Tuntuu, että olisi paljon sanottavaa, vaikkei ketään kuuntelisikaan. Kuitenkin tyhjä ruutu tuijottaa takaisin, kaiken kertova hiljaisuus. Luulisi että “anonyymina” olisi helppo lähteä tarinoimaan omaa elämäänsä, ei tarvitsisi välittää muiden mielipiteistä, jotenkin olen lukossa siitä huolimatta..
Tänään ei ole ollut huono päivä, rauhallinen. Alkaa jo olo tasaantumaan viikonlopun riennoista. Olen nyt jonkinlaisessa puolivälissä.. en ihan perillä vielä, tuskinpa koskaan. Silti jaksan jo hymyillä, nauttia asioista ja ihmissuhteista ja se on jo paljon.
Muutama hetki sitten, viikkoja-kuukausia sitten halusin jo luovuttaa. Olin väsynyt kaikkeen. Tapahtui liikaa kerralla, voimat loppuivat, itsesuojeluvaisto ja elämänilo loppuivat.
En jaksanut välittää. Vetäydyin syrjään työ-ja opiskelu elämästä, jäin sängyn pohjalle makaamaan. Valvoin yöt ja nukuin päivät tai yritin pysyä hereillä kuitenkin unettomuudesta sekaisin.
Ihmissuhteet katkeilivat, ystävät yrittivät houkutella ulos tai tulla käymään luonani, olivat huolissaan. Soitot luonnollisesti loppuivat omaan apattisuuteeni. Oli kuitenkin yksi ystävä, joka soitteli lähes päivittäin ja joka oli välillä ainoa ääni “ulkomaailmasta”.. jaksoi kuunnella, tai välillä vetämään omaa monologiaansa kun en meinannut ahdistukseltani saada sanaa suustani.. lämmin kiitos hänelle :).
Silti ajoittain oli kamalaa huomata miten yksin sitä onkaan. Tuntui, ettei sellaista ihmistä olisi ketä täysin ymmärtäisi. Toisaalta kaipasin seuraa, kosketusta, ihmisiä kenen kanssa jutella tai olla vain hiljaa mutta yhdessä. Toisaalta halusin olla yksin,painua maan alle. En halunnut aiheuttaa muille vaivaantunutta oloa omani takia, joten jäin mielummin yksin.
Monta kuukautta sitä kesti ja päästin sen pahenemaan. Iltaisin kun yritin rauhoittua nukkumaan toivoin, etten heräisikään uuteen aamuun ja kun sen aika koitti tuntui taas niin vastenmieliseltä aloitella uutta päivää. Eräs ystäväni yritti puhua minulle järkeä ja sanoi etten selviä tästä yksin, ei ole heikkoutta myöntää sitä. Olin mietiskellyt samoja asioita, saamatta mitään aikaiseksi, kaikki vaan yksinkertaisesti tuntui niin ylivoimaiselta.
Nyt olen kuitenkin hakenut ja saanut apua. Olen kiitollinen siitä muille ja itselleni. Vaikka eläminen on vieläkin aikamoista kamppailua ja sekasortoa, se kuitenkin on paranemaan päin.. hetki kerrallaan. Nyt vaan täytyy antaa itselleen tarpeeksi aikaa, yrittää olla kärsivällinen.. jaksaa odottaa, että saan itseni parempaan kuntoon ja jaksan taas alkaa elämään “normaalia” arkea.
Tänään ei ole ollut huono päivä, rauhallinen. Alkaa jo olo tasaantumaan viikonlopun riennoista. Olen nyt jonkinlaisessa puolivälissä.. en ihan perillä vielä, tuskinpa koskaan. Silti jaksan jo hymyillä, nauttia asioista ja ihmissuhteista ja se on jo paljon.
Muutama hetki sitten, viikkoja-kuukausia sitten halusin jo luovuttaa. Olin väsynyt kaikkeen. Tapahtui liikaa kerralla, voimat loppuivat, itsesuojeluvaisto ja elämänilo loppuivat.
En jaksanut välittää. Vetäydyin syrjään työ-ja opiskelu elämästä, jäin sängyn pohjalle makaamaan. Valvoin yöt ja nukuin päivät tai yritin pysyä hereillä kuitenkin unettomuudesta sekaisin.
Ihmissuhteet katkeilivat, ystävät yrittivät houkutella ulos tai tulla käymään luonani, olivat huolissaan. Soitot luonnollisesti loppuivat omaan apattisuuteeni. Oli kuitenkin yksi ystävä, joka soitteli lähes päivittäin ja joka oli välillä ainoa ääni “ulkomaailmasta”.. jaksoi kuunnella, tai välillä vetämään omaa monologiaansa kun en meinannut ahdistukseltani saada sanaa suustani.. lämmin kiitos hänelle :).
Silti ajoittain oli kamalaa huomata miten yksin sitä onkaan. Tuntui, ettei sellaista ihmistä olisi ketä täysin ymmärtäisi. Toisaalta kaipasin seuraa, kosketusta, ihmisiä kenen kanssa jutella tai olla vain hiljaa mutta yhdessä. Toisaalta halusin olla yksin,painua maan alle. En halunnut aiheuttaa muille vaivaantunutta oloa omani takia, joten jäin mielummin yksin.
Monta kuukautta sitä kesti ja päästin sen pahenemaan. Iltaisin kun yritin rauhoittua nukkumaan toivoin, etten heräisikään uuteen aamuun ja kun sen aika koitti tuntui taas niin vastenmieliseltä aloitella uutta päivää. Eräs ystäväni yritti puhua minulle järkeä ja sanoi etten selviä tästä yksin, ei ole heikkoutta myöntää sitä. Olin mietiskellyt samoja asioita, saamatta mitään aikaiseksi, kaikki vaan yksinkertaisesti tuntui niin ylivoimaiselta.
Nyt olen kuitenkin hakenut ja saanut apua. Olen kiitollinen siitä muille ja itselleni. Vaikka eläminen on vieläkin aikamoista kamppailua ja sekasortoa, se kuitenkin on paranemaan päin.. hetki kerrallaan. Nyt vaan täytyy antaa itselleen tarpeeksi aikaa, yrittää olla kärsivällinen.. jaksaa odottaa, että saan itseni parempaan kuntoon ja jaksan taas alkaa elämään “normaalia” arkea.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..onko maailma sellainen,että ahdistaa yksinäisyyteen,pimeeään,vai onko aina ollut näin,siitä ei vain ole puhuttu mitenkään.Ihmiset ovat joku kuolleet tuskaansa tai räpiköineet jotenkin.
Tämä netti on tietynlainen ulospääsytie,jos vain jaksaa nousta istumaan ja näkemään edes kirjoittamisessa jotain mieltä.Kaikkea hyvää sinulle,varmasti tervehdyt.Usko siihen riittää,vaikka ei sitä olisi kuin sinapinsiemenen verran
onhan meitä paljon täällä..yksinäisyys, masentuneisuus, vitutus...minkäs näille tekee. onneksi viina tuo lohtua elämääni. ensimmäistä kertaa koin viimeviikolla sen kun ei pysty nousemaan sängystä vaikka jotenkin yritti, se oli ihmeellistä mutta tuntui jotenkin hyvälle.