Moi olen 16½-vuotias poika.
Olen hiljattain alkanut ajatella, että millään ei ole enää merkitystä. Elämisessä ei ole järkeä, koska en pärjää missään ja minä onnistun aina vaan möhlimään kaiken. Olen huono lukiossakin nykyään ja vanhemmat vaan valittavat asiasta. Haluaisin hyvän elämän, mutta kuinka voin saada sen jos minulla menee huonosti opiskelussa. Olen yrittänyt etsiä myös "vakituista" kumppania itselleni, enkä ole onnistunut siinäkään. Tämähän voisi olla ihan normaali masennus, mutta ajattelen tämän jo niin pitkälle, koska en näe syytä elämiselle niin olen jo mietiskelly miten moni asia olisi helpompaa jos minua ei olisi. Minulla on loistavat vanhemmat tuskin voisi olla parempia, mutta minusta he eivät oikein kunnioita minua. Minulla on isosisko. Hänkin on aivan loistava, mutta koska hän on hyvä koulussa ja keskiarvo jotain 9,0 pintaan ja minulla 7,0 tai vähän alle, niin vanhempani pitävät minua varmaan tosi huonona. Niinpä olen alkanut pitää itseäni myös todella huonona. He eivät ilmeisesti edes luota minuun kuten tänään istuskelin sohvalla äidin vieressä ja katsoin telkkaria ja kysäisin äidiltä: "Osaako Scott(meidän koira) hengittää suun kautta?" Noh isi oli myös siellä taempana koneella ja molemmat heti sanoivat että älä tapa sitä koiraa... älä tukehduta. Ihankuin minä olisin heti kokeilemassa. Tai kannustusta ei löydy heiltä kyllä välillä kuten minulla oli 2. yritys kevari teoria kokeessa , jonka kyllä sain läpi, mutta kokeilin sanoo isille, että en saanut läpi. Hän vastasi: "Oho et taaskaan saanut läpi... pitäisiköhän sinun jättää kesken koko juttu". En polta enkä juo eikä muita epäpuhtauksia tule käytettyä, mutta minä en todellakaan näe syytä miksi elää. Tuntuu, että olen meidän perheen häpeäpilkku ja, että minusta on vain harmia. Yritän kovasti parantaa koulussakin arvosanojani, mutta minä en vain ymmärrä.
Tuli mieleen myös, että onko väärin, että inhoan yhteiskuntaoppia ja historiaa ja sen takia en myöskään ole yhtään hyvä niissä. Minä olin ihan tyytyväinen että sain ne edes läpi. vaikka niistä vielä kursseja on jälellä.
Lisäksi minusta tuntuu että muut ihmiset vähän kaikkoaa minua. Koulussa on muita poikia juttelemassa ringissä menen siihen mukaan ja joka kerta vähän aikaa jutellaan ja sitten kaikki lähtee jonnekkin ja minä jään siihen itekseni.
En ole mielestäni ruma. Ehkä keskitasoa ja pidän itseäni ihan mukavana poikana ja kyllä jotkut niin sanovatkin, mutta aika moni kyllä vittuilee myös.
Minä kyllä tosiaan haluaisin ola hyvä elämässä. Vanhempani vertaa minua vissiin vähän siskooni. En ehkä yritä täysin parhaani, mutta yritän kumminkin. Harrastan kyllä itsepuollustusta (Taidoa). Pidän siitä todella paljon ja alotin sen alunperin sydänsurujen takia. Tyttöystävä nääs jätti kahdesti viikon sisään ja luulin tuntevani hänet.
En nyt sitten leiki tällä asialla. Mulla on oikeasta ongelma, että en näe elämässäni elämistä ku kumminkaan en saa unelmatyötäni, josta olen haaveillut pienestä asti. Päädyn sossu pummiksi. Minä tunnen, kuin olisin jo pilannut elämäni.
Kertokaa mulle jotain elämisen arvoista. Helpottaisi jos keksisitte miten pärjäisisin koulussa paremmin. Saa myös vittuilla jos siltä tuntuu ja tuntuu että se on järkevää. Ihan sama, mutta toivon, että joku voisi kertoa elämisen syyn ja valottaa että ehkä en olekkaan niin paska.
Olen hiljattain alkanut ajatella, että millään ei ole enää merkitystä. Elämisessä ei ole järkeä, koska en pärjää missään ja minä onnistun aina vaan möhlimään kaiken. Olen huono lukiossakin nykyään ja vanhemmat vaan valittavat asiasta. Haluaisin hyvän elämän, mutta kuinka voin saada sen jos minulla menee huonosti opiskelussa. Olen yrittänyt etsiä myös "vakituista" kumppania itselleni, enkä ole onnistunut siinäkään. Tämähän voisi olla ihan normaali masennus, mutta ajattelen tämän jo niin pitkälle, koska en näe syytä elämiselle niin olen jo mietiskelly miten moni asia olisi helpompaa jos minua ei olisi. Minulla on loistavat vanhemmat tuskin voisi olla parempia, mutta minusta he eivät oikein kunnioita minua. Minulla on isosisko. Hänkin on aivan loistava, mutta koska hän on hyvä koulussa ja keskiarvo jotain 9,0 pintaan ja minulla 7,0 tai vähän alle, niin vanhempani pitävät minua varmaan tosi huonona. Niinpä olen alkanut pitää itseäni myös todella huonona. He eivät ilmeisesti edes luota minuun kuten tänään istuskelin sohvalla äidin vieressä ja katsoin telkkaria ja kysäisin äidiltä: "Osaako Scott(meidän koira) hengittää suun kautta?" Noh isi oli myös siellä taempana koneella ja molemmat heti sanoivat että älä tapa sitä koiraa... älä tukehduta. Ihankuin minä olisin heti kokeilemassa. Tai kannustusta ei löydy heiltä kyllä välillä kuten minulla oli 2. yritys kevari teoria kokeessa , jonka kyllä sain läpi, mutta kokeilin sanoo isille, että en saanut läpi. Hän vastasi: "Oho et taaskaan saanut läpi... pitäisiköhän sinun jättää kesken koko juttu". En polta enkä juo eikä muita epäpuhtauksia tule käytettyä, mutta minä en todellakaan näe syytä miksi elää. Tuntuu, että olen meidän perheen häpeäpilkku ja, että minusta on vain harmia. Yritän kovasti parantaa koulussakin arvosanojani, mutta minä en vain ymmärrä.
Tuli mieleen myös, että onko väärin, että inhoan yhteiskuntaoppia ja historiaa ja sen takia en myöskään ole yhtään hyvä niissä. Minä olin ihan tyytyväinen että sain ne edes läpi. vaikka niistä vielä kursseja on jälellä.
Lisäksi minusta tuntuu että muut ihmiset vähän kaikkoaa minua. Koulussa on muita poikia juttelemassa ringissä menen siihen mukaan ja joka kerta vähän aikaa jutellaan ja sitten kaikki lähtee jonnekkin ja minä jään siihen itekseni.
En ole mielestäni ruma. Ehkä keskitasoa ja pidän itseäni ihan mukavana poikana ja kyllä jotkut niin sanovatkin, mutta aika moni kyllä vittuilee myös.
Minä kyllä tosiaan haluaisin ola hyvä elämässä. Vanhempani vertaa minua vissiin vähän siskooni. En ehkä yritä täysin parhaani, mutta yritän kumminkin. Harrastan kyllä itsepuollustusta (Taidoa). Pidän siitä todella paljon ja alotin sen alunperin sydänsurujen takia. Tyttöystävä nääs jätti kahdesti viikon sisään ja luulin tuntevani hänet.
En nyt sitten leiki tällä asialla. Mulla on oikeasta ongelma, että en näe elämässäni elämistä ku kumminkaan en saa unelmatyötäni, josta olen haaveillut pienestä asti. Päädyn sossu pummiksi. Minä tunnen, kuin olisin jo pilannut elämäni.
Kertokaa mulle jotain elämisen arvoista. Helpottaisi jos keksisitte miten pärjäisisin koulussa paremmin. Saa myös vittuilla jos siltä tuntuu ja tuntuu että se on järkevää. Ihan sama, mutta toivon, että joku voisi kertoa elämisen syyn ja valottaa että ehkä en olekkaan niin paska.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin tosiaan en usko jumalaan ja niihin juttuihin joten ne voi suosiolla jättää pois.
Et kai ole yks mun luokkakaveri :o
Oon semmone huolehtivainen tapaus, ja välittävä. Tuntuu pahalta kun toisella on paha olla, jos ihan tuntemattomallaki.
En valitettavasti osaa ruveta neuvomaan mitenkään, säikähdin vain jos jostain tuntuu noin pahalta :(
En oo välttämättä paras tyyppi keksimään sun elämälle tarkoitusta, ite kelaan elämääni lääkekaapin edessä ja laskeskelen millanen määrä mitäkin pillereitä riittäis tappamaan, mutta kirjoitan silti. Musta tuntuu, että sä voit olla (jopa pahemmin) masentunut ja kannattaisi vaikka varata aika terveyskeskukseen... Siellä sitten kerrot, miltä tuntuu ja ne miettii, miten toimitaan jatkossa. Pääsisit toivottavasti juttelemaan jonkun ammattiauttajan kanssa.
Mun mielestä paskimpia aineita on kemma, mantsa ja fyssa. Ei kaikista aineista tarvi tykätä. Ja miks meidän koulussa halveksutumpia tyyppejä on kaikki, joilla on suuria numeroita tokarissa? Ehkä se on yläasteen meininki tjn. Jos et oo vielä pahemmin jutellu vanhemmilles tuntemuksistas, voisit tehä senkin. Täräyttäsit vaikka aika suoraan, että yrität aina parhaas ja miks silti pitää tuntea ittensä huonoks tai jotain sellasta.
Minä ajattelen näin, että elämän tarkoituksena on tehdä siitä sellaista, että itselläsi on hyvä olla. Sinä teet elämästäsi juuri sellaisen kuin tahdot =)
Sellaisen vinkin annan. Älä koskaan aloita suhdetta, jos SINULLA ITSELLÄSI ei ole kaikki kunnossa. Et voi koskaan kantaa vastuuta toisesta, jos et pysty huolehtimaan itsestäsi!
Vanhempasi ovat taas sellainen tapaus, että heille sinun tosiaan täytyy puhua. Sanoit, että sinusta tuntuu, että he eivät luota sinuun? Luotatko SINÄ heihin sen verran, että pystyisit kertomaan tunteistäsi heille?
Kaikki lähtee meistä itsestämme =) Jos olemme itse valmiita tekemään töitä rakentaaksemme oman elämämme, muut auttavat siinä huomaamattaan, kun huomaavat SINUN panoksesi.
Koeta jaksaa!
Usko tuo elämälle merkityksen :). Jos sulla on joku uskovainen kaveri, kysy siltä noista uskonasioista. Ja netistäkin voi lukea, mutta netissä on niin paljon kaikkee huuhaata ja valehtelua, että en kovin paljon suosittele. Sit jos teltä kotoa löytyy Raamattu, niin voit lukea uutta testamenttia sieltä.
Yläasteen loppuun asti en juurikaan stressannut todistusta ym. tulevaisuutta. Päättötodistuksessa 7,4 ka. joka oli ihan OK. Lukioonkin olisin päässyt keveästi, mutta olin realisti ja ajattelin, että sinne nyt en ainakaan mene, koska a) en olisi siellä pärjännyt b) opiskelu ei innosta. Siispä valitsin ammattikoulun. Lähdin opiskelemaan datanomiksi, niinkuin halusin. Vuosi siellä meni hyvin, vaikkakin minua kiusattiin, syystä jota en vieläkään tiedä. Myöhemmin noista kiusaajista tulikin tuon ajan kavereita. Toisena vuonna alkoi vähän stressaamaan koulu, mutta senkin sain vielä menemään ihan hyvin. Pari uusittavaa kurssia jäi kolmannelle vuodelle.
Kolmantena vuotena ajattelin vetästä loppuspurtin. Vuosi vierähti taas, mutta päättötyö ja pari muuta kurssia stressasi hirveästi, enkä saanut niitä kolmantena vuotenani suoritettua. Anoin vielä neljättä vuotta. Koulu ei kiinnostanut enää yhtää, eikä päättötyön tekeminen tuntunut yhtään helpommalta. Muita kursseja suorittelin satunnaisesti, mutten kovin aktiivisesti. Kaikki näytti neljännen vuoden loppuvuodesta hyvältä, mutta en vain ehtinyt saamaan päättötyötäni valmiiksi. Se siitä.-. 4 vuotta elämää roskikseen.
Nyt olen kihloissa tyttöystäväni kanssa, ja hänen kanssaan pitäisi yhteen muuttaa. Hän saa lukionsa loppuun aivan pian, mutta työt ovat hänellekin kiven alla. Hain rakennusalalle koulutukseen, ja sinne toivon myös pääseväni, mutta vähintään 2 vuotta menee sieläkin, ja rahaa ei tule. Muija on suurinpiirtein jättämässä (liian ihana tyttö, enkä luovu hänestä), jossei vihdoin päästä muuttamaan samaan osoitteeseen. Kituamistahan siitä tulee, ja mm. tupakointi ja alkoholi pitää jättää. Mutsikaan ei edes suostu missään tilanteessa enää pitämään mua kotona. Elämästä tulee helvettiä varmasti. Nyt elän sivarin päivärahoilla kotona, ja pärjään mainiosti. tienaan n. 500e/kk. Tällä hetkellä elämä on ihanaa, mutta alle puolen vuoden päästä tilanne muuttuu lohduttomaksi. Tässä oli huolia kerrakseen.
Sanon vaan vielä sen, että KÄYKÄÄ KOULUNNE LOPPUUN ja suoriutukaa kunnialla. Itse en sitä tehnyt, ja nyt kaduttaa. :/