Olen syönyt yli 10 v seroniliä. Aloitin pahojen paniikkihäiriöiden vuoksi ja ne on pysyneetkin aisoissa. Välillä olen koittanut lopetaa mutta paniikkihäiriöt alkaa pahentua takaisin. Käyn myös säännöllisesti juttelemassa ammattilaiselle.
En tunne toista vanhemmistani juurikaan, mutta heillä molemmilla paniikkihäiriön tyylistä vaivaa. Toinen on alkoholisti ja toinen kärsinyt välillä vaikeita masennuksia. Lapsuuteni oli yhtä selviytymistä vaihtelevissa olosuhteissa ja ikuisessa rahapulassa.
Olen saanut sinnikkäästi itseni koulutettua ns. hyvään ammattiin ja ollut koko aikusikäni (ikä liki 40 v) työssä. Päätin teininä että otan opikseni vanhempieni virheistä ja rakennan itselleni ns hyvän ja onnellisen elämän. Olen ponnistellut ja saavuttanut tavoitteeni ammatista, työpaikasta, omasta kodista rauhallisesta puolisosta, mutta...
Ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta kuoren alla on masennus ja epätoivo. Välillä paha olo melkein unohtuu, välillä on pahana ja välillä on erittäin pahana. Nukkuminen ei onnistu juuri ollenkaan ilman pientä annosta nukahtamislääkettä. Järjellä tiedän tekeväni työni hyvin, mutta pienikin virhe tai moka saa minut ihan raiteiltani, en näytä sitä ulkoisesti muiden nähden, mutta kun pääsen kotiin niin voin maata sohvalla lamaantuneen koko illan ja hautoa omia virheitäni, epäonnistumisiani ja huonouttani. Olen huomannut että pyrin täyttämään elämäni työnteolla, ettei olisi aikaa miettiä turhia. Aluksi kuvittelin että tekemällä kaiken entistäkin paremmin, mieli olisi parempi ja ahdistukset helpottaisivat, mutta ei... Nyt tajuan että elin "kuinka hyvin" tahansa, niin sisäiselle piiskurilleni en koskaan ole riittävän hyvä. Nyt on ollut pitempään taas vaikeampaa, mikään ei jaksa kiinnostaa tai innostaa, mielessä pyörii vain kaikki omat virheet ja murheet.
Harrastan liikuntaa kun pystyn, mutta silloin kun on ihan lamaannuttava masennus, niin en kerta kaikkiaan pysty lähtemään liikuntaharrastuksiini.
Alkoholia en käytä juuri ollenkaan.
Olen lukenut kaikki Tommy Helstenin kirjat, viimeksi "vapaaksi ahdistuksesta ja pakkoneurooseista" -kirjan (tekijää en muista), yms kirjoja.
Onkohan minulla geenit joiden takia en selviä tästä pahasta olosta ikinä... vai olisiko vielä jotain tehtävänä? Onko kohtalotovereita?
En tunne toista vanhemmistani juurikaan, mutta heillä molemmilla paniikkihäiriön tyylistä vaivaa. Toinen on alkoholisti ja toinen kärsinyt välillä vaikeita masennuksia. Lapsuuteni oli yhtä selviytymistä vaihtelevissa olosuhteissa ja ikuisessa rahapulassa.
Olen saanut sinnikkäästi itseni koulutettua ns. hyvään ammattiin ja ollut koko aikusikäni (ikä liki 40 v) työssä. Päätin teininä että otan opikseni vanhempieni virheistä ja rakennan itselleni ns hyvän ja onnellisen elämän. Olen ponnistellut ja saavuttanut tavoitteeni ammatista, työpaikasta, omasta kodista rauhallisesta puolisosta, mutta...
Ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta kuoren alla on masennus ja epätoivo. Välillä paha olo melkein unohtuu, välillä on pahana ja välillä on erittäin pahana. Nukkuminen ei onnistu juuri ollenkaan ilman pientä annosta nukahtamislääkettä. Järjellä tiedän tekeväni työni hyvin, mutta pienikin virhe tai moka saa minut ihan raiteiltani, en näytä sitä ulkoisesti muiden nähden, mutta kun pääsen kotiin niin voin maata sohvalla lamaantuneen koko illan ja hautoa omia virheitäni, epäonnistumisiani ja huonouttani. Olen huomannut että pyrin täyttämään elämäni työnteolla, ettei olisi aikaa miettiä turhia. Aluksi kuvittelin että tekemällä kaiken entistäkin paremmin, mieli olisi parempi ja ahdistukset helpottaisivat, mutta ei... Nyt tajuan että elin "kuinka hyvin" tahansa, niin sisäiselle piiskurilleni en koskaan ole riittävän hyvä. Nyt on ollut pitempään taas vaikeampaa, mikään ei jaksa kiinnostaa tai innostaa, mielessä pyörii vain kaikki omat virheet ja murheet.
Harrastan liikuntaa kun pystyn, mutta silloin kun on ihan lamaannuttava masennus, niin en kerta kaikkiaan pysty lähtemään liikuntaharrastuksiini.
Alkoholia en käytä juuri ollenkaan.
Olen lukenut kaikki Tommy Helstenin kirjat, viimeksi "vapaaksi ahdistuksesta ja pakkoneurooseista" -kirjan (tekijää en muista), yms kirjoja.
Onkohan minulla geenit joiden takia en selviä tästä pahasta olosta ikinä... vai olisiko vielä jotain tehtävänä? Onko kohtalotovereita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
älä rakas lannitu!odottelen itsekkin jotain tolkkua elämään,jos haluat jutella niin soita minulle!050
kirjoittele ensin ennen kuin annan puhelinnumeron!
1. Masennuksen syiden selvittäminen on monasti täysin mahdotonta. Niin monitahoiset syyt voivat olla. Lapsuudenaikaisilla kokemuksilla on ainakin osittain merkitystä, samoin sisäisellä herkkyydellä (kutsu sitä nyt sitten vaikka geeneistä johtuvaksi).
Kaksi pitkää masennusta läpikäytyäni (joista toinen jatkuu edelleen jo seitsemättä vuotta, mutta pysyy lääkkeillä ja terapialla hallinnassa), olen tullut siihen johtopäätökseen, että en pääse kokonaan eroon masennuksesta, vaan joudun kamppailemaan sen kanssa loppuikäni.
2. On tärkeää oppia tuntemaan itsensä ja hyväksymään itsensä. Masentuneen elämä ei voi olla koskaan niin täydellistä kuin terveen. Eikä tervekään pysty aina täysin toteuttamaan kaikkea sitä mitä toivoisi voivansa tehdä. Aseta tavoitteesi kohtuudella ja opi iloitsemaan pienistäkin onnistumisista. Täydellisyyteen pyrkiminen ajaa nopeasti voimat loppuun, ja masentuneella niitä on muutenkin niukasti.
Itse olen eniten saanut apua viikottaisista terapiakäynneistä. Uskoisin, että sinullekin olisi paras hyöty juuri terapiasta. Kerrot käyväsi säännöllisesti juttelemassa ammattilaiselle. Silti sinulla näyttää olevan vaikeuksia ajatuksiesi kanssa. Olisiko niin, että käyt terapiassa liian harvaan, vai onko terapiassasi muuten jotain, joka ei toimi?
Terapiassa on erittäin tärkeää, että potilaan ja terapeutin välinen vuorovaikutus toimii hyvin. Se näkyy potilaalle siinä, että terapiaistuntoon on helppo mennä (käyntiä ei jännitä) ja että siellä on helppo kertoa tuntemuksistaan.
Terapiaistunnon onnistumisesta kertoo myös se, että sieltä poislähdettäessä potilaalla on hyvä ja rauhallinen mieli, eivätkä mitkään ajatukset jää vaivaamaan.
Toivon, että saat apua ja löydät sellaisen sisäisen tasapainon, joka auttaa sinua näkemään ja kokemaan elämäsi hieman positiivisemmassa valossa, vaikka se saattaisikin jatkua lääkkeiden ja terapian tuella.
Olet varmasti oikeassa. Tuntuu vain kamalalta ajatella että tätä tämä on loppuelämän... Mutta näyttää siltä että pakko se alkaa hyväksymään.
Käyn noin kolmen viikon välein terapiassa. Onkohan se liian harvoin? Juttelemme kaikesta mitä on tapahtunut terapioiden välillä ja miltä ne tapahtumat ovat minusta tuntuneet. Hyvältä tuntuu puhua ja se keventää mieltä. Usein tuntuu että asiaa olisi ollut enemmänkin, eli ehkä olisi ihan hyvä käydä useamminkin? Toisaalta olen miettinyt että johtaako tämä mihinkään, mitä terapian pitäisi pitää sisällään? Konginitiivinen terapia kiinnostaisi mutta kotipaikkakunnallani siihen ei ole mahdollisuutta. Olen harkinnut että yrittäisin saada sellaiseen ajan lähimmästä "isosta kaupungista", en ole saanut tehtyä päätöstä hakea sellaiseen, kun en ole varma mitä se pitää sisällään ja olisiko se minulle hyvä vaihtoehto.
Oletko sinä kokeillut konginitiivista terapiaa? Miten sinun terapia toimii, mitä käsittelette istunnoissa ja onko teillä suunnitelma vai menettekö sen mukaan miltä tuntuu sillä hetkellä?
Kiitos sinulle, valoa ja voimia!
En olisi ikinä päässyt näin pitkälle masennukseni hoidossa, jos en olisi käynyt terapiassa. Terapiassa on äärimmäisen tärkeää, että terapeutin ja potilaan välinen vuorovaikutussuhde toimii (on lämmin ja vailla pelkoa tai jännitystä).
Minulla meni jonkin aikaa ennen kuin löysin nykyisen terapeutin. Kävin aluksi kahden muun terapeutin luona, mutta ne terapiasuhteet eivät toimineet toivotulla tavalla. Usein oli pahempi olo poislähdettäessä kuin terapeutin luokse tultaessa.
Noista eri terapiasuunnista sanoisin, että suuntaa tärkeämpi on, että terapeutin ja potilaan välinen vuorovaikutussuhde toimii (kuten edellisessä viestissäni kuvasin).
Mielestäni sinun terapiakäyntiesi väli, kolme viikkoa, on aivan liian pitkä. Itse kävin nykyisellä terapeutillani aluksi kaksi kertaa viikossa (maanantaisin ja perjantaisin).
Viimeiset kuusi vuotta olen käynyt nyt kerran viikossa, eikä se ole yhtään liian usein. Joskus tulevaisuudessa voin ehkä siityä käymään kahden viikon välein, mikäli sairauteni sen sallii.
Maksan itse kaiken terapian, joten voin aika vapaasti päättää siitä. Kela tosin korvaa minulle taksan mukaisesta hinnasta tuon 60%, koska terapeuttini on samalla psykiatri (erikoislääkäri).
Kyllä terapia todella auttaa. Itse sen huomaa aika hitaasti, mutta ulkopuoliset helpommin. Esimerkiksi psykiatri, joka vastaa lääkityksestäni, ja jonka luona olen käynyt vain kerran vuodessa uusimassa reseptini, on vilpittömästi mielissään, kun on voinut nähdä minun nousseen siitä ahdistuksen ja masennuksen suosta, jossa rämmin seitsemän vuotta sitten.
Samoin vaimo ei aina muista, että olen masennuspotilas, kun ulkoinen ja sisäinen olemukseni ei tuo sitä esille (kiitos terapian ja lääkkeiden).
Voisin vielä lisätä, että nykyinen tilanteeni on sellainen, että olen aika tyytyväinen siihen, miten voin elää ja olla.
Masennuksen aiheuttamat rajoitukset arkiseen elämään, otan realiteetteina. Eli, tiedän, että kaikki tekeminen on aina suunniteltava hyvissä ajoin etukäteen ja kerättävä siihen voimaa. Mutta toisaalta, kun on saanut jotain pientäkin aikaiseksi, palkitsee se usein hyvällä tyytyväisellä mielellä.
En tiedä kuinka pitkään olet käynyt terapiassa. Jos terapiasuhteesi on ollut jo suhteellisen kauan, en lähtisi ensimmäisenä vaihtamaan terapeuttia, sillä siinä voi myös epäonnistua, vaan keskustelisin nykyisen terapeutin kanssa mahdollisuudesta kokeilla tiheämpiä käyntivälejä.
Uskon, että pystyt itsekin aika pian arvioimaan onko käyntivälien lyhyntämisestä sinulle apua.
Minulla terapiaistunnon pituus on 60 minuuttia. Yhtään kertaa seitsemään vuoteen ei ole tullut tilannetta, jossa en olisi ollut tuota täyttä aikaa ja puhuttavaa on riittänyt aina koko ajalle.
Minun tapauksessani terapiassa olen itse äänessä 95% ajasta ja terapeutti tuon loput 5%. Kaikki aiheet mitä tulee mieleen pystyn käsittelemään, eikä koskaan tarvitse epäröidä ja miettiä sitä, voisiko tuon tai tuon asian ottaa esille.
Vielä yksi mielenkiintoinen yksityiskohta: olen todella käynyt terapiassa vähintään viikottain (loma-ajat poisluettuna) tuon seitsemän vuotta. Kertaakaan ei ole vielä keskusteltu terapian lopettamisesta.
Jos pitäisi asettaa lääkkeet ja terapia tärkeysjärjestykseen, asettaisin terapian tuolle ykkössijalle, tosin sillä varauksella että terapiasuhde toimii kunnolla.
Tuli aika pitkä sepustus, kun hieman innostuin, mutta ehkä se kuvaa hyvin sitä, miten kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt toimivan terapiasuhteen, joka on auttanut minua suuresti. Toivottavasti vastauksestani on apua sinulle.
Kaikkea hyvää sinulle!
tarinasi on kuin omani. Olen kohta 40, kouluttautunut hyvään ammattiin, vakityö ollut jo kohta 17 vuotta, mies, omakotitalo, autot, kesämökki jne....MUTTA ! Lapsuudessa jo alkanut masennus, paniikkihäiriöt, vamhemmilla myös ja muilla sisaruksilla. Olen jo uskonut, että geenit ja kotoa opittu reagoiminen on mussa aina ja en pääse tästä koskaan. Lääkkeitä olen syönyt yhteensä vasta noin 2,5 vuotta, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että loppuiän taidan joutua syömään niitä.
Mulla on ihanat työkaverit, useita, läheiset suhteet ja LÄHES kaikilla heillä samat ongelmat, useilla lääkkeet, JOTEN EI TÄMÄ OLE MITENKÄÄN OUTOA. Jos ihmiset puhuisivat enemmän, niin me vasta tajuttais, että mieluummin olisi poikkeus, jos menisi täysin hyvin. Olen nyt ottanut tämän osana elämää ja yritän silti nauttia.
Nautinnollista elämään sinulle :)
Onpa tosiaan saman kuuloista kuin itselläni! Kun omassa päässä pyörittelee asioita niin alkaa tuntua että ei kenelläkään muulla voi olla tällaista, vaikka järjellä tietää että on, mutta silti... Ihanaa että on olemassa ainakin netti missä voi purkaa mieltä ja saada kommentteja samojen ongelmien kanssa painivilta ihmisiltä. Itse en voi oikein puhua tästä muille, miehelleni kyllä toisinaan puran mieltäni, mutta en halua häntäkään rasittaa ainaisella jankkaamisellani. Hän kyllä kuuntelee ja tarjoaa olkapäätä vaikka ei niin osaisi kommentoidakkaan, se on tosi tärkeää! Mutta tosiaan, yritän säästellä ettei parisuhde mene sen takia pilalle että kerron päivä toisensa jälkeen kuinka masentaa...
Kiitos sinulle ja voimia jaksaa eteenpäin!