Hei! Synnytin tyttövauvan viime lokakuussa ja meillä menee ihan mukavasti. Odotus on siis ohi, mutta halusin tulla kertomaan teille erään itselleni tärkeän kokemuksen.
Jo hyvissä ajoin ennen kuin vauvani syntyi, sovimme äitini kanssa, että hän tulee heti saman tien meille viikoksi, kun vauva on syntynyt. Äitini sai sovittua työnantajansa kanssa lomat siten, että hän voi lähteä saman tien (tuleehan sairaalassa olon takia tietysti parin päivän varoitusaika) meidän luoksemme Helsinkiin, kun pääsen kotiin.
Synnytykseni meni hyvin, mutta repesin neljästä kohdasta. Olin aika uupunut (synnytyksestä vie aikaa palautua) ja kipeä. Imetys sattui rintoihini järkyttävästi ja olin muutenkin herkässä mielentilassa. Kaikki itketti.
Tuossa tilanteessa olin ikionnellinen siitä, että vierelläni oli mieheni lisäksi oma äiti, joka teki huushollityöt ja oli muutenkin tukena ja turvana. Oli ihanaa päästä joka päivä valmiiseen pöytään ja saada puhtaat ja silitetyt pyykit. Äitini leipoi pakasteen täyteen, jotta tuleville vieraille olisi tarjottavaa. Oli todella iso apu, että meillä oli joku, joka kävi kaupassa ja oli tukena ensimmäisessä kylvetyksessä, vauvan perushoidossa, imetykseen tsemppaamisessa yms. Kun vauva valvoi joskus yöllä, äitini saattoi ottaa hänet syliinsä ja minä nukuin univelkaa ja kipua pois.
Erityisen tärkeäksi koin "naiseuden jakamisen" läheiden henkilön kanssa. Äitini muisteli aikoja, jolloin hän hoiti minua ja koki hyvin samanlaisia tunteita, iloisia ja masentavia.
Kun äitini lähti viikon jälkeen, minulla oli todella hyvä olo. Kun joku ulkopuolinen oli nähnyt, että pärjään hyvin ja kehui minua hyväksi äidiksi, oman vauvan kanssa oli todella varma olo.
Ymmärrän, että kaikille tämä ratkaisu ei sovi. Jotkut haluavat olla synnytyksen jälkeen kaksin puolison kanssa, ja se on varmasti ihan hyvä ratkaisu. Jotkut eivät ole väleissä äitinsä kanssa eikä kaikilla ole äitejä. En halua sanoa, että vauva-arki ei lähde käyntiin ilman isoäidin tukea.
Minulle, miehelleni ja äidilleni tämä synnytyksen jälkeinen viikko oli hyvin palkitseva. Mieheni kysyi minulta päivää ennen äitini lähtöä, että eikö äitisi voisi ottaa vielä ylityövapaita. Ja äitini oli onnellinen, kun pääsi heti tutustumaan lapsenlapseensa. Jos saan toisen lapsen, niin minun äitini voi ilomielin tulla taas huushollaamaan meille ja hoitamaan esikoista. Ja on meillä sen verran tilaa, että anoppikin mahtuu! :)
Jo hyvissä ajoin ennen kuin vauvani syntyi, sovimme äitini kanssa, että hän tulee heti saman tien meille viikoksi, kun vauva on syntynyt. Äitini sai sovittua työnantajansa kanssa lomat siten, että hän voi lähteä saman tien (tuleehan sairaalassa olon takia tietysti parin päivän varoitusaika) meidän luoksemme Helsinkiin, kun pääsen kotiin.
Synnytykseni meni hyvin, mutta repesin neljästä kohdasta. Olin aika uupunut (synnytyksestä vie aikaa palautua) ja kipeä. Imetys sattui rintoihini järkyttävästi ja olin muutenkin herkässä mielentilassa. Kaikki itketti.
Tuossa tilanteessa olin ikionnellinen siitä, että vierelläni oli mieheni lisäksi oma äiti, joka teki huushollityöt ja oli muutenkin tukena ja turvana. Oli ihanaa päästä joka päivä valmiiseen pöytään ja saada puhtaat ja silitetyt pyykit. Äitini leipoi pakasteen täyteen, jotta tuleville vieraille olisi tarjottavaa. Oli todella iso apu, että meillä oli joku, joka kävi kaupassa ja oli tukena ensimmäisessä kylvetyksessä, vauvan perushoidossa, imetykseen tsemppaamisessa yms. Kun vauva valvoi joskus yöllä, äitini saattoi ottaa hänet syliinsä ja minä nukuin univelkaa ja kipua pois.
Erityisen tärkeäksi koin "naiseuden jakamisen" läheiden henkilön kanssa. Äitini muisteli aikoja, jolloin hän hoiti minua ja koki hyvin samanlaisia tunteita, iloisia ja masentavia.
Kun äitini lähti viikon jälkeen, minulla oli todella hyvä olo. Kun joku ulkopuolinen oli nähnyt, että pärjään hyvin ja kehui minua hyväksi äidiksi, oman vauvan kanssa oli todella varma olo.
Ymmärrän, että kaikille tämä ratkaisu ei sovi. Jotkut haluavat olla synnytyksen jälkeen kaksin puolison kanssa, ja se on varmasti ihan hyvä ratkaisu. Jotkut eivät ole väleissä äitinsä kanssa eikä kaikilla ole äitejä. En halua sanoa, että vauva-arki ei lähde käyntiin ilman isoäidin tukea.
Minulle, miehelleni ja äidilleni tämä synnytyksen jälkeinen viikko oli hyvin palkitseva. Mieheni kysyi minulta päivää ennen äitini lähtöä, että eikö äitisi voisi ottaa vielä ylityövapaita. Ja äitini oli onnellinen, kun pääsi heti tutustumaan lapsenlapseensa. Jos saan toisen lapsen, niin minun äitini voi ilomielin tulla taas huushollaamaan meille ja hoitamaan esikoista. Ja on meillä sen verran tilaa, että anoppikin mahtuu! :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vielä haluaisin sanoa viiden kuukauden kokemuksella, että äitiyden raskainta aikaa on ollut ehdottomasti juuri viikot synnytyksen jälkeen. Vaikka lapsi nukkuu tuolloin valtavasti, ainakin minun kroppani ja psyykeeni oli puolikunnossa.
Minulle tuli yllätyksenä, kuinka hormonimylläkkä sai minut itkemään ja liikuttumaan sekä masentumaan. Tunteet menivät vuoroin ylä- ja alamäkeä. Myös kroppa tuntui vieraalta pitkään ja alapäähän sattui. (Älkää luottako, että vanhat vaatteet menevät heti päälle.) Imetyskivut yllättivät kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nyt kun synnytyksestä on kulunut viisi kuukautta, vauvan kanssa eläminen kulkee kuin rasvattu mopo. En enää muistakaan synnyttäneeni ja tähän on yksinkertaisesti vain tottunut. Suhde voi paremmin kuin koskaan ja kroppakin tuntuu omalta. En olisi alussa uskonut, että voisin nauttia äitiydestä näin paljon.
Kaikkea hyvää teille, tulevat äidit! Hyvin kaikki onnistuu.
on noin kultainen äiti. Omani ei ole todellakaan tota luokkaa, kyllä hänkin auttoi minua kun sain esikoisen raskauden ja synnytyksen jälkeen ja samoin toista oottaessa. Mutta nyt odotan kolmatta ei ole kertaakaan koko raskauden aikana käynnyt auttamassa. Ja se mikä kehumiseen tulee sitä en ole koskaan kuullut. aina kuulee kuinka veljen vaimo osaa hoitaa lapsiaan niin hyvin. (Hänellä on vuoden nuorempi kuin minulla ja odottaa nyt toista sekä esikoulua käyvä lapsi). Yleensä kuulen kaiken nekatiivisen vain. Kaiken kukkuraksi kahden ensimmäisen pieniä olessa oli tätiniki moittimassa jolla ei todella ole omia lapsiakaan.
Siis todella raskasta ja pelkään oikein taas saada pienen viereeni ja ruveta kuulemaan että ei saa kuskata eikä saa sitä sun tätä ja pitää ulkoilla ym. Niin kuin en olisi jo kahden aikan oppinut. Ja kun ei tämä oottaminenkaan ole ollut helppoa.
Anoppini on kieltämättä ollut aluksi ihan samanlainen. Mieheni sisko on maailman paras äiti, kun hän tekee kaikki juuri kuten uusimmat tutkimukset sanovat. Jos joskus sanoin imetykseni olevan vaikeaa, anoppi ei koskkan osoittanut sympatiaa vaan kehui, kuinka hyvä imettäjä hänen tyttärensä on. Ai niin, kun kerroimme anopille tulevasta lapsestamme, hän vain totesi: vahinko vai tarkoitus.
Kun anoppini sitten huomasi, että automme valot näyttivät aina yhä useammin minun kotiani kohti, hänkin oppi käyttäytymään ihmisiksi ja kunnioittamaan meidän perhettä. Otin kai sitten vähän etäisyyttä. En ole kyllä vieläkään kuullut mitään kehuja anopiltani, mutta oman äidin tuki on riittänyt. Kun anoppi on kuitenkin kiinnostunut lapsestani, suotakoon hänelle tilaisuus tutustua typykkään.
Ja ei se oman äidinkään kanssa ollut ihan alussa helppoa. Olen ainoa tytär ja lapsenlapsi oli ensimmäinen. Minun raskauteni oli kamala kun oksensin alusta loppuun. Koska äitini ei ole oksentanut ikinä, hän aluksi luuli pahoinvointini olevan ihan ruokailutottumusten syytä. Hän ikään kuin syyllisti minua oksentelusta ym.
Mutta kun lapsi syntyi, äiti on ollut ihan myyty. Ja tärkeintähän on, että vanhemmat itse rakastavat lapsiaan. Isovanhemmat ovat kirkkaasti kakkossijalla. Kolmen äitinä osaat varmaan asiat aivan loistavasti. Olisikohan äidilläsi jotakin tiedostamatonta tytärkateutta...
Hienoa että osaat arvostaa äitisi apua noin suuresti!! Kaikki eivät sitä huomaa noin! Täytyy myöntää että itse olen hiukan katkera, ettei meillä ole asit noin kuin sinulla vaikka molempien äidit siis miehen ja mun ovat elossa ja kumpikin asuu vielä suht lähellä!! Mutta minkään laista apua ei heistä ole ollut. Esikoinen on jo yli 3 vuotias ja hän on kerran ollut sinä aikana anopillani yökylässä ja oman äitini luona noin 3 kertaa!!! Ollaan kaikki silti hyvissä väleissä ja nähdään ja soitellaan, mutta en tiä si mikä siinä mättää, ettei he ole meille koskaan apujaan tarjonnut!?
jos ne odottaa sun pyytävän sitä apua heiltä. Kaikki ei osaa tai halua apuaan tyrkyttää.
meidän äiti tuli minun mukaan jo synytykseen , kun miehelläni on ihan hirvee sairaalapelko, mutta tuli sit ihan lopussa kuitenki todistamaan esikoisensa syntymää. niin oli sairaalassa yhde yön ja sit san lähteä kotiin. äitini odotti sielä. oli laittanu ruokaa ja leiponu. oli myös ottanut töistä vapaata viikon niin että pysty olla minun apuna. en ollut mitenkään huonossa kunnossa mutta tosi väsynyt. vaavi piti hereillä ensimmäsen viikon ympäri vuorokauden. söi joka tunnin välein. se oli vähän rankkaa. ja siitä syönnistä tuli että sitä maitoa tuli ihan hirveesti ja jouduin pumppaamaan yös tunnin välein. niin mutta asiaan. kyllä minua helpotti se että äitini oli tukenani sen ensimmäisen viikon. pestiinki vaavi yhdessä. ja kun halusin vähä nukkua niin äitini hoiti vaavia. sitä ole äidilleni ikuisesti kiitollinen. nyt kun odotan jo toista lasta , nin äitini sanoi heti raskauden alussa että voi taas olla sit töistä vapaalla jos vaan haluan niin. anoppia minulla e olekkaan lainkaan kun hän menehtyi jo 10v sitten autokolarssa. niin että äitini o niinku ollut siinä tavallaan kaksoismummona. meidän esikoisella on tosi hyvät välit äitini kanssa ja pidän sitä tosi tärkeenä. pika soittaa ite mummolleen että , tuuppas hakeen ... ja mummo tulee. äitilläni ei ole kun 2 lapsenlasta ja toinen on jo paljon vanhempi. äiti o aina äiti ....