.
Kiitos vielä!