Mulla on pelko, etten selviä elämästä yksin. Pelko siitä etten pysty/osaa kantaa tarpeeksi vastuuta ja huolehtia ihan jokapäiväisistä asioista. Musta on aina tuntunut, että mulle on annettu liian paljon vastuuta ja liian raskaita asioita kestettäväksi jo liian nuorena. Tähän mennessä en ole onnistunut oikein missään ja koko ajan tekee mieli vaan lyödä "hanskat tiskiin" ja luovuttaa.
Olen lähtöisin perheestä, jossa varmaan vaadittiin multa keskivertonuoria enemmän jo varhaisessa vaiheessa. Vain silloin kun tein jotain hyvin tai onnistuin jossain(harvoin), koin saavani jotain tunnustusta ja kiitosta. Muuten koko ajan vain vähäteltiin ja annettiin tuntea että olen tosi huono ja epäonnistunut yksilö.
Nytkin aikuisena jo monet ihan tavalliset, jokapäiväiset asiat, kuten laskujenmaksut, asioiden hoitamiset, kaupassakäynnit, sosiaalisten suhteiden(ystävät, sukulaiset) ylläpito, työelämässä olo ja kaikki muu, mikä tavallisille ihmisille on ihan normaalia tuntuu vaativan multa kaikki voimat. Mä hoidan ne asiat ,kun ne on 'pakko' hoitaa, mutta kaikki se saa mut ihan loppuun.
Tottakai mulla on ystäviä, joilta saa neuvoja, mutta mitään konkreettista apua en heiltä saa. Pelottaa vaan, miten tulevaisuudessa kun vastuun määrä kasvaa, odotukset kovenevat ja paineet kasvavat. Miten sitten tulen selviämään?
Olen lähtöisin perheestä, jossa varmaan vaadittiin multa keskivertonuoria enemmän jo varhaisessa vaiheessa. Vain silloin kun tein jotain hyvin tai onnistuin jossain(harvoin), koin saavani jotain tunnustusta ja kiitosta. Muuten koko ajan vain vähäteltiin ja annettiin tuntea että olen tosi huono ja epäonnistunut yksilö.
Nytkin aikuisena jo monet ihan tavalliset, jokapäiväiset asiat, kuten laskujenmaksut, asioiden hoitamiset, kaupassakäynnit, sosiaalisten suhteiden(ystävät, sukulaiset) ylläpito, työelämässä olo ja kaikki muu, mikä tavallisille ihmisille on ihan normaalia tuntuu vaativan multa kaikki voimat. Mä hoidan ne asiat ,kun ne on 'pakko' hoitaa, mutta kaikki se saa mut ihan loppuun.
Tottakai mulla on ystäviä, joilta saa neuvoja, mutta mitään konkreettista apua en heiltä saa. Pelottaa vaan, miten tulevaisuudessa kun vastuun määrä kasvaa, odotukset kovenevat ja paineet kasvavat. Miten sitten tulen selviämään?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tää on pelkkää hevonpashaa mutta auttaa jonkin verran, ainakin mua. Aamulla kun heräät, kirjaimellisesti UNOHDA huolet. Mä herään, ja oon että: What, mistä mun pitikään huolehtia? Just niin, en välitä! Aattelen vaan hyviä asioita ja että mun elämä on ihan paras, perkele! Kävelen kuin olisin joku julkku kuulokkeet korvilla ja lempimusiikki soimassa!! Mee aamulla heti peilin ääreen, sano että oot kaunis/komea ja ota huippumalliasentoja! Väläytä leveät hymyt naapurin mummoille ja pian susta kuiskitaan pelkkää hyvää! En siis väitä ettei nyt kuiskita, mistä mä sen tietäisin. Sitten joku aamu kun et jaksa enää leikkiä ilosta niin naapurit joille oot hymyilly, ne tulee ja piristää! Mulle riittää pelkkä hymy ja päivä on pelastettu! Jos oot vielä masentunut, kato ikkunasta, kevät tulee ja ihmiset on ilosia! Jos ei kevätkään ilahduta, niin koita vaan selvitä virpojista ja alenusmyynneistä ja ilosista mummeleista! Ainakin yritin.. :) Koitahan pärjäillä mut ajattele ees mitä sanoin!
siksi lähetän sulle vahvistavia ajatuksia. Pärjätään me kuitenkin.:)
Yritäpä itsesi sijaan vähätellä asioita tai palkita itsesi niiden suorittamisesta.
Joo...löydän tuolta ainakin osittain itseni. Meille on jo lapsuudessa/nuoruudessa luotu ns. suorituspaineita jo ihan koulunkäynnin muodossa...
Ja muutenkin jotain outoa perfektionismia...
Se sitten saattaa "kolahtaa" joskus aikuisena "päin naamaa", kun ei enää JAKSA olla "täydellinen" tai miellyttää yhtään ketään!
Mutta arvaas mitä - EI TARVITSEKAAN OLLA TÄYDELLINEN!
Ota tavaksesi vaikka kerran viikossa olla ihan "hälläväliä-meiningillä"...siis ET KERTA KAIKKIAAN VÄLITÄ YHTÄÄN MISTÄÄN! (Esim. lauantai sopii hyvin tällaiseksi päiväksi, jos olet töissä.)
Nukut vaikka koko päivän tai kuuntelet musaa KOKO PÄIVÄN tai jotain vastaavaa...
Mullekin täydellisyys on ihantena, se on pakkona mun sisällä, juontaen juurensa lapsudesta. Jouduin jo ihan pikkaisena ottamaan vastuun mun pienestä velivauvasta ja sitten myöhemmin 8-vuotiaana siskovauvasta, olin siis pieni aikuinen jo 3-vuotiaasta. Tämä johti aikuisen siihen, että mikään ei tyydytä, kelpaa ellei se ole täydellistä, kun tulee vieraita kodin pitää olla kuin Avotakan kannesta ja ruokien maailman parhaita.
Lopulta kävi niin, että aloin saamaan hirveitä hermoromahduskohtauksia ja ihan koko kroppa alkoi reagoimaan, kun en pystynyt täyttämään sisäistä vaatimustani tarpeeksi hyvin. Mulle tuli kanssa vaikeuksia hoitaa ihan yksinkertaisia päivittäisiä asioita....
Sarastuin aika vakavasti ja jo lapsena alkanut paniikkihöiriö lehahti pahaksi ja tuli ahdistusta, joka oli jo ihan jokapäiväistä. Syön lääkkeitä ja yritän nyt ottaa rennommin.
Kuka multa vaatii, tai kuka pakottaa olemaan täydellinen ? Yritä siedättää itseäsi ensin vähän ja sitten jossain vaiheessa kun alata tottumaan pistä ihan ranttaliksi.
Arvoasi ei lasketa sen mukaan mitä saat aikaan, vaan olet riittävä, kun vain olet olemassa.
Yritä uskoa siihen ja anna itsellesi lupa nauttia, se sattuu aluksi, mutta kun huomaan, ettei mitään peruuttamatonta tai pahaa tapahdukaan, jos et aina ole niin täydellinen, niin aivosi ja tunteesi alkaa oppimaan.
Varsinkin nimimerkki 'Kaveri :) Smile':n vastaus oli piristävä :)
Niin kirjoitit ihan kuin mun elämästä. Just tuo kohta :"Tämä johti aikuisen siihen, että mikään ei tyydytä, kelpaa ellei se ole täydellistä, kun tulee vieraita kodin pitää olla kuin Avotakan kannesta ja ruokien maailman parhaita." niin ihan sanasta sanaan sama juttu mulla. Mä luulin tosiaan, että olen ainoa laatuaan, mutten ilmeisesti sitten olekaan.:) Meillä syttyi lopulta sotakin entisen puolison kanssa tuon takia, kunnei se ymmärtänyt alkuunkaan mun touhuja. Meille ei saanut tulla ketään, jossei koti ollut MUN MIELEN mukaaan vimpan päälle siivottu sun muuta. Jälkeenpäin tuntuu itsestäkin oudolta, nyt kun tosiaan jo tavallinen perussiivouskin ottaa voimille.
Jostain sisältä se tarve tulee. En tiedä.
Kirjoituksesi on kuin minun elämästäni, paitsi lisäksi sain aina kuulla olevani ei toivottu lapsi ja olinkin perheen ainokainen, jouduin ottamaan vastuun itsestäni jo n viisi vuotiaana, eli oli yöhön asti yksin kun vanhemmat olivat työssä, paineet olivat kovat koska kaiken piti sujua kun olin yksin. Koulun käynnissä ei kukaan auttanut, jos jokin meni pieleen sitten sai olla paniikissa että mitä nyt seuraa. Tuosta on jäänyt se kamala täydellisyyden tavoittelu ja itsensä aliarvioiminen ja kannan joka päivä taakaa siitä että en pidä itseäni minään, vaikka aihetta olisi suoda joskus itselleen positiivistä onnistumisen tunetta niin minä en sitä osaa, vieläkin koen olevani ei toivottu vaikka ikää on jo yli 30v. Mulla on nykyään niin että jos asiat ei suju niin hermostun ja panikoin. Itsetunnon kohotus on tosi vaikeaa, olen yrittänyt peilin edessä miettiä itsestäni jotain positiivistä, mutta enpä ole sitä saanut itsetuntoa paremmaksi.
Mä olen myös ollut pienestä asti yksin kotona. En kyllä ollut ei-toivottu lapsi, mutta mun varmaan odotettiin olevan joku yli-ihminen. Kaikki olisi pitänyt tehdä oikein. Heti, jos pienikin epäonnistuminen tuli, niin joku rangaistus siitä seurasi tai ainakin vähättelyä ja morkkaamista. Koulussa kyllä pärjäsin ihan hyvin silloin kun se huvitti, mutta kyllä tuo koulunkäyntikin meni vähän lahjonnan puolelle. Rahaa annettiin silloin, kun kokeista tuli kiitettäviä jne, muuten ei mitään.
Mulla oli nuorempana ihan äärettömän huono itsetunto, mutta mulla on pari sellaista ystävää, jotka ovat jaksaneet aina tukea ja kannustaa ja jotenkin he ovat saaneet minut vähän paremmaksi ihmiseksi omissa silmissänikin.
joku konsti jolla saada itsetunto paremmaksi, olen yrittänyt peilin edessä toistaa mielessäni että olen hyvä jne mutta kun se ei tunnu missään. Jos saan tehdyksi jonkun asian niin voisi miettiä että hyvä mutta minulla tulee automaattisesti mieleen olisin voinut hoitaa asian nopeammin tai paremmin. Minä pelkään myös virheitä koska lapsuudessa sai kyllä kuulla jos asiat eivät menneet hyvin.
Pelkään vielä ehkä useampia asioita - vanhuutta, sairauksia ja yksinäisyyttä. Kohta en selviä itse, mitä sitten teen.
Terveys on jo mennyt, töitä on vaan joskus, rahaa ei ole, läheinen ystävä puuttuu jne. Voisiko olla elämä enempää pielessä. Joku sanoisi, että elämänhallinta on täysin mennyt. Mutta kun noihin asioihin ei vain itse voi vaikuttaa kuinka paljon tahansa vaikka halua ja yritystä olisi.
Jos olet nuori niin älä anna valtaa kaikille noille tunteille, sillä sitten ne vasta vievätkin mukanaan.
Näin sitä on sitten sairastuttu mielenterveyspuolen ongelmiin. Joskushan ne kaikki alkoivat ja jostakin.