Henoch-Schönleinin Purppura

itse sairastuin kys´.sairauteen himpun päälle 20 vuotiaana, nivelistä mm. jouduttiin poistamaan sinne tihkunutta verta jne.
Kontrolleja oli sitten vielä vuosien mittaan.

(kyllä tämän sair.kuva sieltä galleriastakin löytyi....viittaan tässä sinulle annettuun vinkkiin. Totesit ettei sellaista siellä ole....)

Paranemisia! Aika se voi viedä, pitkäänkin.

Niinpä siinä sitten kävi eräänä syksynä, että luokan aktiivisin urheilija olikin yhtäkkiä passiivisin. En vain jaksanut ja balettitunnitkin oli pakko lopettaa. Verta valui huomaamattani nenästä, aluksi sillointällöin, lopulta päivittäin. Sitten tuli nivel ongelmat ja verta tuli niin ylä- kuin alapäästäkin.. Vatsa oli todella kipeä. Hemon lääkäriasemalla tauti diagnosoitiin, ilman kokeita heti toisella käynti kerralla sillä edellisellä visiitillä olin unohtanut näyttää jaloissa ja käsissä olevat verenpurkaumat, Siitä seurasi suora passitus Lahden kaupunginsairaalaan ja sitten HYKS:iin. Hoitokeinoja ei tuolloin juuri ollut ja minusta tuli lasten syöpäosasto 10 asukki. Lääkkeet tilattiin Sveitsistä ja kas ne olivatkin syöpälääkkeitä. Niillä pyrittiin estämään myös munuaisteni totaalinen tuhotuminen ja siinä onnistuttiin. Hiukset toki lähtivät ja 9 v iässä painoin 16 kg.. Peruukinkin sain... 3 kk makasin sängyn pohjalla loppuajan munuaistautien osastolla. Välillä meni taju pistoksilla annettavista lääkkeistä mutta niistäkin selvittiin.. Merkittävää aikaa elämässäni. Kun 5 kk oli kulunut ja olin palannut kouluun peruukkinin kera. Aprillipäivänä totesin, että nyt riittää ja menin luokan eteen, otin peruukin päästäni ja sanoin Aprillia, Aprillia!! Itsetunto kasvoi sairauden myötä.
Seuranta oli aikuisikään asti. Lasten saannin yhteydessä tuli aina raskausmyrkytys.. Nyt syön verenpainelääkkeitä ja varon, ettei osittain tuhoutuneet munuaiseni liikaa rasitu. Kaikella on hintansa, mutta päivääkään en antaisi pois.