Tein tuossa päivällä parin tunnin lenkin koirani kanssa, rämmittiin metsässä moottorikelkkareittejä kulkien. Hiki tuli oikein kunnolla. Tuoreita hirvenjälkiä siinä koirani tutkiskeli, itse katselin näkyikö sudenjälkiä. Ei näkynyt. Aurinko pilkahteli pilvien lomasta ja linnut lauloivat.
Mietin siinä sitten kun palailin kotiin päin, että viimeksi olen kulkenut samaa reittiä joulun alla, kun odottelin vasta ohutneulanäytteen tulosta. Muistin kuinka ahdistunut olin silloin ja toisaalta mielessä oli vielä toivonkipinä, että näytteen tulos ei viittaisi syöpään. Silloin ajattelin, että ehkä se oli elämäni viimeinen ilta ja viimeinen lenkki "terveen kirjoissa".
No viimeinen se olikin, ennen syöpädiagnoosia. Sitten mietin, että nyt, vaikka tiedänkin sairastuneeni syöpään, olen henkisesti paljon vahvemmalla tänään kuin silloin. Syöpäni on leikattu pois ja uusimista ehkäisevät liitännäishoidot ovat alkamassa. Fyysisesti vointikin on parempi, silloin olin kamalan väsynyt ja melkein kaksi kuukautta olin ollut enemmän tai vähemmän flunssainen. Nyt tunnen itseni hyväkuntoiseksi, vaikka leikkaushaavat välillä kipuilevat ja käsikin väsyy.
Olen tehnyt paljon ajatustyötä ja käsitellyt sairastumistani. Tänään eräs ystäväni soitti ja sanoi, että minulla on hyvä tukiverkosto. Siitä olen onnellinen. Perheeni ja ystäväni, vanhempani sekä vertaistuki tarvittaessa. On niin monta kuulijaa, joille voin purkaa olotilojani. Ja nämä netin palstat, täälläkin voi kommunikoida teidän muiden sairastuneiden ja jo parantuneidenkin kanssa, ei tarvi jäädä yksin tunteinensa.
Jotenkin tuntuu, että olen hyväksynyt tilanteeni. Olen sairastunut rintasyöpään ja that's it. Nyt minua hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla ja saan olla onnellinen ainakin siitä, että olen hyväkuntoinen ja "nuori" ja voin ottaa vastaan kaiken hoidon, mitä vain minulle tarjotaan. En osaa kamalasti edes pelätä, onhan täälläkin niin monta sellaista, jotka ovat samat hoidot jo läpikäyneet. Ja jokaisen kerran jälkeen on yksi vähemmän :)
Jos syöpä uusii, tai tulee joku muu vakava sairaus, niin sitten tulee. En aio pilata loppuelämääni pelkäämällä. Yksi syöpä ei elämänhaluani ja -iloani nujerra.
Valoa teidän muidenkin päiviin ja pidetäänpä lippua korkealla, asioilla on taipumus järjestyä :)
Mietin siinä sitten kun palailin kotiin päin, että viimeksi olen kulkenut samaa reittiä joulun alla, kun odottelin vasta ohutneulanäytteen tulosta. Muistin kuinka ahdistunut olin silloin ja toisaalta mielessä oli vielä toivonkipinä, että näytteen tulos ei viittaisi syöpään. Silloin ajattelin, että ehkä se oli elämäni viimeinen ilta ja viimeinen lenkki "terveen kirjoissa".
No viimeinen se olikin, ennen syöpädiagnoosia. Sitten mietin, että nyt, vaikka tiedänkin sairastuneeni syöpään, olen henkisesti paljon vahvemmalla tänään kuin silloin. Syöpäni on leikattu pois ja uusimista ehkäisevät liitännäishoidot ovat alkamassa. Fyysisesti vointikin on parempi, silloin olin kamalan väsynyt ja melkein kaksi kuukautta olin ollut enemmän tai vähemmän flunssainen. Nyt tunnen itseni hyväkuntoiseksi, vaikka leikkaushaavat välillä kipuilevat ja käsikin väsyy.
Olen tehnyt paljon ajatustyötä ja käsitellyt sairastumistani. Tänään eräs ystäväni soitti ja sanoi, että minulla on hyvä tukiverkosto. Siitä olen onnellinen. Perheeni ja ystäväni, vanhempani sekä vertaistuki tarvittaessa. On niin monta kuulijaa, joille voin purkaa olotilojani. Ja nämä netin palstat, täälläkin voi kommunikoida teidän muiden sairastuneiden ja jo parantuneidenkin kanssa, ei tarvi jäädä yksin tunteinensa.
Jotenkin tuntuu, että olen hyväksynyt tilanteeni. Olen sairastunut rintasyöpään ja that's it. Nyt minua hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla ja saan olla onnellinen ainakin siitä, että olen hyväkuntoinen ja "nuori" ja voin ottaa vastaan kaiken hoidon, mitä vain minulle tarjotaan. En osaa kamalasti edes pelätä, onhan täälläkin niin monta sellaista, jotka ovat samat hoidot jo läpikäyneet. Ja jokaisen kerran jälkeen on yksi vähemmän :)
Jos syöpä uusii, tai tulee joku muu vakava sairaus, niin sitten tulee. En aio pilata loppuelämääni pelkäämällä. Yksi syöpä ei elämänhaluani ja -iloani nujerra.
Valoa teidän muidenkin päiviin ja pidetäänpä lippua korkealla, asioilla on taipumus järjestyä :)
Vastaukset 57
Vanhimmat
ja että sinulla on taustatukea,minulla vaihtelee mieliala välillä pirteä,välillä täysin maassa.Odottelen kanssa sytohoitojen alkua,Täytyy luottaa,että jaksaa sen,niinkuin toisetkin ovat jaksaneet,Kaikille toivon hyvät voinnit,
Näinhän minä olen sanonut. Noin minäkin olen ajatellut ja saat varautua siihen, että mielialasi vaihtelee vuoristoradan tapaan. Välillä tuntuu,ettei selviä ja pelottaa...Sitten tulee se ihana tukiverkosto apuun ja sanoo,että sinä selviät,jäät henkiin ja muista, että hoidot ovat varmuuden vuoksi,sinulta on leikattu syöpä pois. Hyvää päivän jatkoa sinulle! :D
kaipa se mieli vaan on tuollainen ,onhan tämä vakava sairaus,Tuntuu,että sitten helpottaa,kun on käynyt sytot läpi,Hyvää päivän jatkoa kaikille kohtalotovereille,
Niin, selviämistä on sekin, että hyväksyy tilanteensa, oli se sitten mikä hyvänsä!
Toki helpottaa kummasti, jos lääkäri sanoo, että selviää ihan fyysisestikin, vaikkei voikaan luvata, etteikö sairaus joskus uusisi. Mutta eihän sitä voi muutenkaan tietää, sairastuuko johonkin muuhun syöpään tai muuhun sairauteen tulevaisuudessa vai kuoleeko tapaturmaisesti "terveenä".
Tuohon henkiseen jaksamiseen vaikuttaa niin monet seikat, mutta jokaisen kannattaa kuitenkin miettiä ja vaikka kirjata paperille niitä asioita, jotka piristävät ja saavat unohtamaan synkimmät ajatukset. Ja sen jälkeen pyrkiä lisäämään niitä asioita ihan oma-aloitteisesti päiviinsä.
Taidan tällä viikolla mennä sovittelemaan peruukkia jonkun makutuomarikaverini kanssa, jahka saan sen maksusitoumuksen postissa. Onpahan sekin asia sitten hoidettuna. Samalla voisin leikkauttaa hiukseni valmiiksi lyhyemmäksi, ei ole sitten suu täynnä puolimetrisiä haituvia :o
Tämän viikon aion kulkea ja harrastaa, nauttia päivistäni ennenkuin sytot alkaa, jos ei sitten vaikka enää jaksakaan. Onneksi se on väliaikaista, nopeastihan tuo IhmeSopakin siitä viimeisestä CEFistään tokeni :))
sama minulla,että pitää tällä viikolla hoitaa mahdollisimman paljon asioita,kun ensiviikolla alkavat sytohoidot,silloin ei varmasti pysty,nyt täytyy lähteä sairaalaan kuvauksiin
ja pelko syövän uusiutumisesta. mutta onneksi se meni ohi, itkin peiton alla ja olin ihan poikki.
sinäkin jaksat hoitojen välissä. Se on sellaista päiväkerrallaan elämistä. Tänään oon ottanut vähän rauhallisesti. ;)
kävi, mutta itkin tiputuksen aikana. Pelko iski,miten tästä eteenpäin. No täällä sitä vaan kirjoitellaan ja mennä porskutetaan päivä kerrallaan. :))
Minulla on taas huomenna CEF hoitopäivä, loppuviikko meneekin lepäillessä.
Minulla on tuskallinen olotila kun epäilen,että leukaluuni on vähän "vinksahtanut" paikoiltaan,syöminen on hankalaa ja se kipuileekin vähän. Mahtaiskohan mun oma lääkärini onkologian klinikalla sitä vähän katsoa.......jotain apua siihen tarvitsen....nyyhhh...
jaksat myrkkykuurin läpi,Voimia sinulle,
etä kun käy niissä hoidoissa niiden valkotakkisten keskellä, niin se luo määrätynlaista turvallisuuden tunnetta.Huom. Tunnetta. - Minä ainakin kiinnyin niihin hoitaviin ihmisiin,ja kun ei tarvinnut enää käydä siellä hoidoissa, niin tuli pieni ikävä niitä ihmisiä.-Alkaa uusi vaihe jokaisen hoitoja saaneen elämässä,...elämä hoitojen jälkeen.Tähän kohtaan taas "Auta Jeesus". Terveisin Seija
Ja kyllähän noissa useissa oppaissa puhutaan siitä hoitojen jälkeisestä masennuksesta.
Vaikka kaikki olisi ihan hyvin ja tauti nujerrettu, niin paluu "normaaliin" voikin tuntua pelottavalta, vaikka sinnehän sitä nimenomaan on alusta asti halunnut!
Ehkä on vaikea jättäytyä vain kontrollien varaan ja jokainen kolotus on mukamas merkki siitä, että sairaus on uusinut.
Lisäksi pelko siitä, miten työyhteisö ottaa vastaan jne.. Monta on kynnystä ylitettävänä, vaikka suurin ja raskain taisto pitäisi olla takanapäin.
Hoitoväsymyskin varmasti vetää mieltä vähän alakanttiin.
Itselläni hoidot ovat alkusyksystä ohi, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan ja hyvin. Mietinkin jo syksyn pimeyttä ja ankeutta, toivottavasti töihinpaluu kuitenkin onnistuu ja saan muuta ajateltavaa..
Nyt ajatukset pyörii vain ensi viikossa ja ensimmäisessä taxoteressä. Tänään tosin näyttää aurinko paistelevan, joten täytyy ulkoilla ja nauttia keväästä. Illalla harrastusten pariin, joten äkkiä tämäkin päivä menee ja seuraava tavoitepäivä lähenee.. Kummallista odottelua ja tiettyihin päiviin asti elämistä ollutkin jo marraskuun lopusta tämä elämä. Ja koko ajan on asunut pieni pelko sydämessä kaikkea tuntematonta kohtaan..
Voi kun joskus elämä olisi taas "huoletonta"!
toimenpiteeseen,Ensiviikolla minäkin menen ensimmäiseen sytohoitoon,ja pelottaa aikalailla,pahoinvoinnit ym,Onneksi on tänään keväinen ilma,Täytyy hakea periikki,ja sen jälkeen arvestani poistetaan kuolioon mennyt loppuosa,Huomenna vielä tietokonekuvaus,sitten saa muutaman päivän levätä ennen hoitojen alkamista.Kyllä me selvitään,ovat toisetkin selvinneet.
ei kannta pelätä sytojen alkamista.Niin myös minulla oli samoja mietteitä ennen aloitusta.
Pahoinvointi lääkkeissä ei kannata nuukailla, on parempi, että ei anna sen tunteen tulla alkuunkaan. Eka päivänä ei syömisellä ole niin väliä jos ei maistu.Mutta nesteytys on erittäin tärkeä.
Ei nyt aleta taas etukäteen pelkäämään, sitten ainakin on huono olo, kun on valmiiksi maha ripulilla :)
Hyvä kun päästään hoitoputkeen, sittenhän on yksi kerta vähemmän edessä. Kyllä ne antaa sitten vaikka rauhottavaa, jos siltä näyttää. Tippakanyylin laitto ei juuri kummempi kuulemma ole kuin verikoe, ja pahoinvoinninestolääkkeet tippuu siinä samalla..
Kyllä me yhdestä tiputuksesta ainakin selvitään :)))
etukäteen, varsinkaan kun tässä asiassa ei ole siihen minkään laista aihetta.Keväistä päivää kaikille.
Hei kaikille! Sain eilen ensimmäisen sytostaattihoidon (Taxotere Herceptin). Tiputukset kestivät yhteensä 2 1/2 tuntia. Itse tiputuksen laitto ei sattunut enempää kuin verikokeen otto, mitään oireita ei tullut tiputuksesta, eikä ole tullut vieläkään, vaikka nyt siitä on jo kohta vuorokausi. Nukuin ihan normaalisti, söin normaalin aamupuuron ja join kahvia. Ihmettelen kovasti tätä oloani ja odotan että milloin ne oireet ilmaantuvat. Mieli halajaa lenkille ja taidan pienen lenkin tuossa tehdäkin, kun ulkona on niin kaunis ilma. En taida uskaltaa kovin pitkälle lähteä,kun kuitenkin elimistö on saanut aika kovan myrkkykuurin ja ei tiedä miten reagoi, jos kovin itseään rasittaa. Mutta vähän happea voin käydä haukkaamassa.
Te kaikki, jotka odotatte hoitoja, älkää turhaan pelätkö. Ne voi mennä ihan yhtä hyvin kuin minulla. Ei kaikille tule oireita ja jos tuleekin ei niin pahoja, ettei niistä selviäisi.
Pärjäillään yhdessä.
sä saanut sädehoitoo? Miten sinuun vaikutti?
Olet ihailtavan positiivinen, haluaisin itsekin olla noin reipas, mutta aina meinaa vaipua synkkyyteen.
Voi en ole vielä saanut muuta kuin leikkaushoidon.
Ensiviikolla alkaa sitten liitännäishoidot,
3 kertaa taxotere, 3 kertaa CEF, 30 kertaa sädehoitoa ja 5 vuotta antiestrogeenia.
Minä koitan tietoisesti pysytellä positiivisena, itselle on niin paljon helpompaa, kun ensin käsittelin tämän sairastumiseni pohjamutia ja synkimpiä vaihtoehtoja myöden. Sitten päätin, että sen ajan minkä elän (toivottavasti kauan) aion elää päivistäni nauttien, niin kauan kuin pystyn. Yhtäkään sairautta ja kuolemaa en aio etukäteen alkaa tekemään.
Jatkan harrastuksiani kuten ennenkin, tapaan ystäviäni, nautin kun on kerrankin aikaa kotona laittaa hyvää ruokaa, viettää aikaa perheen kanssa. Vain ansiotyöni olen pistänyt odottamaan sitä päivää kun hoidot ovat ohi.
Tuleviin hoitoihin suhtaudun niin, että ne tappavat viimeisetkin minussa mahdollisesti olevat syöpäsolut ja jos se tarkoittaa sitä että oksennan ja olen väsynyt, niin sitten oksennan ja olen väsynyt, eihän se ikuista ole.
Olen minä ennenkin selvinnyt tilanteista, joissa en tulevaisuudesta pystynyt alkuun löytämään mitään hyvää, lähes koko aikuisikäni olen selviytynyt jostain. Avioerosta, velkasaneerauksesta, työttömyydestä (työnantaja irtisanoi kun tulin raskaaksi). Siinä sitä on sisu kasvanut ja toisaalta olen huomannut, että asiat järjestyvät. Nyt olen kohta 12 vuotta elänyt onnellisessa suhteessa, meillä on ihana 10-vuotias poika, minulla on hyvä työ ja vanhat velatkin on maksettu ja omakotitalo hankittu. Nyt sitten taistelen tämän sairauden kanssa, aion selvitä tästäkin! Ei elämä voi olla aina helppoa.. Toisilta kuolee yhtäkkiä puoliso onnettomuudessa, siihen suhteutettuna minun syöpähoitoni ovat pientä.. Minähän elän ja Suomessa suurin osa tähän sairauteen sairastuneista selviää!
Kukaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, en minäkään. Yhtähyvin joku läheisistäni voi sairastua tai joutua onnettomuuteen, kuinka kurjaa olisikaan sitten huomata että olisin vain käpertynyt omaan surkeuteeni, enkä olisi jakanut elämääni tämän läheiseni kanssa.
Yritän nauttia jokaisesta päivästä, koska tavalla tai toisella se voi aina olla viimeinen!
selviytyä. Yritän pystyä samaan. Olen 46v. Joten elämänkokemusta on. Olen myös aikoinaan eronnut ja saanut velkoja niin paljon "läksiäisiksi", että vieläkin niitä makselen. Uusi parisuhde ollut liki 10 vuotta, mutta nyt huomaan, että ehkä se ei olekaan paras mahdollinen.
Miesystäväni ei halua puhua syövästäni (tai uskalla), vaihtaa aina puheenaihetta.
Hän on sillä linjalla, että eihän tässä mitään. Leikattu on ja sädetetään ja sitten akikki on taas ennallaan.
Tiedän, että mikään ei ole ihan entisenlailla. Vaikka menisi hyvinkin. Ja meneekin hyvin, niin uskon.
Olisi ihana, jos olisi sellanen elämänkumppani, joka edes joskus ottaisi syleilyynsä, ja sanoisi vaikka "voi sinä rakas, oletpa sinä kovilla, mutta eiköhän me tästä yhdessä selvitä" tai jotain sinnepäin.
Olen pyytänyt, ihan sanonut, että nyt kaipaan entistä enemmän häntä LÄHELLENI, mutta ei toimi.
Kaiken tämän syöpärumban keskellä olen joutunut myös miettimään omaan talouteen lähtemistä.
Parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa.
Koetan olla mahdollisimman reipas.
ajattelemaan, että todellakin se on niin, että nyt sitä astutaan uuteen ja "tuntemattomaan" ja se pelottaa.Minusta on ihanaa vaihtaa näitä ajatuksia näillä sivuilla.Minä olen kokenut asiat jo 2 v. sitten, mutta haluan käydä näillä sivuilla, jos voisin jotenkin antaa omien kokemuksieni olla jälkeenpäin sairastuneille rohkaisuksi elämässä eteenpäin.
Se taxoterekin koetaan niin eritavalla. Minulle se oli kauhistus.Kuume nousi joka hoidon jälkeen.Toiset eivät ole olleet milläskään.Sinä olet yksilö niinkuin me muutkin, joten katsele ja kuuntele, miten sinä koet sen taxon.
Se kortisooni ennen taxoa voi aiheuttaa poskien punoitusta(ainakin minulle aiheutti) .Eräs ystäväni kertoi, että kun tavallisesti se kortisoonikuuri lopetetaan n.pari päivää sen taxon jälkeen, niin hänpä kysyi lääkäriltä, että kun sen lopettamisen jälkeen tulee täydellinen kunnon ja jaksamisen romahdus, niin miten sen voi välttää. Lääkäri oli sanonut, että sitä kortisoonin ottamista voi jatkaa vähitellen vähentäen.- Kysypä sinä tällaista mahdollisuutta lääkäriltäsi(tai tee se, jos lääkäri on erimieltä).
punaisena se minäkin olin kortisonien jälkeen. :)
viimeisestä cefistä, sain sen perjantaina ja vieläkään en jaksa kävellä kuin lyhyen matkan,
pääasiassa olen pitkälläni.
viimeisen cefini viime viikon maanantaina enkä jaksa paljon touhuta...voimat ovat aika kadoksissa. Kuule lepää vaan ihan rauhassa. jaksan jo kävellä rauhallisesti 4 km. vähä poljen kuntopyörää, mutta hikilenkit eivät vielä onnistu...:) Kyllä me ehditään. :)
kun jaksat olla noin positiivinen. Minulta on osa toisesta rinnasta poistettu reilu kuukausi sitten ja nyt odottelen sädehoidon alkua.
Miten se sädehoito vaikuttaa? Ihoalue ilmeisesti "palaa"? Entäs toi henkinen puoli?
Varmaankin ihan itsestä kiinni.
Jaksaakohan sitä töissä käydä samalla, kun sädehoitoon on matkaa yhteen suuntaan n.70km ja yleisillä kulkuneuvoilla pitäis kulkee.
Tulee muuten maksamaankin, reilu 10e suuntaansa.
ja hoidat itsesi kuntoon,kysy Kelataxia siitä joutuu itse maksamaan 10 euroa suunta,
sairaslomaa ottaa reiluksi viideksi viikoksi (pääsiäisen aikaan la ja ma ei-hoitopäiviä)?
Onko teillä kellään ollut "omantunnon tuskia" töissä poissaolosta?. Olen aina ollut niin tunnollinen ja ahkera, enkä turhaan pois töistä. Onkohan tämä "palkka" siitä tunnollisuudesta?
seurausta kiltteydestä. Minulla on omakohtaisia kokemuksia myös tästä asiasta.Älä edes ajattele töihin menoa,en usko että kukaan lääkäri kieltäytyisi kirjoittamasta sairaslomaa sädehoidon ajaksi.Ei meistä kukaan ole korvaamaton...Minäkin olen monta kertaa sanonut lääkärille työhistorian aikana, että sairaslomalle en jää, omaa tyhmyytttäni , voin nyt sanoa. Tämän syövän jälkeen minä olen tärkeä itselleni,..
jatkan, onhan tässä kuitenkin kyseessä vakava sairaus vaikka ei niin sairaaksi itseä koko ajan tunnekaan,. En hetkeäkään ole kantanut huonoa ommtuntoa sairaslomastani.
tuntuu, kun joku niinku myötäelää ja kannustaa olemaan itsekkäämpi. Siinäpä mulla vasta opettelemista.
Ehkäpä aloitan sädehoitoni työn ohessa, mutta, jos yhtään alkaa väsyttämään tms jään sairaslomalle.
Kyllähän rinnan osapoistonkin jälkeen jatkoin sairaslomaani. Ehkäpä fyysisesti olisinkin pärjännyt (nippa-nappa), mutta tuntui, etten henkisesti olis jaksanut.
Olin nimittäin diagnoosin saatuani ja ennen ja jälkeen leikkauksen hyvin, hyvin pirteä. Malliin, että eihän tässä mitään.
Mutta noin reilu viikko leikkauksen jälkeen iski alakulo.
En tiedä onko se oikein, että EN anna itseni vajota synkkyyteen. Oisko kuitenkin ikäänkuin surutyö tehtävä? Välillä tuntuu, että sitä pahaaoloa ja itkua on kilotolkulla tuolla sisimmässä.
oikeus olla alakuloinen välillä,muttei liikaa,Kun ei edes itkemään pysty,mutta elämä voittaa.voimia sinulle.
sinulle. Yritetään kaikki kestää.
Onneksi välillä on niitä parempiakin päiviä. Pitää vaan joka aamu löytää "se joku juju", että jaksaa.
miksi sinä haluat ängetä sinne töihin .? Nauti kun saat olla kotona, rentoudu, harrasta sitä mistä joskus olet haaveillut ehtimättä siihen,nuku pitkään, kuuntele musiikkia, siivoa kaappeja niinkuin minä,käy leivoskaffeilla, elokuvissa, soppailemassa, liiku kauniissa kevätsäässää ja niin edelleen... Kyllä sinä sinne töihin ehdit, nyt on sinun aikasi hoitaaitseäsi ,tämä sairaus kuitenkin on jollakin tavalla niin kokonaisvaltaista.
Hei! Miten Sinä kerkeät töihin ollenkaan menemään, jos Sinulla on noin pitkä matka hoitoihin. Johan niihin matkohinkin menee aikaa. Itse asun sairaalan vieressä ja olen töissäkin sairaalassa. Ei ole tullut mieleenikään mennä töihin. Olen ollut sairaslomalla siitä päivästä lähtien kun sain tietää diagnoosistani. Minulla on tietenkin ehkä tuo syöpä kuitenkin erilainen, kun saan siihen rankimmat sytostaatit, Herceptin-täsmälääkityksen HER-positiivisuuteen ja viiden viikon säteet päälle 5 vuoden hormonihoito tabletteina.
Sairaslomani alkoi 13.11.06 ja tähän tietoon sitä on kirjoitettu pitkälle syksyyn. Alkaa varmaan joulu lähestyä ennen kuin töihin pääsen, kun pidän vielä lomia ennen töihin paluuta.
Olen ollut ns. "kiltti tyttö" js 25 vuotta palvellut työnantajaani. Monesti olen puolikuntoisena ja lähes sairaanakin raahautunut töihin. Nyt riitti, kun sairastuin. Olen ihan hyvällä omalla tunnolla sairaslomalla. En olisi milllään jaksanut henkisesti sairauden alkumetreillä olla töissä, vaikka fyysinen kuntoni on koko ajan ollut hyvä ja on vieläkin vaikka olen jo hoidoissakin käynyt. Sitä paitsi en voisi kuvitella meneväni sinne asiakaspalvelutöihin "bakteerien armoille". Näissä sytostaattihoidoissahan leukosyytit laskevat tosi alas tietyssä hoidon vaiheessa ja silloin pitää vältellä ihmisjoukkoja. Tietenkin jos ei saa muuta kuin säteitä ja on sellainen työ että siellä ei paljon liiku ihmisiä ja muutenkin jaksaa esim. unen puolesta mennä, niin mikä ettei. Itse olen kärsinyt myös unettomuudesta ja masennuksesta tämän sairauden aikana.
myyjänä. Eli olen erilaisten pöpöjen alttiina.
Mutta pitääköhän mun ajatella, että en saa kuin vain sädehoitoa.
Olen urheana ajatellut, että menen aina aamulla töihin ja lähden sitten puolen päivän jälkeen matkustamaan sinne sädetykseen. Ja "itsekkäästi" en ajatellut palata sen hoidon jälkeen enää samana iltana töihin.
Katotaan, kuinka kauan jaksan.
Olen ollut rinnan osapoiston jälkeen 6 viikkoa sairaslomalla. Hyvin tähän "vapaaseenkin" tottuu.
Kun vain sen omatunto-pirulaisen saisi rauhalliseksi.
Ilmeisesti en ole vielä itsellenikään myöntänyt, että vakavasta sairaudesta tässä on kyse.
Hei! Luulen, että sädehoidot eivät niihin veriarvoihin sillä tavalla vaikuta kuin sytostaatit. Mutta joissakin tapauksessa sädehoidot väsyttävät. Ja onhan se rasittavaa joka päivä lähteä pitkää matkaa ajamaan. Sinä taidat olla nuorempi kuin minä, joka olen jo lähes neljäkymmentä vuotta ollut työelämässä. Vielä pitäsi ennen eläkeikää lähes kymmenen vuotta työskenellä. Minäkin nuorempana podin huonoa omaatuntoa jos jouduin lapsen tai itseni takia olemaan töistä pois. Kai sitä ajatteli silläkin tavalla, että saako sitä työpaikkaansa pitää, jos kovin paljon on pois, vaikka minullakin on vakituinen virka sairaalassa. Olin vain niin kiltti ja tunnollinen ja aina ajattelin työnantajan etua ja unohdin itseni. Kunnes sairastuin. Nyt ajattelen jatkossa enemmän itseäni. Onhan tämä rintasyöpä sellainen sairaus, että ihan hyvällä omalla tunnolla voi mielestäni olla sairaslomalla, jos tuntuu, ettei jaksa näiden hoitojen aikana käydä sekä töissä että hoidoissa. Monillehan se työ on terapiaakin ja ymmärrän niitakin. Itse en vain jaksaisi ajatella töihin menoa, vaikka minulla on aivan ihana työpaikka ja työkaverit. Juuri kirjoitin pitkän sähköpostiviestin omalle pomolleni ja kehuin miten ihania he ovat. Kävin viime viikolla heita moikkaamassa ja sain ainakin sata halausta. En ole neljään kuukauteen jaksanut heitä kohdata, mutta nyt olen vahvempi kun hoidot aloitettiin ja tunnen, että hyväkseni tehdään jotain.
Kaikkea hyvää Sinulle ja toivottavasti kaikki menee parhain päin.
olevalle. Tarinasi on kuin minä olisin kirjoittanut, monessa suhteessa. Sairastuin samoihin aikoihin ja olen myös työssä sairaalassa, ehkä sinua hieman vanhempi.
Olen ajatellut, että kaikella on tarkoituksensa.
Käytän tämän ajan itselleni ,nautin aamuista, kun ei tarvitse herätä aikaisin töihin ja päivän ohjelman voi joka päivä laatia itse, hoitopäiviä lukuunottamatta j,n,e.Minäkin olen yrittänyt vältellä "joukkopaikkoja" ,että en sairastuisi ja voisin saada hoidot ajallaan.Luin jostakin , että suurin alttius on 7- 10 päivää tiputuksen jälkeen.Nautin jokaisesta päivästä ja siihen sisältyvistä kaikista pienistä ilon aiheista , mitä milloikin eteen sattuu.Kanssasi olisi mukava vaihtaa ajatuksia aivan yksityisesti.?
Mitenkähän se yksityisviestien lähetys onnistuisi täällä palstalla. En viitsisi laittaa sähköpostiosoitettani tähän, koska siinä näkyy oma nimeni kokonaan. Tuolla cancer.fi ja verkkoklinikalla olen rekisteröitynyt ja siellä nimimerkkini on Kehäkukka, joten ainakin sieltä kautta voi lähetellä yksityisviestejä. Ehkä täälläkin se onnistuu, mutta en nyt oikein pääse selville, miten se tässä foorumissa onnistuu.
Oletko joku siitä tietoinen?
sinulle yksityisviestin.
Lueskelin noita teidän viestejänne ja tunsin olevani täydellisesti samoilla linjoilla teidän kanssanne. Olen myös työssä sairaalassa ja sain tiedon sairaudestanu syyskuussa. Jäin heti sairaslomalle ja näillä näkymin olen pois työelämästä syksyyn asti,enkä pode yhtään huonoa omaatuntoa,koska mielestäni tarvitsen kaiken tämän ajan itseni hoitamiseen ja kuntouttamiseen.
Minulla on vielä kaksi CEF hoitoa jäljellä ja sen jäkeen sädehoidot 5 vuoden hormoonihoito. On siinä sarkaa vielä "kynnettävänä".
Koitetaan jaksaa nauttia keväästä,linnun lauluista,auringon säteistä,kevään ensimmäisistä leskenlehdistä kaikesta mitä emme ole ehtineet työelämän aikana.
Voimia kaikille kohtalotovereille....
niinpä ollaan samanmoisissa ajatuksissa.Miulla myös tulee 5 vuoden hormonihoito.Ollaankohan me sairaala- alan ihmiset jotenkin sellasia, että ei vähässä jäädä sairaslomille, kun sitä ajattelee asiakkaita ja sitä että työkaverit jouttuu tekemään kaksinkertaisen työmäärän.
Itse ainakin olen ollut sellainen, että olen aina ajatellut muita enemmän kuin itseäni. Piti saada tällainen oikein "kunnon tauti" ennen kuin uskalsin jäädä hyvällä omalla tunnolla sairastamaan. Kyllä minä luulen, että sosiaali- ja terveysalalle hakeutuu herkästi sellaisia kilttejä ja empaattisia ihmisiä, joiden "elämäntehtävä" on auttaa toisia, itsestä ei niin väliä. Itse tunnistan itseni tuollaiseksi, jo lapsena unta odotellessani aina mietin miten voisin auttaa jotakin kärsivää ihmistä.
Mutta hyvän mielen siitäkin kyllä saa, kun on itse ystävällinen ja monesti se "metsä vastaa niin kuin huudetaan". Olen sen nyt sairauteni aikana saanut huomata. Olen saanut niin paljon tukea ja lohdutusta sekä ystäviltäni että työkavereiltani, että olen aivan hämmentynyt. Ja on ilmaantunut sellaisia uusia ihmisiä, joista en olisi uskonut, että he ovat niin mukana tässä sairaudessani. Juurikaan mitään negatiivista en ole vielä saanut kokea ihmisten taholta. Sairauteni alkuvaiheessa en vain pystynyt ottamaan juurikaan tukea vastaan. Olin niin shokissa ja järkyttynyt. Mutta nyt neljän kuukauden jälkeen pystyn jo paremmin kohtaamaan ihmisiä.
Samoin olen minä ollut sairaana töissä aiemmin ja ajatellut etten voi jäädä pois työstä kun muut joutuvat tekemään työni. Nyt saatuanai tähäm syöpä diagnoosin en olisi voinut kuvitellakaan meneväni töihin ,niin shokissa olin. En olisi voinut ottaa vastuuta muiden hoidosta.
Olen myös saanut kovasti tukea työkavereilta ja ystäviltä.
Alussa oli minulla itselläni vaikeuksia kohdata työkavereita,mutta niin oli myös joillakin työkavereillani. Sitä mietti miten muut reagoivat ja työkaverit taas ajattelivat mitä sanoa minulle.Sitten kun hoidot alkoivat minuakin helpotti ja pystyin kohtaamaan heitä. Minulla oli tunne,että nyt minua hoidetaan.
Muutenkin olen huomennut,että kynnys jäädä sairaslomalle on myös työkvareiden osalta madaltunut. Kaikki alkavat olla jo niin loppuun väsyneitä, että enää ei jakseta olla sairaana töissä ja tottahan on,että jokainen on sairaana lomansa ansainnut.
Samoin olen minä ollut sairaana töissä aiemmin ja ajatellut etten voi jäädä pois työstä kun muut joutuvat tekemään työni. Nyt saatuanai tähäm syöpä diagnoosin en olisi voinut kuvitellakaan meneväni töihin ,niin shokissa olin. En olisi voinut ottaa vastuuta muiden hoidosta.
Olen myös saanut kovasti tukea työkavereilta ja ystäviltä.
Alussa oli minulla itselläni vaikeuksia kohdata työkavereita,mutta niin oli myös joillakin työkavereillani. Sitä mietti miten muut reagoivat ja työkaverit taas ajattelivat mitä sanoa minulle.Sitten kun hoidot alkoivat minuakin helpotti ja pystyin kohtaamaan heitä. Minulla oli tunne,että nyt minua hoidetaan.
Muutenkin olen huomennut,että kynnys jäädä sairaslomalle on myös työkvareiden osalta madaltunut. Kaikki alkavat olla jo niin loppuun väsyneitä, että enää ei jakseta olla sairaana töissä ja tottahan on,että jokainen on sairaana lomansa ansainnut.
yritin lähettää sinulle " hoitoputkessa oleva" yksityis viesti, ei onnistunut.
Hei auringonsäde! Laitoin Sinulle kokeiluviestin cancer-sivustolle. Se kyllä lähti onnistuneesti. Käy katsomassa. Nimimerkkini on Kehäkukka. Katso ohjeet sieltä Keskustelut-palkin alta, miten pääset lukemaan yksityisviestejä.
Terv. Kehäkukka
pyydä sairaslomaa ihmeessä! Ei sinun tarvii jaksaa töissä käydä nyt. Sinä lepäät nyt ja elät itsellesi. Kyllä se siitä! :)
Kun näitä palstoja lukee tulee mieleen että kirjoittajat ovat lähes täysin siskoja eikä meitä veljiä juuri näy. Mistähän tämäkin johtuu ?
No, joka tapauksessa ei minunkaan elämääni yksi pikkusyöpä masenna. Aurinko paistaa joka päivä kirkkaammin. Huomenna on kontrolli joten pikkasen omituisia tuntemuksia mielessä liikkuu mutta minä kuitenkin uskon vakaasti olevani terve.
Minulla on siinä mielessä hankalahko tapaus että syövän toteaminen sai alkunsa käheästä äänestä ja nyt minulla edelleen on ääni käheänä eikä koskaan tiedä mistä se johtuu ennenkuin kontrolli on ohi.
Hienoa raspikurkku, että kirjoittelet silloin tällöin tänne palstalle. Olen itsekin huomannut, että tuolla miesten syöpien puolellakin paljon naiset kirjoittelevat. Naisilla varmaan on suurempi tarve ilmaista jotenkin tunteitaan edes kirjoittamalla. Minä teen molempia sekä puhun että kirjoitan.
Toivon Sinulle oikein paljon onnea sille huomiselle päivälle. Kaikki menee parhain päin.
:)veli hyvä!
Minulla on tuttuja miespuolisia syöpäläisä jotka jotenkin yrittävät kieltää sairautensa ja hautovat ihan yksin murheensa. Minä tein päinvastoin. Kerroin avoimesti sairaudestani ja liikuin ihan normaalisti ihmisten seurassa. Jotenkin tuntui helpottavalta kun ei yrittänyt yksin käpertyä omaan sairauteensa. Tuntui jopa siltä että minulla oli enemmän ystäviä kuin olin tiennytkään. Nyt kun kaiken pitäisi olla takanapäin kuitenkin joskus iskee jonkinlainen alakulo johon tänne kirjoittaminen auttaa.
Rölliä lainatakseni minkähänlaista olisi se yläkulo :-)
Kontrolliin meinaan.
Kai se on se perushärmäläinen miesluonne, joka ei puhu, eikä varsinkaan pussaa saati kirjottele hempeitä tahi herkkiä ja joka hautoo asiat itekseen, ja jos ei pää kestä, tarttuu hän haulikon ja kossupullon varteen :))
Suomalaisista naisista vastaava sterotypia kuuluu muuten seuraavasti:
Suomalaiset naiset kuuluvat suomalais-ugrilaiseen naistyyppiin, joka muuttuu vanhemmiten päärynänmalliseksi ja kärttyisäksi :)))
Siis suomalais-ugrilainen PERSJALKAINEN naistyyppi...
Meinasi ihan unohtua :)))
Nojoo, nyt kirjan kanssa peiton alle ja nukkumatin kanssa maailmalle, huomenna on päivä uus!
No niin kontrolli on ohi eikä mitään hälyttävää näkynyt joten julistan kevään alkaneeksi :-)
Seuraava kontrolli määrättiin jo kahden kuukauden päähän ja minä kun luulin että ne alkavat harventua.
Onpa ihanaa kuulla, ettei mitään erityistä löytynyt. Nyt voit juhlia ja iloita tästä hetkestä.
löytynyt mitään,saat huokaista helpotuksesta,ja nauttia kauniista kevät päivästä,Minä odottelen maanantaina kuulen levinnäisyydestä,
kevättä sinulle! :)