Miten tehdään ihmemiehiä?

Pitkän metsätaipaleen halki mutkitteli polku. Puron yli pääsi hyppäämäämällä kiveltä kivelle.
Mäen päältä näkyi jo pieni järvi. Ei täällä kukaan asunut.
Rantapeltoja joku viljelikin. Metsän jälkeen avautuva niitty oli puiden vesojen peittämä.
Ladon katon lumi oli jo pudottanut aikoja päiviä. Joku oli niittänyt viime kesänä luonnonheinää.

Onkireissuhan tämä. Lämmin, tihkusateinen. Lähdeperäisen järven ahvenet olivat tummia, mutta lihavia. Herkkua paistettuina.

Mädäntyneen heinäpieleksen reunat olivat hyviä onkilieropaikkoja.
Olin 12v. Just uskalsin omin päin näin kauas ongelle.
Aioin käsilläni alkaa kääntämään jo ennen möyrittyä kohtaa.
Paikka oli täynnä liikkuvia harmaita matoja. Matomatto liikkui yhteen suuntaan.

Piruperkele - litamatoja, ällistyin. Muistin mummon joskus kertoneen:
Joka uskaltaa laittaa kätensä matojen päälle; siitä tulee parantaja.

Asetin käteni harmaanvihreän matokulkueen päälle. Muodostelma hajosi kuin piiskanlyönnistä.
Kavahdin taaksepäin kuin sähköiskun saaneena.

Toiselta puolelta märkää heinäkasaa sain lieroja paikalta löytämääni lasipurkkiin.
Saalistakin tuli, särkiä ja ahvenia pari paistinpannullista.

En ole kertonut tapausta kenellekään. Muistan sumuisen niityn tapahtumat
kuitenkin elävästi varmaan lopunikääni.