Olen kieltänyt vihan itseltäni, koska mun isä oli kova ryyppäämään ja sit anto äidille turpiin. He erosivat, mutta äiti kielsi aina että minä en saa olla vihainen - millää lailla. Siskoni sai raivota ja manipuloida perhettä. Kai siinä oli sit äidin mielestä riittävästi jo töitä, että alunperin joustavampi sai luvan muuttua ihan tollukaksi. Ja miten tämä tapahtui, oli kertomusta isän raivareista minun ollessani vihainen. Siinä sitten häpesin isän ja itseni puolesta ja säälein äitiä ja ajattelin kuinka hirveetä se on siis ollut! Siis kerran vain yhden kerran menetin nuorena malttini ja melkein huusin äidille jostain asiasta (mikä oli siskolle ihan arkipäivää) niin äiti katsoi mua silmiin ja sihisi "sä oot ihan ku isäs". Siis nyt voin sanoa tässä jo että voi vittu!!! :)
Siispä olin kiltti, joustava, mukautuvainen, ajattelin toisten kannalta asioita. Siis voi itku, nyt yli kolmekymppisenä havahduin et tunnen itseni olosuhteiden uhriksi, mulla ei tuntunut olevan minkäänlaista valtaa omaan elämääni, asiat vaan tapahtuu enkä pysty vaikuttamaan, vaikka olisin yrittänytkin. Mies on kohdellut äärimmäisen välinpitämättömästi 11 vuotta, olen kuin ilmaa... Olin alkuun siitä surullinen ja yritin puhua, ei auttanut. Jossakin vaiheessa oli mitta täynnä, meinasimme erota. Jee sitten iski paniikkihäiriö- lähdepä siitä sitten. Ja taivuin ja jäin muka turvallisempaan olotilaan.
Yleisiä tilanteita on kun joku on loukannut minua tai tehnyt jotain tosi väärää -niin olen ihan hiljaa vaan ja myöntyilen ja jälkeenpäin vatvon asiaa ja mietin ett ois tehny mieli sanoo niin ja näin... Nyt olen saanut auki suuni ja puolustautunut muutamaan otteeseen ja kuinka hyvä olo tulee, kun on itsensä kaveri ja pitää puoliaan. Asiaa ei ole sitten tarvinnut vatvoa eikä se jää vaivaamaan.
Ymmärrän toisten vihaisuutta, mutta itse en ole sitä kyennyt tuntemaan. Ohitan omat vihantunteeni niin, etten huomaakaan. Sieltä tulee kai heti esiin syyllisyys, häpeä. Että tää on vaikeeta. Mut ehkä aukee, kun täs nyt jo näinkin pitkälle on päässyt omassa analysoinnissa.
Pitäkäähän peukkuja, ett oppisin olemaan ihan oma itseni ilman mitään älyttömiä syyllisyyksiä ja pitämään puoleni. Ei viha oikeesti ole mikään huono asia, se on voimaa tehdä muutoksia, vaikuttaa, se kertoo kun tunnet itsesi loukatuksi tai uhatuksi. Sillä on paljon kerrottavaa eikä sitä kannata piilottaa. Sitä voi käyttää ihan rakentavasti hyödykseen.
Siispä olin kiltti, joustava, mukautuvainen, ajattelin toisten kannalta asioita. Siis voi itku, nyt yli kolmekymppisenä havahduin et tunnen itseni olosuhteiden uhriksi, mulla ei tuntunut olevan minkäänlaista valtaa omaan elämääni, asiat vaan tapahtuu enkä pysty vaikuttamaan, vaikka olisin yrittänytkin. Mies on kohdellut äärimmäisen välinpitämättömästi 11 vuotta, olen kuin ilmaa... Olin alkuun siitä surullinen ja yritin puhua, ei auttanut. Jossakin vaiheessa oli mitta täynnä, meinasimme erota. Jee sitten iski paniikkihäiriö- lähdepä siitä sitten. Ja taivuin ja jäin muka turvallisempaan olotilaan.
Yleisiä tilanteita on kun joku on loukannut minua tai tehnyt jotain tosi väärää -niin olen ihan hiljaa vaan ja myöntyilen ja jälkeenpäin vatvon asiaa ja mietin ett ois tehny mieli sanoo niin ja näin... Nyt olen saanut auki suuni ja puolustautunut muutamaan otteeseen ja kuinka hyvä olo tulee, kun on itsensä kaveri ja pitää puoliaan. Asiaa ei ole sitten tarvinnut vatvoa eikä se jää vaivaamaan.
Ymmärrän toisten vihaisuutta, mutta itse en ole sitä kyennyt tuntemaan. Ohitan omat vihantunteeni niin, etten huomaakaan. Sieltä tulee kai heti esiin syyllisyys, häpeä. Että tää on vaikeeta. Mut ehkä aukee, kun täs nyt jo näinkin pitkälle on päässyt omassa analysoinnissa.
Pitäkäähän peukkuja, ett oppisin olemaan ihan oma itseni ilman mitään älyttömiä syyllisyyksiä ja pitämään puoleni. Ei viha oikeesti ole mikään huono asia, se on voimaa tehdä muutoksia, vaikuttaa, se kertoo kun tunnet itsesi loukatuksi tai uhatuksi. Sillä on paljon kerrottavaa eikä sitä kannata piilottaa. Sitä voi käyttää ihan rakentavasti hyödykseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
näihin jotka on kokenut lapsena selvää vääryyttä, on se että vaikeuksien ilmaantuessa he luulevat sen johtuvan lapsuudesta, koska eivät tiedä muustakaan. Eivät tiedä että ongelmia kuten paniikkihäiriö ym. on lähestulkoon kaikilla. Kaikki eivät vaan syytä lapsuuttaan siitä vaan muita elämänsä ongelmia joita ei ole kyennyt vielä ratkaisemaan. Sillä jokainen kohtaa "ylitsepääsemättömiä" ongelmia elämässään oli lapsuus millainen tahansa.
Olet oikeassa siinä, että kaikilla on omat vaikeutensa, kenellä isommat, kenellä pienemmät. Ehkä omiani en kenenkään kanssa lähtisi vaihtamaan. Mutta pointti ei ole se syyttäminen tai siihen takertuminen vaan asioiden ja oman käytöksensä huomaaminen. Joku huomaa sen paremmin nykyasioista, toinen vanhoista. Itse olen käyttänyt molempia tapoja, mutta joskus kun katsoo asioita kauempaa (esim. lapsuuttaan tällä hetkellä) niin näkee paremmin.
Mielestäni minua kohdeltiin väärin ja siitä johtuen opin vääränlaisen, itselleni tosi paljon haittaa tekevän käyttäytymistavan. Ja olen siitä vihainen - sano sinä mitä sanot! En ole niinkään vihainen äidille tai asianosaisille ihmisille, kaunaa en jaksa kantaa, mutta olen vihainen tapahtumista, siitä että väärin tapahtui. Ehkä kun olen tämän oivaltanut, voin joskus jopa iloita omista elämänkokemuksista kaikkineen.
Miten niin paniikkihäiriötä esiintyy lähestulkoon kaikilla? Mitä sitten jos se olisikin niin yleinen, ei se vähennä sen kokemisen kamaluutta.
Eikä ne ongelmat ole "ylitsepääsemättömiä" jos niistä saa langan päästä kiinni. Joku on sanonut, ettei niinkään ole väliä sillä mitä on tapahtunut, kuin sillä miten siihen suhtautuu. Kuinka voi muuttaa suhtautumistaan asioihin, jos ei niitä kohtaa?
Kevättä sullekin. :)