Ongelmani on erittäin huono itsetunto. Näin ainakin ystäväni ja avomieheni sanoo. Otan kaiken itseeni. Kaikki mitä toiset sanovat, tuntuvat minusta vihjauksilta minun huonoudestani. Otan kaikki vitsitkin tosissani, enkä pysty nauramaan itselleni. Tässä hyvä esimerkki:
Olimme avomiehen kanssa hölkkäämässä ja kysyin häneltä kuinkakohan pitkän matkan olemme jo hölkänneet. Avomieheni vastasi jotenkin "Ei me olla menty vasta kuin nelisensataa metriä." Loukkaannuin suunnattomasti, sillä olin varma että hän näki kuinka väsynyt ja hengästynyt jo olin, ja tunsin että hän tahallaan heitti kommenttinsa, jotta tuntuisi mahdollisimman pahalta kun olen puhki niin lyhyen hölkän jälkeen, että olen huonokuntoisista huonokuntoisin ja surkein. Tosiasiahan oli, että avomieheni vain totesi matkan pituuden eikä tarkoittanut yhtään mitään muuta. Sehän selvisi kun rupesin tivaamaan mitä hän tarkoitti.
Vastaavia tilanteita on vaikka kuinka. En tiedä kuinka voin käsittää kaiken aina niin väärin. Jos sekoan joskus sanoissani ja minulle nauretaan (sehän on luonnollista), suutun ja masennun enkä tiedä miten päin olisin. En jaksa olla tälläinen, sillä kannan hirveää taakkaa. Olen loputtoman väsynyt tähän kaikkeen.
Ja siitä itsetunnostani. En pidä itseäni kauniina, olen lihonut jonkin verran (tosin laihdutan juuri) enkä siis ole tyytyväinen kroppaani. Hiukseni ovat ohuet enkä osaa laittaa niitä. Olen myös surkea meikkaamaan. Olen luonteeltani ujo ja hiljainen, enkä keksi mitään puhuttavaa ihmisille. Olen mielummin hiljaa. Tämäkin on hieman lähtöisin siitä, että vaikka sanoisinkin jotain, yleensä kukaan ei kuule (tai ole kuulevinaan?) ja silloin aina päätän että en ikinä enää aukaise suutani. Ääneni on aika hiljainen, eli olen selllainen hiljainen hissukka jo olemukseltani. On noloa sanoa jotain niin, ettei kukaan vastaa mitään. Itseasiassa kaikki on mielestäni noloa. Häpeän kaikkea mitä teen ja miltä näytän.
En myöskään pysty sanomaan ikinä takaisin mitään, jos minua tarkoituksella loukataan. Nielen kaiken mitä minulle sanotaan. Suostun kaikkeen mitä minulta pyydetään, koska en osaa sanoa ei.
Olen siis hirveä! Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Pitääkö minun mennä keskustelemaan jonkun kanssa, vai syömään mielialalääkkeitä vai mikä tähän auttaisi. Tämä kaikki on pilaamassa elämäni, sillä avomieheni tietää mikä minussa on vikana mutta hänen on vaikea sulattaa sitä että koen kaikki hänen puheensa hyökkäyksenä minua kohtaan. Olen todella masentunut. Haluan apua..
Olimme avomiehen kanssa hölkkäämässä ja kysyin häneltä kuinkakohan pitkän matkan olemme jo hölkänneet. Avomieheni vastasi jotenkin "Ei me olla menty vasta kuin nelisensataa metriä." Loukkaannuin suunnattomasti, sillä olin varma että hän näki kuinka väsynyt ja hengästynyt jo olin, ja tunsin että hän tahallaan heitti kommenttinsa, jotta tuntuisi mahdollisimman pahalta kun olen puhki niin lyhyen hölkän jälkeen, että olen huonokuntoisista huonokuntoisin ja surkein. Tosiasiahan oli, että avomieheni vain totesi matkan pituuden eikä tarkoittanut yhtään mitään muuta. Sehän selvisi kun rupesin tivaamaan mitä hän tarkoitti.
Vastaavia tilanteita on vaikka kuinka. En tiedä kuinka voin käsittää kaiken aina niin väärin. Jos sekoan joskus sanoissani ja minulle nauretaan (sehän on luonnollista), suutun ja masennun enkä tiedä miten päin olisin. En jaksa olla tälläinen, sillä kannan hirveää taakkaa. Olen loputtoman väsynyt tähän kaikkeen.
Ja siitä itsetunnostani. En pidä itseäni kauniina, olen lihonut jonkin verran (tosin laihdutan juuri) enkä siis ole tyytyväinen kroppaani. Hiukseni ovat ohuet enkä osaa laittaa niitä. Olen myös surkea meikkaamaan. Olen luonteeltani ujo ja hiljainen, enkä keksi mitään puhuttavaa ihmisille. Olen mielummin hiljaa. Tämäkin on hieman lähtöisin siitä, että vaikka sanoisinkin jotain, yleensä kukaan ei kuule (tai ole kuulevinaan?) ja silloin aina päätän että en ikinä enää aukaise suutani. Ääneni on aika hiljainen, eli olen selllainen hiljainen hissukka jo olemukseltani. On noloa sanoa jotain niin, ettei kukaan vastaa mitään. Itseasiassa kaikki on mielestäni noloa. Häpeän kaikkea mitä teen ja miltä näytän.
En myöskään pysty sanomaan ikinä takaisin mitään, jos minua tarkoituksella loukataan. Nielen kaiken mitä minulle sanotaan. Suostun kaikkeen mitä minulta pyydetään, koska en osaa sanoa ei.
Olen siis hirveä! Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Pitääkö minun mennä keskustelemaan jonkun kanssa, vai syömään mielialalääkkeitä vai mikä tähän auttaisi. Tämä kaikki on pilaamassa elämäni, sillä avomieheni tietää mikä minussa on vikana mutta hänen on vaikea sulattaa sitä että koen kaikki hänen puheensa hyökkäyksenä minua kohtaan. Olen todella masentunut. Haluan apua..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sekä terapia että lääkitys auttaisivat sinua varmasti. Ihan turhaa pilata elämänsaä ongelmilla, jotka ovat hoidettavissa.
Lääkkeet aluksi, ne voi todennäköisesti jättää pois kun terapia alkaa kunnolla tehota. Ja kysymyshän on todellakin vuosista, ei mistään muutaman viikon kuurista kuten jotkut näyttävät luulevan. Ongelmien juuret ovat syvällä ja vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä.
mutta niiistä lääkkeistä en ole niinkään varma.
Jos ei mitata niitä välittäjäainepitoisuuksia ennen lääkkeitä määrättäessä, voi tulla uusia ongelmia
Minulla oli nuorempana samanlaisia ongelmia, mutta
sitten vain rohkaistuin ja nykyisin sanon ja teen rohkeasi niin kuin teen
välittämättä muiden mielipiteistä, koska
ei kukaan voi olla/tehdä/sanoa kaikkien mieleen
Joku on aina sinun puolella ja aina löytyy vastakkaisia mielipiteitä asiasa kuin asiasta.
Teetpä niin tai näin, tai jätät tekemättä
aina joku voi nurista,
siksi toisten sanomisia ei kannata enempää miettiä tai yrittää muuttaa itseään muiden kaltaiseksi missään asiassa.
Silloinkin kun/jos puhun "senatsakasin" niin osaan jo nauraa sille itekkin
ja jos mokaan jonkun asian ajattelen että tekevälle sattuu
Kerran töissä minunta repesi pitkikset kunnollisen rusahduksen kera, kun kyykistelin lattialla.
Minulta pääsi ensin kunnon nauru ja sitten katselin persauksiani ja totesin että onneksi ei tullut pieru vaan repeämä. Kysyin vielä kanssa kuulijoilta/näkijöilta, haluatteko katsoa ? Sitten totesin että en näytäkkään kun on miehiä paikalla ...
Ennen olisin hävennyt tapausta maanrakoon, mutta nykyisin ajattelen että on kivaa kun voi hauskuuttaa muita...
Minullakin on ohuet hiukset, mutta niin on Katri-Helenallakin
Olisi kiva kun itsekukin löytäisi sellaisen hiustyylin että hiukset näyttäisivät mahd. hyviltä
Katri-Helenalle käy lyhyt look
minulle kihara, hieman pidempi hiusmalli
Tiedän kaksi nuorta naista ja heillä oli ohuet hiukset aina ponihännällä niskassa ja olemus hiirimäinen ja arka, mutta
eräänä päivänä he leikkauttivat hiuksensa ihan lyhyeksi "poika mallilla" ja harmaista poikasista kuoriutui upeita Joutsenia.
Näki selvästi että he saivat uudesta hiusmallista potkua elämään.
Minullakin on erittäin huono kunto,
tuntuu etten jaksa mitään ylimääräistä, mutta
Eihän minun tarvitsekkaan pystyä samaan kuin muiden
Minä olen minä ja sillä sipuli.
Kun joku sanoo että oletpa heikko, vastaan että niin olenkin
TSEMPPIÄ SINULLE TULEVAISUUTEEN
Tiukukosken kuntoutuslaitoksellani voitte päästä peloistanne. Ottakaa minuun yhteyttä ja lähettäkää avoimen kirjeen mukana kaksi (2) nelivärikuvaa teistä.
Minulla on täysin samoja ongelmia. Luulen myös jatkuvasti ihmisten vihjailevan minun "huonommuudestani" ja kuitenkin tiedän etten ole yhtään sen huonompi, rumempi, tyhmempi tms. kuin kukaan muukaan, mutta vaikka tiedän sen, en sisäistä asiaa. Tämä taas johtaa siihen että alan helposti välttelemään ihmisiä (ystäviänikin), jos joku on usein sanonut jotain jonka olen ottanut itseeni. Minun tapauksessani vain kukaan ei tiedä tätä ongelmaani sillä en näytä sitä, enkä kovin usein mainitse epäilyistäni, vain jauhan asioita sisälläni ja se on todella stressaavaa. Monet ihmiset luulevat että minulla on hyvä itsetunto, koska pyrin käyttäytymään niin, mutta niin on todellisuudessa vain harvoin. Joskus kun olen saanut laitettua itseni omasta mielestäni hyvän näköiseksi ja minulla on päälläni mukavat ja fiksut vaatteet, koen hetkellisiä hyvän itsetunnon puuskia, yleensä ne eivät kuitenkaan kestä päivää kauempaa. Tässäkin asiassa on kuitenkin kaksi puolta. Saatan kotoa lähtiessäni olla tyytyväinen ulkonäkööni, mutta nähdessäni itseni seuraavan kerran peilistä, itsetunto saattaakin karista kertaheitolla ja tietenkin tiedän sen vaikuttavan ns. karismaan...
Toinen samaan aiheeseen liittyvä ongelmani on vielä se että en tiedä minkä näköinen olen. Silloin kun olen hyvän itsetunnon puuskassani (hyvin laittautuneena siis), olen joskus jopa melkein kaunis, mutta kun pesen naamani, muutun niin arkisen ja kummallisen (ainakin omasta mielestäni) näköiseksi että en tahtoisi näyttäytyä kenellekään niin, se tuottaakin sitten ongelmia esim. seurustelusuhteissa, mutta se onkin toinen tarina...
Kuitenkaan, kaikesta huolimatta, en inhoa itseäni enkä tahtoisi mitään suuria muutoksia ulkonäkööni. En vain jaksa tätä jatkuvaa stressaamista ulkonäöstäni ja kaiken kukkuraksi nykyään pienet rintanikin ovat alkaneet häiritsemään, vaikka aikaisemmin en ole jaksanut niiden antaa häiritä. Tällä hetkellä olen kyllä muutenkin niin kovin surullinen että toivon vain tämän joskus helpottavan, mielellään ennen hautaa...
viittaa siihen,että tyyppi joka pitää itseään niin merkittävänä että otaksuu muitten vain hänestä puhuvan/vääntävän vastaukset häntä ajatellen (kiusaaminenkin on "ajattelua")on aika itsekeskeinen ja itserakas.
Höh.Mikä huono itsetunto toi tollanen on?
Halu pitää oma ego kaiken keskipisteenä.Halu saada läheisensä tuntemaan syyllisyyttä.
Ei mitään yritystä nähdä asiat ja maailma muultakin kantilta kuin omasta navasta.
Oli niin tai näin ,niin lääkkeet on parasta unohtaa.N e eivät mitään hyvää tuo mukanaan.
Että huonosta itsetunnosta kärsivä on kaikkea muuta kuin itserakas.
Itse en ole tavannut ihmistä, jolla olisi yhtä huono itsetunto kuin minulla ja minä pikemminkin ajattelen tyyliin "älkää vaan huomatko minua, olkaa kuin minua ei olisikaan"jne.
En todellakaan kaipaa mitään huomiota, mutta uskon että ihmisten ajatukset ovat minusta aina enemmän negatiivisia kuin positiivisia.
Kun katson terveen itsetunnon omaavia, he uskaltavat tutustua uusiin ihmisiin, he uskaltavat ottaa vastaan iloa ja nautintoa toisilta, näyttää aidot tunteensa ja kosketella.
Itseltäni kiellän tämän kaiken! Jos se on itsekästä, niin enpä halua tietääkään millaista on olla epäitsekäs.
Huono itsetunto on ainakin omalla kohdallani jatkuvaa itseni kiduttamista ja -rankaisemista, kiellän itseltäni kaiken hyvän ja nautintoa tuottavan, ajattelen etten "ansaitse" mitään hyvää.
..varmaankin riittää.siis helpottaa jo kun tietää että on muitakin samanlaisia.kyllä sitä edes syyllistää itseään ja on niin ankara itselleen.koko elämä menee noitten asioitten miettimiseen!tollasista ajatuksista on aika vaikeeta päästä eroon.vaikka kuinka järjellä yrittää ajatella ja tietää että ylireagoi kaikkeen.aiheesta siis itsetunnosta kannattaa lukea.jonkin verran auttaa.kun osaisi vielä täysin hyväksyä itsensä ja olla iloinen ominaisuuksistaan.eihän ne kaikki muut ajattele kuitenkaan meistä pahaa niinkuin luullaan.jos jokunen ajattelee niin entä sitten-eihän me täydellisiä olla.ei kukaan meistä.kaikilla on "vihamiehiä"yms.
Kuulostaa tutulta... itse olen parin viime vuoden aikana ollut yhä useammin masentunut. Alkaa vaikuttaa jo nykyiseen miessuhteeseeni kun joka viikko mökötän ja kierin itsesäälissä. Haluaisin niin olla iloinen, avoin ja "normaali" mutta ei se noin vaan onnistu.
Muistelisin että jo pienestä pitäen pidin itseäni huonompana kuin muut koska olin koko ala-asteen koulukiusattu enkä uskaltanut sanoa mitään vastaan. Kotona oli aina opetettu että ollaan hiljaa ja vastataan jos jotain kysytään. No samanikäisten lasten kanssa tämä opetus ei oikein toimi joten en ole koskaan oppinut olemaan samanarvoinen kenenkään kanssa. Tunnen itseni aina huonommaksi ja alempiarvoiseksi. Poikien kanssa olin täysi uuno nuorempana. En osannut erottaa mikä oli kiusaamista ja mikä kiinnostuksesta johtuvaa kiusoittelua. Onneksi nyt olen löytänyt miehen mutta nuoruus oli kauheaa.
Mutta nykyhetkeen... olen huomannut että masentuneisuuteni on nyt lisääntynyt valmistumiseni jälkeen. Elämä tuntuu niin sairaan turhalta kun ei ole oikein mitään. Työttömyys ja rahattomuus ahdistaa, tunnen ettei elämälläni ole mitään arvoa kun kukaan ei minua kelpuuta edes töihin vaikka paperini ovat hyvät. Mitä jos koko loppuelämäni on tälläista samanlaista paskaa? Välttelen ystäviäni koska eihän minulla ole mitään asiaa heille kun elämäni on niin tyhjää. Olen myös hiljainen ja ujo ihminen, joten itseni ilmaisu on aina tosi vaikeaa. Jos joskus uskallan sanoa jotain sekoitan sanani tai sitten vastapuoli ei kuule tarkkaan mitä sanon. ja siihenkpä meni koko hyvä oloni.... Vatvon epäonnistumisia päässäni monia päiviä kunnes olen ihan itsesäälin syövereissä. Sitten itken pari tuntia ja vakuutan itsenlleni että huomenna aloitan elämän alusta. Kun seuraava vastoinkäyminen tulee hyvä itsevarma oloni tulee taas romahtaen alas. En yhtään ihmettele jos mieheni kohat häipyy sillä kukaan ei kestäisi tälläistä tuuliviiriä.
Ihmisiä inhoan koko ajan. Olen kateellinen kauniille ihmisille, koska tunnen itseni rumaksi ja haluaisin vaan kadota maan päältä. Kuvittelen että jos takanani joku naurahtaa hän varmaan nauraa minulle. Jos tapaan uusi ihmisiä yritän antaa itsestäni ihanan kuvan vaikka sisimmässäni toivon että "painu helkkariin senkin huora". Välillä tuntuu että minltähän tuntuu alkava hulluus? Jos joku päivä vaan päässäni napsahtaa... Huonommuuteni aiheuttaa sen etten edes uskalla ajaa autolla koska ihan varmasti muut "tönisivät" minua ja jäisin vaan tumpelona seisomaan risteyksiin ym. Linkussa pelkään aina painaa nappulaa koska uskon, että minun tuurilla oma nappulani on varmasti rikki eikä toimi ja näytän varmaan tyhmältä kun joudun nousemaan vähän että lyhyenä ihmisenä yletyn nappiin kun pitkät ihmiset vain ojentavat kätensä ja ylettyvät namiskaan. Siis eihän tämä ole normaalia????!!! Terapiaa varmaan tarvitsisin mutta eipä ole rahaa siihen. Välillä tuntuu etä olisi vaan helpomoi kuolla. Saisivat vanhemmat tuta miten huonon itsetunnon ovat minulle antaneet. Toisaalta en haluaisi kuolla vaan haluaisin olla tosi menetyvä, onnellinen ja kaunis jotta voisin haistattaa paskat kaikille entisille koulukavereille jotka katsoivat minua alaviistoon. Mutta eipä näytä onnistuvan sekän homma kun töitä ei saa.... no kittuutetaan ja katkeroidutaan tässä sitten loppuelämä.