Tui tui!
Paljon pahemmin ei asiat vois olla- paitsi en tietääkseni ole fyysisesti vielä sairastunut.25-v.nainen olen ja nyt muuttamassa Helsinkiin.Siellä mulla ei ole yhtään ystävää, mutta eipä niitä tai oikeastaan muitakaan ole missään muuallakaan!Tämän asian tajuaminen on erittäin angstista.
Ero tuli erittäin kipeästä, voimia vievästä parisuhteesta lopullisesti eilen. Jo toinen mies joka suhteemme aikana pahoinpiteli ja rikkoi mut ihan pirstaleiksi..Silti olin ja olen siinä jätkässä ihan kiinni,´näen aina vain ne hyvät puolet ihmisessä, syyllistän itseäni..kaipa mua voi kohdella ihan miten vain, kun lapsesta asti olen saanut tottua kaltoinkohteluun ja ties mihin.Isäni oli skitsofreeninen päihdeaddikti, joka hylkäsi mut ja veljeni varhain..hänessä tosin on paljon muutakin; meillä ihmeen kautta säilyneet hyvät välit, vaikkakin musta usein tuntuu/muut sanovat, että olen saanut kestää aivan liikaa eikä isä edes oikeastaan sisäistä sitä. Äitinikin on henkisesti tasapainoton..erittäin ankara, syyllistävä, huomionhaluinen, neuroottinen, vaikea ihminen.Hän on aina tyytymätön, vihainen ja täynnä negatiivista energiaa ja uhkaa.Äiti alisti ja syyllisti varsinkin minua; ollessani hyvin nuori hän esimerkiksi haukkui vartaloani("hyi, löllyvät selluliittireidet!olet kauhean näköinen, lihava..)..nenästänikin hän haki miehen sukupuolielimen muotoa..että sillä tavalla.Hän myös muutamia kertoja kävi minuun käsiksi.Meidän elämämme oli aina ilotonta, huonompaa kuin muiden kun "huonompia"olimme ja köyhiä.
Elämäni on ollut surua, tuskaa, pelkoja niin kauan kuin muistan.Halusin tappaa itseni 8-vna lääkekaappimme napeilla.Hyviä ystäviä mulla on ollut elämäni aikana, mutta ystävyyssuhteet ovat aikanaan yleensä aina saaneet päätöksensä, toisinaan hyvinkin traagisesti..se on aina syössyt mua yhä syvempiin syövereihin.Olen ollut hyvin kiintynyt elämäni tärkeimpiin ihmisiin..nyt esimerkiksi en yhtään tiedä miten voisin päästä eroon tästä miehestä, joka oli mulle kaikki kaikessa puolentoista vuoden ajan..en tarvinnut muuta perhettä, ystäviä..niin uskottelin itselleni kuin ei ketään koskaan ollut missään.Tuntuu ettei mitään "korviketekemistä"ole..mitään mik itseasiassa voisi olla parempaa kuin meidän riitaisa, väkivaltaisaa, toisinaan tosin intohimoinen ja rakastava(?)yhdessäolomme. Pelkään kuollakseni yksinjäämistä, hylkäämistä..vaikka mulla ei toisaalta useimmiten ole ollus ketään tukena useimmissa elämäni tärkeimmissä tilanteissa.
Helsingissä mulla on valmennuskurssi, menin hommaamaan itteni sellaiselle, vaikka kaikki on sekaisin eikä motivaatiosta tietoakaan.Käyn myös psykologian approa avoimen puolella.Ammatillisen tutkinnon olen suorittanut kauneudenhoitoalalta.Ulkoisesti olen monien miesten ja naistenkin mielestä viehkeä; usein hyvinkin kaunis.Olen tosin nyt viitisen vuotta ollut 15kg ihannepainostani ja saman verran kärsinyt siitä, kun toiset ihmiset ovat rankanneet minua.Vartaloni onkin kaukana ihannetyypistä;rintani ovat raskaat, dd-e-kuppisina ylisuuret..en pidä itsestäni muutenkaan; tunnen olevani skrode, kömpelö..baareissa miehet ovat hehkuttaneet minua ja olen kuullut olevani esim.maailman kaunein/yksi kauneimmista miehen koskaan näkemistä naisista.Minulla ón menneinä vuosina ollut aivan liikaa yhdenillanjuttuja, joita häpeän ja joita muut ihmiset tuntuvat unohtavat vielä vaikeammin kuin itse pystyn..niidenkin takia tunnen olevani likainen, helppo.ettei minussa oel mitään sisältöä, kun en syvemmällä tasolla miehiin tutustu enkä saa sitä rakkautta ja lämpöä, joita niin kovasti tarvitsisin.
Jostain kumman syystä en kuitenkaan omille rakkailleni ole kelvannut, vaan nämä ovat pahimmillaan haukkkuneet rintani ja kaiken muun..ja sehän pahentaa hysteriaani, itseäni kohtaan tuntemia komplekseja..sitä helvetin sekavaa vyyhtiä, joka aiheuttaa ainaisen pahan oloni, tuskani ja huonommuuden tunteeni. MIes ei vain rakasta minua sellaisena kun olen, vaan tunnen olevani vääränlainen, en-nainen, senkin tähden että hän on sen unohtanut käydessään toistuvasti käsiksi..seurassa jännitän, toisinaan tärisen ja liikkeeni muuttuvat entistä kömpelöimmiksi..minua on matkittu ilkeästi, kun hermostuneena esimerkiksi huitaisen hiuksiani tai muutenkin käteni liikkeitä, pääni asentoa; koko ruumistani ja eleitä.Olen usein erittäinm arka ja puhun tuskin kuuluvalla lapsenomaisella ja vähän typerällä äänellä..itsevarmimmillaan ääneni muuttuu hyvin sensuelliksi ja kauniiksi, jonka vaikutuksesta miehiä usein kaatuu. Itsetuntoni on siis riekaleina enkä tiedä miten saisin sen kohdilleen!
Paljon pahemmin ei asiat vois olla- paitsi en tietääkseni ole fyysisesti vielä sairastunut.25-v.nainen olen ja nyt muuttamassa Helsinkiin.Siellä mulla ei ole yhtään ystävää, mutta eipä niitä tai oikeastaan muitakaan ole missään muuallakaan!Tämän asian tajuaminen on erittäin angstista.
Ero tuli erittäin kipeästä, voimia vievästä parisuhteesta lopullisesti eilen. Jo toinen mies joka suhteemme aikana pahoinpiteli ja rikkoi mut ihan pirstaleiksi..Silti olin ja olen siinä jätkässä ihan kiinni,´näen aina vain ne hyvät puolet ihmisessä, syyllistän itseäni..kaipa mua voi kohdella ihan miten vain, kun lapsesta asti olen saanut tottua kaltoinkohteluun ja ties mihin.Isäni oli skitsofreeninen päihdeaddikti, joka hylkäsi mut ja veljeni varhain..hänessä tosin on paljon muutakin; meillä ihmeen kautta säilyneet hyvät välit, vaikkakin musta usein tuntuu/muut sanovat, että olen saanut kestää aivan liikaa eikä isä edes oikeastaan sisäistä sitä. Äitinikin on henkisesti tasapainoton..erittäin ankara, syyllistävä, huomionhaluinen, neuroottinen, vaikea ihminen.Hän on aina tyytymätön, vihainen ja täynnä negatiivista energiaa ja uhkaa.Äiti alisti ja syyllisti varsinkin minua; ollessani hyvin nuori hän esimerkiksi haukkui vartaloani("hyi, löllyvät selluliittireidet!olet kauhean näköinen, lihava..)..nenästänikin hän haki miehen sukupuolielimen muotoa..että sillä tavalla.Hän myös muutamia kertoja kävi minuun käsiksi.Meidän elämämme oli aina ilotonta, huonompaa kuin muiden kun "huonompia"olimme ja köyhiä.
Elämäni on ollut surua, tuskaa, pelkoja niin kauan kuin muistan.Halusin tappaa itseni 8-vna lääkekaappimme napeilla.Hyviä ystäviä mulla on ollut elämäni aikana, mutta ystävyyssuhteet ovat aikanaan yleensä aina saaneet päätöksensä, toisinaan hyvinkin traagisesti..se on aina syössyt mua yhä syvempiin syövereihin.Olen ollut hyvin kiintynyt elämäni tärkeimpiin ihmisiin..nyt esimerkiksi en yhtään tiedä miten voisin päästä eroon tästä miehestä, joka oli mulle kaikki kaikessa puolentoista vuoden ajan..en tarvinnut muuta perhettä, ystäviä..niin uskottelin itselleni kuin ei ketään koskaan ollut missään.Tuntuu ettei mitään "korviketekemistä"ole..mitään mik itseasiassa voisi olla parempaa kuin meidän riitaisa, väkivaltaisaa, toisinaan tosin intohimoinen ja rakastava(?)yhdessäolomme. Pelkään kuollakseni yksinjäämistä, hylkäämistä..vaikka mulla ei toisaalta useimmiten ole ollus ketään tukena useimmissa elämäni tärkeimmissä tilanteissa.
Helsingissä mulla on valmennuskurssi, menin hommaamaan itteni sellaiselle, vaikka kaikki on sekaisin eikä motivaatiosta tietoakaan.Käyn myös psykologian approa avoimen puolella.Ammatillisen tutkinnon olen suorittanut kauneudenhoitoalalta.Ulkoisesti olen monien miesten ja naistenkin mielestä viehkeä; usein hyvinkin kaunis.Olen tosin nyt viitisen vuotta ollut 15kg ihannepainostani ja saman verran kärsinyt siitä, kun toiset ihmiset ovat rankanneet minua.Vartaloni onkin kaukana ihannetyypistä;rintani ovat raskaat, dd-e-kuppisina ylisuuret..en pidä itsestäni muutenkaan; tunnen olevani skrode, kömpelö..baareissa miehet ovat hehkuttaneet minua ja olen kuullut olevani esim.maailman kaunein/yksi kauneimmista miehen koskaan näkemistä naisista.Minulla ón menneinä vuosina ollut aivan liikaa yhdenillanjuttuja, joita häpeän ja joita muut ihmiset tuntuvat unohtavat vielä vaikeammin kuin itse pystyn..niidenkin takia tunnen olevani likainen, helppo.ettei minussa oel mitään sisältöä, kun en syvemmällä tasolla miehiin tutustu enkä saa sitä rakkautta ja lämpöä, joita niin kovasti tarvitsisin.
Jostain kumman syystä en kuitenkaan omille rakkailleni ole kelvannut, vaan nämä ovat pahimmillaan haukkkuneet rintani ja kaiken muun..ja sehän pahentaa hysteriaani, itseäni kohtaan tuntemia komplekseja..sitä helvetin sekavaa vyyhtiä, joka aiheuttaa ainaisen pahan oloni, tuskani ja huonommuuden tunteeni. MIes ei vain rakasta minua sellaisena kun olen, vaan tunnen olevani vääränlainen, en-nainen, senkin tähden että hän on sen unohtanut käydessään toistuvasti käsiksi..seurassa jännitän, toisinaan tärisen ja liikkeeni muuttuvat entistä kömpelöimmiksi..minua on matkittu ilkeästi, kun hermostuneena esimerkiksi huitaisen hiuksiani tai muutenkin käteni liikkeitä, pääni asentoa; koko ruumistani ja eleitä.Olen usein erittäinm arka ja puhun tuskin kuuluvalla lapsenomaisella ja vähän typerällä äänellä..itsevarmimmillaan ääneni muuttuu hyvin sensuelliksi ja kauniiksi, jonka vaikutuksesta miehiä usein kaatuu. Itsetuntoni on siis riekaleina enkä tiedä miten saisin sen kohdilleen!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei ja voimia! Puhut kovin vakavista ja raastavistakin asioista jo lapsuudestasi alkaen. Oletko mieltänyt yhdenyönsuhteet jotenkin leikkinä nekin? Ehkä auttaisi, jos uskaltaisit tehdä jotakin tosi yksinkertaista mutta jännää taas välillä, kuten yllyttää uusia tuttavuuksia liikuskelemaan luonnossa avojaloin kanssasi.
Kauheen hyvin ymmärrän sun asemas.Olen mies.
Mullakin oli rankka lapsuusjokapäiväisine pahoinpitelyineen ja minäkin 11vuotiaani olin loikkaamista Linnunlaulun sillalta junan eteen, mutta harkittuani asiaa perusteellisesti päätin toisin. Enkä toista enään ole palannut asian tiimoille.
Olen aina kokenut olevani ulkopuolinen, mutta yhes vaiheessa vain muutin ajatteluani; ulkopuolinen on ihmiskehän ulkopuolella, mutta voi olla ulkop. samaisen kehän sisäpuolella ja niinpä jollain tavoin siirryin sinne; en välitä suurestikkaan hyväksytäänkö minut mukaan, en ainakaan Heidän ehdoilla, siihen rooliin mihin He ovat minua tyrkyttämässä.
Vähän kerrallaan olen huomannut ympäristössäni samantapaisia kohtaloita kuin minullakin. Yhteistä näille ( ulkopuolisille, jotka ovat astuneet eturiviin )on jossei taiteilijaisuus niin ainakin henkinen voimakkuus. Ihmisiä jotka itse piirtävät kohtalonsa kasvot.
Älä anna periksi, yritä tavata ihmisiä, jotkaPUHUVAT SAMAA KIELTÄ kuin sinä, joiden kera keskusteleminen on orgastista; saat siitä tyydytyksen, tunnet tulleesi ymmärretyksi. Älä seuraa mainoksia tai suostu sovinisti-impotenttipaskojen onnettomi yrityksiä päästä alistamaan sinua. Rakastellesssa mielestäni ei ole tärkeintä KIIHKO vaan kohtaaminen, katsoa rakastettusi silmiin... kun tattis pala irtoaa.
Tantrinen jooga ymmärtääkseni avittaa..
Eikö sulla nyt sitten ole tällä hetkellä ketään muita kuin nämä ns. ammattiauttajat jotka on kuvioissa mukana? Eikö ole ketään ystävää joka voisi kuunnella ja antaa kenties vinkkejä? Nyt ensin alkuun sun todellakin on irtauduttava siitä hullusta miehestä.
Mullekin voi kirjoitella jos siltä tuntuu. Tässä osoite.
ew2911 (a) kolumbus.fi
(a) Tämän tilalle tulee tietenkin tämä @ ja kaikki yhteen. Roskaposti bottien takia.
Nuo sekavat asiat elämässäsi johtuvat siitä että olet tosiaan hajalla ja haet hyväksyntää koko ajan kun voisit keskittyä elämiseen.Suunnittele kivoja asioita elämääsi.Opettele uusia taitoja ja hakeudu ikäistesi tai vanhempien pariin.Mä mietin kans pitkään että miks mä olen sitä ja tätä ja lopetin sen ja aloin elämään.Nyt nautin elämästäni.Olen pahoillani menneisyydestäni, mihin kuului pahoinpitelyä ja hakkaamista.Välillä viha nousee koska omanarvontuntoni oli lyöty maahan.Sitä olen parannellut ihanien ihmisten kautta ja avulla.Niitä on kohtalo johdattanut tielleni.Mitään ei saa jos ei yritä.Äitisi on julma pysy kaukana siitä.Kierrä ikävät ihmiset kaukaa.Niillä ei ole oikeutta pilata sun päivääsi.Eikä sun elämääsi.Ei sun tartte miellyttää ketään.JOs joku pitää susta niin ole sen kaveri ja pidä kunniassa itsesi.vaadi sitä myös muilta.JOskus tuntuu että lihavat on yleistä riistaa ja niistä saa kaikki sanoa mitä sylki suuhun tuo.Tai isorintaiset tai muuten erilaiset ja näkyvät.Suhteessa ei todellakaan riitä että sä näet sen hyvät puolet.Senkin pitää nähdä sun hyvät puolet ja arvostaa sua puheissaan ja teoissaan.silloin se juttu toimii.Älä tyydy liian vähään-kun olet kyllästynyt olemaan kynnysmattona nouse seisomaan.sinä päätät mitä sun elämään kuuluu.paska menneisyys ei tarkoita paskaa tulevaisuutta.Sulla on oikeus ja valta kääntää se omaksi parhaaksesi.valitse vain parasta niin elämäsi on ihanaa !!
Luin tekstisi läpi. Vaikutat hyvin tunteikkaalta, pohdiskelevalta ja avoimelta naiselta. Voiko tuon ihastuttavampaa kokonaisuutta olla??
Kuten minua edeltävä kirjoittaja mainitsi: huono menneisyys ei lupaa huonoa tulevaisuutta. Kaiken voi aloittaa alusta, ihan kaiken. Kuin puhtaalta pöydältä... Uskon, että pystyt tähän ja uskon myös, että löydät seuraavaksi kumppaniksesi hyvän kumppanin. Nyt tiedät, mitä sinä todella ansaitset (kunnioitusta!!) ja osaat valikoida itsellesi sopivan miehen. Jaksamisia ja uskoa tulevaan :)
tiedän miltä tuntuu kun kaipaa hyväksyntää,rakkautta ja lämpöä mutta saa vain lyöntejä kasvoihin! kun kaikki mikä on rakasta ja tärkeää pettää ja rikkoutuu eikä enää ole jäljellä itsetuntoa tai luottamusta silloin voisi hypätä korkealta mustaan mereen mutta ei me emme tee niin,emme tee jaksamme ja nousemme,suljemme korvamme pahoilta sanoilta ja muistot hälventyvät,jatkamme eteen päin...
olet nuori ja niin olen myös minä vähän sinua nuorempi ja meillä molemmilla on elämä edessä, emme jätä elämättä sitä mikä meille kuuluu,hymyile peiliin ja sano itsellesi että olet kaunis, ei ole rumaa tai kelvotonta naista ja jos joku sinua ei hyväksy hän ei ole sinun arvoinen,jätä hänet anna mennä pois ihmisen joka satuttaa sillä edessä päin on luvassa parempaa, älä hyväksy alistamista,halveksuntaa äläkä vakivaltaa älä tee niin enää koskaan,ethän? tapaat vielä ihmisen joka rakastaa sinua ja kunnioittaa olet sen arvoinen jokainen on! pysähdy ajattelemaan elämääsi,baarit ja yhdenyön jutut ne saavat riittää vaikka itsekkin tiedän että tuntuu edes hetken että joku välittää vaikka vain sen yön mutta siltikään ne eivät tee meistä onnellista vaan satuttavat enemmän siksi parempi tapa on vaikka tavata ihmisiä oman työn tai harrastuksen kautta koska siellä on ihmisiä jotka ajattelevat samallatavalla kuin me itse,muista että elämä ei ole etsimistä anna aikaa ja tilaa itsellesi ja käytä energiasi harrastukseen tai johonkin mikä saa sinut hymyilemään,voimia sinulle muista että kyllä me jaksamme vaikka se vaikee,ei luovuteta koskaan!
Angeliinaa,
Elämänhistoriasi kuullostaa raskaalta ja rakkaudettomalta. Siksi myös tuntuu ymmärrettävältä että olet hakenut rakkautta epätoivoisesti, siis yrittänyt löytää sitä tilanteista ja ihmisistä jossa sitä ei ole joko tarpeeksi, tai sitten ollenkaan. Ymmärrettävää tai ei, epätoivoisella yrityksellä parisuhteessa (ja yleensäkin elämässä) on kokemukseni mukaan taipumus pahentaa tuskaa, yksinäisyyttä ja rakkaudettomuuden tunnetta. Seurustelin viisi vuotta erään naisen kanssa, emme kerta kaikkiaan sopineet yhteen, olisi pitänyt erota jo ensimmäisen parin kuukauden jälkeen, mutta järki ei päätämme pakottanut, yksinäisyys sitäkin enemmän. Niin, osasyy siihen miksi olimme yhdessä oli jonkinlainen yksinäisyyden torjunta. Olimme molemmat hajalla henkisesti, syrjäytyneitä ja yksinäisiä ihmisiä, molemmat siinä kahden kympin kieppeillä. Parisuhdehelvetti tuli meille molemmille tutuksi oman kokemuksen tasolla tämän yhdessäolon aikana. Yksinäisyyden helvetti oli jo ennestään tuttu molemmille, emme halunneet palata siihen joten siedimme yhteistä helvettiämme. Jälkeen päin olen tajunnut miten iso virhe minun oli jatkaa tätä suhdetta vain sen takia etten joutuisi kohtaamaan omaa yksinäisyyttäni. Suhde päättyi jo noin kuusi vuotta sitten, ja nämä vuodet sen jälkeen olen tosiaan joutunut elämään oman yksinäisyyteni kanssa. Sinänsä ei mitään uutta, koska yksinäisyyteni kanssa elin myös ennen tätä suhdetta. Tämä yksinäisyyteni kanssa eläminen on kuitenkin ollut erilaista suhteen päättymisen jälkeen: olen hitaasti, asteittain oppinut ensin sietämään ja sitten melkein hyväksymään oman yksinäisyyteni. En tarkoita sitä että olisin jotenkin hyväksynyt yksinäisyyden kohtalokseni, vaan ennemminkin sitä että yksinäisyys ja yksinolo ei pelota minua siinä määrin kuin ennen. Jotenkin paradoksaalisesti yksinäisyyteni asteittainen hyväksyminen on ollut myös sen asteittainen vähentyminen (ei tietysti niin että se olisi läheskään kokonaan vielä poissa). Pystyn kommunikoimaan enemmän ja luontevammin kuin ennen, koska aika usein minusta nykyään tuntuu että olen hyvä sellaisena kuin olen.
Eli kokemukseni on että yksinäisyyden pelko voi olla pahempi asia kuin yksinäisyys itse, ja että yksinäisyys voi myös olla varsin hyvä opettaja, joskin karu sellainen. En tietysti tiedä miten se sinun kohdallasi on. Tietty on selvää että jokaisen on löydettävä hyvä olo itsestään ennen kuin todella voi voida hyvin kenenkään toisen kanssa, mutta se kai vaihtelee aika paljon miten ja mitä kautta ihmiset löytävät tämän hyvän olon.
Voimia ja jaksamista sinulle.