Minusta lasten pahoinpitely tai muunlainen lapseen kajoaminen on pahinta mitä omalta vanhemmaltaan voi odottaa, siitä jää ikuiset traumat. Mua ei ole ikinä satutettu fyysisesti mutta sisältä päin kyllä. Tai no en tiedä mikä teidän mielestänne on sisältä satuttamista, jokaisella on omat näkemyksensä.
Olen 16-vuotias pikkukaupungin tyttö. Kaveripiiri on mitä mahtavin, pystyn puhumaan lähimmille ystävilleni mistä vaan ja luotetaan toisiimme täysin. Äiti perusti pienyrityksen, päälle vuosi sitten ja isä matkustelee työssään paljon. Äitini siis työskentelee yksin yrityksessään.
Olen lukenut kuinka nuoret valittavat "äiti ja isä on liikaa kotona", "en ikinä saa olla yksin". Tätä kuulen kavereiltanikin "on varmaan hienoa kun ei porukat oo ikinä kotona". Tää voi kuullostaa tyhmältä, mut muistan ku tehtii äitin kanssa yhdessä kaikkia kivoja juttuja, silloin ajattelin juuri noin että "miks äiti on aina kotona?!" Nykyään tekisin mitä vaan että antaisin mitä vaan että äiti vähentäisi työn tekoa ja antaisi aikaa mullekkin. Joskus me aina leivottiin yhdessä, tehtiin puutarhatöitä, täytettiin ristikkoa ja tehtiin käsitöitä, ihan tavallista, miten mä haluaisin viettää äidin kanssa aikaa. Nykyään pienikin hetki on käytettävä hyväksi ja siinä ajassa on kerrottava kaikki päivän tapahtumat tai olla ihan vaan hiljaa ja kattoa sen 5min. kun äiti lukee lehteä ja siemailee kahvia.
Yks kavereista aina puhuu kuinka se kävi niitten äitin kanssa shoppailemassa, mä vaan ajattelen että kerkeispä munkin. Tää voi tuntua "lapselliselta" mutta mulle tää on iso asia. muutama viikko sitten kysyin äidiltä et jos se kerran viikossa rupeis käymään mun kanssa salilla, se sano että "joo se oliski hyvä idea!" ja oikeen innostu siitä. Vähän musta tuntu hyvältä! kokonainen tunti äidin kanssa kahdestaan ja voitais vihdoinki puhua. Sit kyselin äidiltä viikonlopun lähestyessä et millon mennään? mihin mennään? Mut jouduin TAAS pettymään, koska äiti ei "kerkeä".
Vaikka mä oon jo (vasta?) 16 ni mä oon silti sen verran nuori et mä tarvitsen äidin takaisin. Enää kaks vuotta ni mä muutan pois kotoa, enkä mä oo kerenny tekemään aidin kanssa mitään kivoja juttuja. mites sitte kun mä muutan pois? en nää äitiä varmaan enää ikinä! ei niillä oo aikaa mua tulla katsomaan! isästä puhumattakaan.
Ollaan yritetty, äiti, isoveli ja minä yrittää puhua että vähentäisi työntekoa, mutta ei se auta, se on niin itseppäinen. ehdotettiin myös et ottais toisen työntekijän, mut ei sekään käyny. Ei oo kiva katsoa kun äiti raataa ittensä hermoromahduksen partaalle. se sattuu!
Muistan ku olin joku kymmenen ku olin ihan järkyttynyt sitä kun isä ei ollut koskaan kotona sen uuden työn ansiota. itkin usein itteni uneen. milloin äidin kainalossa, milloin yskin. Se oli kauheeta! ja nyt äiti!
Enkä mä uskalla puhua äidille et mä en jaksa enää. eikä sekään kauaa. meiän perheesä ei oo taoana nimittäin puhua tunteistaan.
Jotkut luultavasti ajattelevat että mitä mä tänne tuun sääliä kerjäämään, mutta tää ei oo sitä. vaan halusin vaan kertoa että asiat voi olla näinkin päin.
Jos jotain kommentoitte niin pyytäisin asiallisia kommentteja, kiitos ja hyvää kevään alkua.
Olen 16-vuotias pikkukaupungin tyttö. Kaveripiiri on mitä mahtavin, pystyn puhumaan lähimmille ystävilleni mistä vaan ja luotetaan toisiimme täysin. Äiti perusti pienyrityksen, päälle vuosi sitten ja isä matkustelee työssään paljon. Äitini siis työskentelee yksin yrityksessään.
Olen lukenut kuinka nuoret valittavat "äiti ja isä on liikaa kotona", "en ikinä saa olla yksin". Tätä kuulen kavereiltanikin "on varmaan hienoa kun ei porukat oo ikinä kotona". Tää voi kuullostaa tyhmältä, mut muistan ku tehtii äitin kanssa yhdessä kaikkia kivoja juttuja, silloin ajattelin juuri noin että "miks äiti on aina kotona?!" Nykyään tekisin mitä vaan että antaisin mitä vaan että äiti vähentäisi työn tekoa ja antaisi aikaa mullekkin. Joskus me aina leivottiin yhdessä, tehtiin puutarhatöitä, täytettiin ristikkoa ja tehtiin käsitöitä, ihan tavallista, miten mä haluaisin viettää äidin kanssa aikaa. Nykyään pienikin hetki on käytettävä hyväksi ja siinä ajassa on kerrottava kaikki päivän tapahtumat tai olla ihan vaan hiljaa ja kattoa sen 5min. kun äiti lukee lehteä ja siemailee kahvia.
Yks kavereista aina puhuu kuinka se kävi niitten äitin kanssa shoppailemassa, mä vaan ajattelen että kerkeispä munkin. Tää voi tuntua "lapselliselta" mutta mulle tää on iso asia. muutama viikko sitten kysyin äidiltä et jos se kerran viikossa rupeis käymään mun kanssa salilla, se sano että "joo se oliski hyvä idea!" ja oikeen innostu siitä. Vähän musta tuntu hyvältä! kokonainen tunti äidin kanssa kahdestaan ja voitais vihdoinki puhua. Sit kyselin äidiltä viikonlopun lähestyessä et millon mennään? mihin mennään? Mut jouduin TAAS pettymään, koska äiti ei "kerkeä".
Vaikka mä oon jo (vasta?) 16 ni mä oon silti sen verran nuori et mä tarvitsen äidin takaisin. Enää kaks vuotta ni mä muutan pois kotoa, enkä mä oo kerenny tekemään aidin kanssa mitään kivoja juttuja. mites sitte kun mä muutan pois? en nää äitiä varmaan enää ikinä! ei niillä oo aikaa mua tulla katsomaan! isästä puhumattakaan.
Ollaan yritetty, äiti, isoveli ja minä yrittää puhua että vähentäisi työntekoa, mutta ei se auta, se on niin itseppäinen. ehdotettiin myös et ottais toisen työntekijän, mut ei sekään käyny. Ei oo kiva katsoa kun äiti raataa ittensä hermoromahduksen partaalle. se sattuu!
Muistan ku olin joku kymmenen ku olin ihan järkyttynyt sitä kun isä ei ollut koskaan kotona sen uuden työn ansiota. itkin usein itteni uneen. milloin äidin kainalossa, milloin yskin. Se oli kauheeta! ja nyt äiti!
Enkä mä uskalla puhua äidille et mä en jaksa enää. eikä sekään kauaa. meiän perheesä ei oo taoana nimittäin puhua tunteistaan.
Jotkut luultavasti ajattelevat että mitä mä tänne tuun sääliä kerjäämään, mutta tää ei oo sitä. vaan halusin vaan kertoa että asiat voi olla näinkin päin.
Jos jotain kommentoitte niin pyytäisin asiallisia kommentteja, kiitos ja hyvää kevään alkua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ole iloinen siitä että sinulla on viellä äiti. menetin omani vasta kaksi päivää sitten ja en oikein viellä tajua että hän on ikuisesti poissa.. en ehtinyt hänen kanssaan kahdestaan tekemään juuri mitään, koska syöpä vei hänestä kaiken elämänhalun, ja lopulta koko elämän.. nauti niistä muutamista hetkistä äitisi kanssa, koska sitä ei voi tietää, koska se viimeinen hetki on.. itse olen vasta 15vuotias ja joutusin luopumaan maailman tärkeimmästä ihmisestä..
Syvimmät osanottoni...
Siitä saan kyllä kiittää etä mulla on vielä äiti elossa, en tiedä ketä mutta kuitenkin.
viel kerran otan osaa suruun, koita jaksaa vaikka vaikeeta tulee varmasti olemaan :/
mä haluun vaan kertoo et ymmärrän. meidän perheessä ei kans puhuta tunteista eikä silleen mitää. mun äiti ei oo koskaa kauheesti tehny mun kaa mitään kahestaan sen jälkeen ku mun pikkusisko synty ja ennen sitäki se oli paljon töissä ja mä olin mummolassa. sillä on ollu kai omat syynsä, se ei oo kerinny, jaksanu, osannu...
mä oon aina ollu niin vieraantunu siitä. joskus tuntuu et oon adoptoitu tai jotain.
sä sentään onneks kuulostat siltä et tykkäät äidistäs, koita jutella äidilles siitä. joskus auttaa että sanoo asian suoraan vaikka ei oikein uskaltais... kyl se varmasti ymmärtää.