...Kun tulee töistä tai treenaamasta väsyneenä, tai on vapaapäivänä ahkerana heti aamusta lähtenyt salille ja lenkille ja kun tulee kotiin mielessä on vain yksi asia- Älä syö, pilaat muuten koko päivän, koko homman.
Mieleni sanoo syö, tahtoni sanoo älä.
Kumpaa sitä kuuntelisi?
Lopulta syön vähän ja tyydytän nälkäni-En oksenna. Vatsa on täysi ja mieli kiitollinen..Muttei kauaa, kohta se haluaakin lisää..Lisää mitä? Vatsa on jo suht täysi, mutta mieli vaan tahtoo lisää suuhun pantavaa. Siitä tulee ahne.
Tahto yrittää viimeisillä voimillaan huutaa ja taistella vastaan. Se miettii jo kaiken syötävän heittämistä roskakoriin ja kaikkia muitakin vaihtoehtoja. Mutta lopulta tahto ei enää jaksa..Mieli on liian voimakas.
Eikä mieli tyydy vähään, se jatkaa ahmimista niin kauan että minä itken. Itken itseni oksentamaan, itken itseni turvoksiin. Mieli saa minut inhoamaan itseäni ja vaikka joka päivä' käy näin ja olo vaan pahenee, sitä ei osaa olla syömättä normaalisti, tai edes vähän. Sitä ahmii ja oksentaa. Mikä hitto saa mielen tekemään niin? Miksi mieli pakottaa minut ahmimaan? Miksi tämä ei voi jo loppua?
Kukka on jo liian väsynyt, ei se jaksa enää kukkia. Kesä ja kaikki, ja kukasta tulee ruma.
voih.
Mieleni sanoo syö, tahtoni sanoo älä.
Kumpaa sitä kuuntelisi?
Lopulta syön vähän ja tyydytän nälkäni-En oksenna. Vatsa on täysi ja mieli kiitollinen..Muttei kauaa, kohta se haluaakin lisää..Lisää mitä? Vatsa on jo suht täysi, mutta mieli vaan tahtoo lisää suuhun pantavaa. Siitä tulee ahne.
Tahto yrittää viimeisillä voimillaan huutaa ja taistella vastaan. Se miettii jo kaiken syötävän heittämistä roskakoriin ja kaikkia muitakin vaihtoehtoja. Mutta lopulta tahto ei enää jaksa..Mieli on liian voimakas.
Eikä mieli tyydy vähään, se jatkaa ahmimista niin kauan että minä itken. Itken itseni oksentamaan, itken itseni turvoksiin. Mieli saa minut inhoamaan itseäni ja vaikka joka päivä' käy näin ja olo vaan pahenee, sitä ei osaa olla syömättä normaalisti, tai edes vähän. Sitä ahmii ja oksentaa. Mikä hitto saa mielen tekemään niin? Miksi mieli pakottaa minut ahmimaan? Miksi tämä ei voi jo loppua?
Kukka on jo liian väsynyt, ei se jaksa enää kukkia. Kesä ja kaikki, ja kukasta tulee ruma.
voih.
Vastaukset 5
Vanhimmat
jollekkin ystävälle, kaverille, tutulle..jollekkin joka auttaisi, yrittäisi edes, kuuntelisi hetken. Miksi sekin on niin vaikeaa? Kertoa että on paha olla? Satoja, jopa tuhansia kertoja olen käynyt keskustelun läpi bulimiastani jonkun -milloin kenenkin kanssa..Mutta vain omassa päässäni, ikinä en ole suutani saanut auki edes tilaisuuden tullen..
Häpeä kenties kieltää? Vai haluttomuus kuitenkaan parantua? Mitä on edes olla terve, ehkä se pelottaa liikaa.. Mitä sekin toisi tullessaan?
Ja tekosyyt ovat selvät: Muilla on oma elämä, omine ongelmineen. En minä halua olla vaivaksi, lisää murhetta ja huolta sysätä toisen harteille. Kyllä minä muka selviän tästä yksinkin.
Vaikkei se taida niinkään olla, eihän?
tästä ei selviä yksin. kerro rakas ensimmäiselle lähimmäiselle joka vastaasi sattuu. oli se sitten äiti, isä tai ystävä. päätä että kerrot etkä peräänny!! itse itkin monia iltoja, pettyneenä itseeni kun en vain uskaltanut kertoa. sitten eräs päivä tein sen. hetken mielijohteesta huusin alas äidilleni et nyt on tärkeää asiaa, tulisitkos tänne. ja sitten en enää voinut perääntyä. pelotti ihan mielettömästi. ei ole ikinä pelottanut niin paljoa. kertominen ei ollut helppoa, mutta äitini reaktio sai minut rauhottumaan. hän oli aivan tyyni ja halusi tukea. kerroin myös veljelleni ja kavereilleni. ja kaikki ymmärsivät ja kaikki tukevat! kukaan ei ala moittia, kukaan ei halveksu, kukaan ei vieroksu. päätä että tänään kerrot, tulipa mitä vain eteen ja pelottipa kuinka paljon tahansa! se on se ainoa tie ulos tästä :) olen niin tyytyväinen että kerroin, voin jo ihan sen takia paljon paremmin! olen iloisempi ja enemmän oma itseni kun ei ole mitän salattavaa. olen miettinyt, miksi se kesti niin kauan, puoli vuotta, kerätä rohkeutta ja kertoa. luulen, että osasyynä oli se etten myöntänyt olevani sairas. tai myönsin olevani sairas, mutta kuvittelin pystyväni itse parantumaan. eihän sairauksia itse paranneta, nyt vasta sen tajuan :D huvittavaa, sillä lapsikin jo tietää että jos on sairas niin mennään hoitoon. hohoh. ja toinen oli se, että pelkäsin. pelkäsin reaktioita ja sitä, että kaikki kunnioitus minua kohtaan häviäisi, ja leimautuisin bulimikoksi ja potilaaksi. näin ei ole käynyt :) olen sairas, mutta läheiseni eivät sitä tuo esille, päin vastoin, antavat aihetta ajatella kaikkea muuta.
paljon rohkeutta siihen hetkeen, kun kerrot sairaudestasi läheisellesi. ja onnea terveyskeskuskäynnille. kerro sitten tännekinpäin miten meni :) lupaan ja vakuutan että asiasi menevät parempaan suuntaan jos haet apua ja jaat ongelmasi, ja teet sen nyt heti!
Niin no.. vanhempieni kanssa en kovinkaan paljoa ole tekemisissä ja ehkä siksi kertominen heille on vaikeaa. No täytyy yrittää jollekkin rohjeta kertomaan syntini. Pahinta tässä on se, että vaikka kertoisinkin jollekkin, hoitoon hakeutuminen on vielä vaikeampaa. Olen töissä kaupunkimme terveyskeskuksessa, ne ihmiset ovat työkaverietani- se tekee asiasta tuhat kertaa vaikeampaa.
Menisit puhumaan jonkun psykologin kanssa.. se helpottaa tosi paljon oloa ja tuntuu ihanalta. Ei sun tartte kenellekään omaiselle tai tutulle heti puhua, ehkä olisi eka hyvä puhua ulkopuoliselle. Vaikka oletkin terveysalalla töissä, niin sillä psykologillahan on täysi vaitiolo velvollisuus..
hyvä idea tuo psykologi. siellä saa ajatuksiaan selkeytettyä :) vaikkei psykologi bulimiaa saakaan tuosta vaan parannettua, niin puhuminen saa jo päätä selkenemään.
ei siellä sitten muita ammattitahoja ole kuin oma terveyskeskuksesi? inhottavaa kyllä jos se työporukan keskelle leviää. on hyvä olla myös ihmisiä, jotka eivät sairaudestasi tiedä ja paikkoja, joissa tunnet itsesi "normaaliksi", eikä kukaan katseellaankaan ihmettele bulimiaasi.
edes yksi bulimiastasi tietoinen ihminen kannattaa hankkia :) kaksin on jo parempi taistella tätä vastaan. minulla oikeastaan on asiat niin, että lähimmöiseni tietävät, mutteivät juurikaan auta. ja hyvä niin. antavat minun taistella itsekseni, mutta tukevat kun tukea haluan. apua en heiltä sinäänsä kaipaa, eivät he bulimialleni mitään voi tehdä. mutta olo on niin mahtava kun ei tarvitse salailla ja viettää kaksoiselämää.