Pitkä tarina lyhyesti.
Olin pari vuotta suhteessa, jossa oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Suhteessa oli paljon ongelmia; olin 8 vuotta nuorempi kuin poikaystäväni ja erittäin sairas teini. Olin 15-17-vuotias tuolloin. Sain hirveitä raivokohtauksia, joissa itkin, huusin ja koitin repiä poikaystävääni. Ne päättyivät yleensä siihen, että hän istui päälläni ja yritti rauhoitella minua.
Perheessäni on narsisti isä, joka kopeloi minua lapsena ja sai valtavia raivokohtauksia lähes koko ajan. Pelkäsin häntä myös koko lapsuuteni ajan.
Olen sopinut asian entisen poikaystäväni kanssa ja käynyt terapiassa (syönyt lääkkeitä yms). Hän sanoo, ettei kanna minulle kaunaa, eikä ole mitenkään "traumatisoitunut" ja haluaa, että jatkaisin elämääni onnellisena. Elämäni on kutakuinkin raiteillaan, mutta syyllisyys kalvaa mieltäni koko ajan. Purinhan pahan oloni poikaystävääni. En voi uskoa, että purin kaiken kotona kokemani pahan häneen. Se oli niin väärin. Olihan hänessäkin vikaa, aluksi suhde oli lähinnä hyväksikäyttöä hänen puoleltaan, mutta suhde syveni ajan kuluessa. Nyt olen "terve" (jos koko ikäni kestänyttä masennusta ei oteta huomioon), eikä minulla tulisi mieleenkään kohdella ketään tuolla tavoin.
Onko minulla oikeutta jatkaa eteenpäin ja olla onnellinen elämässäni? Vai kuuluuku minun vihata itseäni koko loppu elämäni? Olen ollut erittäin masentunut näistä teinivuosistani ja kadun käytöstäni syvästi.
Olin pari vuotta suhteessa, jossa oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Suhteessa oli paljon ongelmia; olin 8 vuotta nuorempi kuin poikaystäväni ja erittäin sairas teini. Olin 15-17-vuotias tuolloin. Sain hirveitä raivokohtauksia, joissa itkin, huusin ja koitin repiä poikaystävääni. Ne päättyivät yleensä siihen, että hän istui päälläni ja yritti rauhoitella minua.
Perheessäni on narsisti isä, joka kopeloi minua lapsena ja sai valtavia raivokohtauksia lähes koko ajan. Pelkäsin häntä myös koko lapsuuteni ajan.
Olen sopinut asian entisen poikaystäväni kanssa ja käynyt terapiassa (syönyt lääkkeitä yms). Hän sanoo, ettei kanna minulle kaunaa, eikä ole mitenkään "traumatisoitunut" ja haluaa, että jatkaisin elämääni onnellisena. Elämäni on kutakuinkin raiteillaan, mutta syyllisyys kalvaa mieltäni koko ajan. Purinhan pahan oloni poikaystävääni. En voi uskoa, että purin kaiken kotona kokemani pahan häneen. Se oli niin väärin. Olihan hänessäkin vikaa, aluksi suhde oli lähinnä hyväksikäyttöä hänen puoleltaan, mutta suhde syveni ajan kuluessa. Nyt olen "terve" (jos koko ikäni kestänyttä masennusta ei oteta huomioon), eikä minulla tulisi mieleenkään kohdella ketään tuolla tavoin.
Onko minulla oikeutta jatkaa eteenpäin ja olla onnellinen elämässäni? Vai kuuluuku minun vihata itseäni koko loppu elämäni? Olen ollut erittäin masentunut näistä teinivuosistani ja kadun käytöstäni syvästi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
saa olla,Elät nyt tätä päivää.Poikaystäväsi on antanut anteeksi,Kaikki me virheitä teemme,Nenä kohti huomista,ja ajattele mitä kaikkea se tuo mukanaan,Voi hyvin.
kypsynyt ja elänyt ettenpäin noista ajoista. Älä suotta murehdi menneitä ja olethan voinut puhua poikaystävälle käytöksesi syistä avoimesti, joista hänkään ei kanna kaunaa sinulle.
Me ihmiset vain nyt ollaan ja käyttäydytään tavalla mitä ehkä joskus kadumme syvästikin, mutta sehän tekeekin meistä inhimillisiä. Se ei vain tarkoita, että annamme menneisyyden kalvaa tulevaisuutta jatkuvasti.
Puhdista mielesi ja elä eteenpäin. Hyvää jatkoa sinulle!
Anna nuoremmalle itsellesi anteeksi hänen kyvyttömyytensä menneisyydessä ymmärtäen, että joka hetki hän toimi parhaan kykynsä mukaan. Jos hänellä olisi silloin ollut se ymmärrys ja voimavarat, joita sinulla on nyt, hän olisi takuuvarmasti käyttäytynyt toisin.
Syyllisyyden myönteinen tarkoitus on saada meidät ymmärtämään, että olemme toimineet väärin ja korjaamaan, mikäli mahdollista tekomme seuraukset sekä tulevaisuudessa välttämään samoja virheitä. Sen opin saatuamme emme enää tarvitse syyllisyyttä, vaan on aika antaa itselle anteeksi. Itselle anteeksi antaminen on hyvin parantava rakkauden teko.
Valoa elämääsi!