Mulla on kohta aika psykiatrille, tän bulimian takia...en tiedä siitä oikeen mitään...käynkö siellä kerran vai miten se menee? mitä siellä puhutaan? määrääkö psykiatri lääkkeet?
Oon alkanu vähän katuun, että hain apua tähän ongelmaan...ahistaa ku nyt joutuu käymään koko ajan jossaki ja puhua...
no voiko sille psykiatrille sanoo, ettei käy sielä muuta ku sen yhen kerran, vai kaan bulimian hoito vaatii sitä juttua? oon ihan sekasin...kertokaa kokemuksii...
ei mulla oo ees rahaa...
Oon alkanu vähän katuun, että hain apua tähän ongelmaan...ahistaa ku nyt joutuu käymään koko ajan jossaki ja puhua...
no voiko sille psykiatrille sanoo, ettei käy sielä muuta ku sen yhen kerran, vai kaan bulimian hoito vaatii sitä juttua? oon ihan sekasin...kertokaa kokemuksii...
ei mulla oo ees rahaa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet jo ottanut ensimmäisen askeleen kohti parempaa, joten älä vain laita pakkia päälle. Itse olin terapian alussa ihan samoilla fiiliksillä, ei huvittanut käsitellä omia henkilökohtaisia asioita kenenkään vieraan kanssa. Ajattelin, ettei ne kuitenkaan ymmärrä. Mutta oikeasti on helpottavaa jakaa ajatuksiaan jonkun täysin ulkopuolisen ihmisen kanssa.
Terapiaa on monenlaista, riippuen mihin olet haleutunut ja mitkä sinun tarpeesi ovat. Jotkut terapiat ovat lyhyt kestoisia, sanotaan että noin kymmenen kertaa ja toiset pitkäkestoisia eli useita vuosia kestäviä. Uskoisin, että sinunkin terapiassasi keskustellaan siitä mitä sinä haluat tuoda esille ja mistä haluat puhua. Toki psykiatrikin esittelee omia kysymyksiää sinulle. Sinulle saatetaan määrätä myös lääkehoito, mutta useimmiten voi itse vaikuttaa haluaako sitä vai ei. Kehoittaisin kokeilemaan lääkkeitä, niistä on apua. On vain muistettava, että lääkkeitä syödessä, ei voi oksentaa, sillä silloin niistä ei ole mitään hyötyä!!
Luulisin, että maksut riippuvat iästäsi ja siitä menetkö kunnalliseen terapiaan (eli esim. koulun kautta) vai yksityiselle. Joissain tapauksissa mm. Kela korvaa hoidon.
Mene rohkeasti terapiaan. Saat sieltä todennäköisesti paljonkin uutta ajateltaa, asioita joita ei ole ennen edes tullut mieleesi...
Maasta se pienikin ponnistaa! Onnea matkaan ystäväni!
on siis aika psykiatrille piakkoin =) odotan innolla ja on suuret odotukset, kerrankin saa puhua kaiken ulos itsestään eikä vatvoa sisällä. onhan se toisaalta inhottava kohdata ne omat ajatukset ja tajuta miten sairasta toimintaa harrastaa. mutta koita ottaa se vastaan niin että ne kuuntelee ja sä puhut sen verran kun pystyt :) sitä paitsi kun opit tuntemaan psykiatrisi, opit luottamaan tähän ja kertomaan syvimmätkin tuntemukset. paljon tsemppiä myös sinulle!! hyvin se menee aivan varmasti :)
kerto tällä palstalla joskus, että menit terkkarille puhuun, sain siitä inspiksen ja mäki menin :) joten kiitti sulle! jos se olit sä...
yritän sopeutua tohon terapia juttuun, kai munki on aika opetella puhuun..en vaan tykkää vatvoo menneitä. eikai siel montaa kertaa tarvi käydä? mä aluks ajattelin, että saisin vaan lääkkeet ja ne tekis ihmeparantumisen, mut ei taida olla nii yksinkertasta.
Mulla on ravitsemusterapeutillekki varmaan meno, se olis kyllä hyödyllistä.
stressaa vaan raha asiat, ku en oo vanhemmille kertonu, enkä kerro, nii on pakko ite yrittää selvitä laskuista...
voi olla että täällä muutkin on terkkarin kautta hakeneet hoitoa, mutta juu, kyllä minä siitä tänne kirjoitin :).. ja siis AIVAN MAHTAVAA!! et tajuakaan kuinka iloinen olen sun puolesta! hienoa että sain tuonkin verran tekstilläni vaikutettua :)
en mäkään kovin tykkää tästä bulimiastani puhua, sillä murrun aina. ja siitä tulee jotenkin heikko olo. koska olen päättäny taistelevani tätä vastaan, enkä anna periksi, tuntuu inhottavalta romahtaa jo vain puhuessaan bulimiasta. mutta eip voi mitään. näin tätä hoidetaan, eikä parantuminen mitään helppoa olekaan, muista vain että kaiken tämän puhumisen ja vatvomisen jälkeen saat terveen elämäsi takaisin. eli puske päälle :D
en ole vielä "bulimiapsykiatrin" luona käynyt. ennen kyllä olen jutellu terapeuteille ja nyt tästä bulimiasta lääkärille. vasta 5vk kuluttua on vastaanotto psykalle! hmm. täytynee siihen asti sinnitellä itse. mutta sain sen käsityksen, että hoito on aika pitkäkestonen, mutta tapaamisia on harvakseltaan! et joudu siellä joka viikko ramppaamaan =) ja se on myös susta ittestäsi kiinni, ne eivät pakota, ehdottavat vaan parhaat toimintamallit, joihin sulla on myös oikeus vaikuttaa.
mäkin luulin että tämä hoito käy äkkiä. saisin suoraan lähetteen psykiatrille ja siltä lääkkeet kouraan. tosiasiassa näin ei näytä olevan. terkkarikäynnistä on jo monta viikkoa ja kuten sanoin, psykiatrille aikaa vielä 5 viikkoa. mutta se, että tietää olevansa hoidon piirissä, auttaa jo huomattavasto. mulla on myös lääkärini numero, johon voin soittaa jos jokin painaa. esimerkiksi sain heti ekalla käynnillä jo rauhottavia ja unilääkkeitä, jotka ovat auttaneet huomattavasti vaikeivät itse hoitoon sisälly.
hmm, nuo raha.asiat on mullekin avoin kysymys. luulempa että kela korvaa. tai itselläni on sairasvakuutus niin sieltä saan rahat takaisin. luulisi että alta 20-vuotiaalle ainakin hoidot maksettaisiin takaisin. kysy sieltä vastaanotosta ja säilytä ne kuitit :)
tiiän, että vanhemmille kertominen tuntuu ylitsepääsemättömältä. epäilen kuitenkin, että noin oisi paremmin, olla kertomatta. elämäni pelottavin hetki oli se, jolloin kerroin bulimiasta äidilleni. itkin hysteerisesti. mutta jälkikäteen se jos mikä on auttanut! voin olla kotona täysin oma itseni! on mielettömän vapautunut olo kun ei tarvitse salata mitään :) jotenka kerro pois. siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. kun menin terkkarille, vannotin että tästä ei puhuta vanhemmille. lääkärille soittaessani suutuin kun se yritti taivutella kertomaan. viikko sen jälkeen alkoi bulimia painaa niin niskassani, tuntui hirvältä salata hoidot ja bulimia. oli pakko päästää kaikki ulos ja niin sitten hetken mielijohteesta vaan pamautin sen äidilleni. ja sen jälkeen elämä muuttuikin kerta heitollla parempaan suuntaan ja mahdollisuudet parantua kasvoivat kun on tukijoukko ympärillä :) säkin pystyt siihen kyllä =) ja se kannattaa, vaikka etukäteen tuntuu vihoviimeiseltä teolta, jonka parantumisen eteen tekisi.
että mun kohdalla on parempi olla kertomatta, mun vanhemmat on hirveen vanhanaikaisia, tai isä on, se olis ihan kauhuissaan ruuan tuhlaamisesta :) se on muutenki niin pihi ja tarkka rahasta. Äidinkaa en pysty yksinkertasesti edes puhumaan, en oo läheinen senkaa, enkä ymmärrä sen ajatuksia, ja se on maailman pahin juoruaja ja vielä tyhmäkin. Ei äideistä sais noin sanoo, mutta se on vaan sellanen jota en pysty enkä osaa kunnioittaa.
mulle riittää tällä hetkellä se psykiatrille odottelu ja joudun käyä välillä terkkarilla ja myös ravitsemusterapeutilla...tuntuu jo et liianki moni tietää, ja se ahdistaa älyttömästi. Nii ja mun paras kaveri tietää myös, mutta en mä oikeen tykkää puhua, mutta on helpompaa, että voi kertoo sille kaikesta psykiatrista ja muista...
monennenkohan kerran jälkeen ne antaa ne lääkkeet...tänään ajattelin et mä haluun ne heti, ku taas oon alkanu oksentaan joka päivä, ja viel monesti...
mulle tuli kylä sairas olo ku näin ekaa kertaa sen lähetteen psykiatrille, ajattelin et nyt oon sit virallisesti hullu :) Vielä noin pari kuukautta ennen ku on se psykiatri aika, aika pitkät jonot...
on mullaki sairasvakuutus joten kai ne sit korvaa...
no, mutta onnea sullekkin parantumiseen :)
Luulin että terapia auttaa mutta minulla kävi toisin. Isoveljeni huomasi minun ongelman ja myönsin että siitä oli tullut todellakin ongelma. Sain lähetteen terapeutille ja se ei todellakaan ollut hyväksi minulle. Ensimmäisen kerran jälkeen lähdin itkien pois ja toisella kerralla olin jo vihainen..kolmannen kerran jälkeen en enää mennyt sinne. Mielestäni PELOTTELU ei ole keino eikä mikään vaan ongelman purkaminen, vastaus kysymykseen miksi, olisi tärkein löytää. En väitä sitä että kaikki terapeutit olisi sellaisia, kyllä niistä on varmastikkin apua mutta minulla kai oli huono tuuri terapeutin suhteen. Onnkesi oli ystävä tukena.