En oikein tiedä minne muuallekkaan kirjoittaa.
Haluaisin vain kysyä nevoa ja mielipidettä joltakin.
Noh, ensinnäkin olen koko pienen lyhyehkön elämäni
ollut pieni ja laiha. Äiti on koko elämäni valittanut,
että syön liian vähän ja huomaan sen kyllä itsekkin
usein, että "Oho, tänään söin vain leivän ja omenan."
Tällä hetkellä painan 41kg ja en ole ikinä elämässäni
painanut yli 42 kiloa. Pituutta minulta löytyy
noin 160cm.
Aina kaikille sanon, että tahdon lihoa, mutta ei
se välttämättä niin mene. Haluaisin toki olla
"normaali", mutta samalla haluan pysyä tässä,
koska nautin ehkä jollain tavalla siitä, kun ihmiset
tokaisevat "Voikun sä oot ihanan pieni." Olen alkanut
ajatella tämän ajattelutavan lähteneen siitä, kun
minua yläasteella kiusattiin pienuudestani, silloin
suorastaan häpesin itseäni. Muut vitsailivat
kustannuksellani ja murensivat itsetuntoni. Nykyään
olen siis kääntänyt sen "hyväksi puolekseni".
Joskus olen jollekkin yrittänyt tästä puhua, mutta
ei kukaan tunnu ymmärtävän/ketään tunnu kiinnostavan.
En harrasta mitään liikuntaa, eli en yritä laihtua.
Syön huonosti ja en halua vain lihoa.
Osaisitteko antaa jotain analyysiä? En kyllä haluaisi
asua lapsen vartalossa aina.
Haluaisin vain kysyä nevoa ja mielipidettä joltakin.
Noh, ensinnäkin olen koko pienen lyhyehkön elämäni
ollut pieni ja laiha. Äiti on koko elämäni valittanut,
että syön liian vähän ja huomaan sen kyllä itsekkin
usein, että "Oho, tänään söin vain leivän ja omenan."
Tällä hetkellä painan 41kg ja en ole ikinä elämässäni
painanut yli 42 kiloa. Pituutta minulta löytyy
noin 160cm.
Aina kaikille sanon, että tahdon lihoa, mutta ei
se välttämättä niin mene. Haluaisin toki olla
"normaali", mutta samalla haluan pysyä tässä,
koska nautin ehkä jollain tavalla siitä, kun ihmiset
tokaisevat "Voikun sä oot ihanan pieni." Olen alkanut
ajatella tämän ajattelutavan lähteneen siitä, kun
minua yläasteella kiusattiin pienuudestani, silloin
suorastaan häpesin itseäni. Muut vitsailivat
kustannuksellani ja murensivat itsetuntoni. Nykyään
olen siis kääntänyt sen "hyväksi puolekseni".
Joskus olen jollekkin yrittänyt tästä puhua, mutta
ei kukaan tunnu ymmärtävän/ketään tunnu kiinnostavan.
En harrasta mitään liikuntaa, eli en yritä laihtua.
Syön huonosti ja en halua vain lihoa.
Osaisitteko antaa jotain analyysiä? En kyllä haluaisi
asua lapsen vartalossa aina.
Vastaukset 2
Vanhimmat
jota suojellaan,Eipä siinä mitään,jos pieni on kunhan syö terveellisesti,ja riittävästi,Sinulle kaikkea hyvää.
olen itse muutaman kilon sinua painavampi ja samanpituinen. Vähän väliä joku huomauttaa laihtumisestani (siis olen ollut pyöreä joskus...) ja jo kymmenen kiloa sitten sanottiin että älä laihduta enempää. No mutta minähän laihdutin. Nytkin on sellainen sisuuntunut olo, kun elämän pienen vastoinkäymiset (ei painoon liittyvät) tuntuvat musertavilta, että "minäpä piru vie laihdutan ja näytän kaikille". Laihtuminen on minulle tapa saada huomiota ja myötätuntoa! Kuulostaa kusipäiseltä touhulta, eikä ollenkaan aikuismaiselta, olen kuitenkin jo teini-iän kauan sitten ylittänyt.
Mutta se tuntuu niin kivalta kun sanotaan pieneksi ja huomioidaan, että oletpa sinä hoikka. Ja silloin minäkin kyllä hymyilen auliisti ja sanon että joo, meni laihdutus vähän yli, pari kiloa pitäs saada lisää mutta tästä ei saa ainakaan pudota. Ja sitten kuitenkin kotona menen vaakaan ja olen salaa niin onnellinen siitä että olen painoindeksin mukaan alipainoinen.
Poltan tupakkaa, ja haluaisin lopettaa sen. En kuitenkaan uskalla, pelkään sitä painonnousua mikä siitä voi seurata. Mieheni totesi minulle että "no haloo, oletko mieluummin normaalipainoinen ja terve kuin laiha ja tupakoiva/sairas?" Ja minä vastasin salaa itselleni että laiha, laiha vaikka mikä olisi, mutta miehelleni en vastannut mitään...
aika vuoristorataa on tämä elämä, toivottavasti tasapaino löytyy...