Olen melko ujo. En siinä mielessä, että en uskalla sanoa mitä ajattelen, vaan siinä mielessä, että usein vieraiden ihmisten seurassa minulla ei ole mitään sanottavaa.
Sitten kuin ihmeen kaupalla, kun joku tuttu tulee paikalle saan virtaa ja avaan sanaisan arkkuni. Onkohan joviaalinen itsevarmuuteni riippuvainen läheisistäni. Onkohan, vielä kysyn!
Pystyisin hyväksymään tämän piirteen itsessäni JOS olemassa ei olisi niitä arkipsykologeja tai hiljaisuuskammoisia, jotka sitten kaikkien kuullen kysyvät "miksi sä olet noin hiljainen?". Jos ihan itseen menee ja miettii, niin miten tuohon voisi vastata niin, että jotenkuten säilyttä kasvonsa?
"Minulla ei ole mitään sanottavaa" on ollut replani tähän asti. Mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän, että tosissani tarkoitan sitä. En haudo mielessäni mitään kostoa kanssa ihmisille minun laiminlyömisestäni enkä jahkaile puolta tuntia kehtaanko sanoa jotain. Kyllä minä sanon jos on sanottavaa, mutta kun yleensä ei vain ole.
Ja jotenkin, elämäni epävarmana eläneenä, koen enemmistön mielipiteen painostavana, koska myönnän itselleni, etten todellakaan voi olla varma olenko oikeassa; mikä totuudentorvi minä mika olisin? Ja tämä ei ihan pelkästään johdu omasta epävarmudestani vaan myös siitä, että vielä perusteellisten perustelujenkin jälkeen ihmiset ovat eri mieltä kanssani ja jopa halveksivat näkökantaani!
Ja koska jossain vaiheessa olen saanut päähäni ajatuksen, joka ilmeisesti ei kulumallakaan lähde pois, että olen poikkeava, luulen muiden olevan normaaleja ja todennäköisemmin oikeassa.
En kuitenkaan itse voi mukautumallakaan muuttua samanlaiseksi kuin muut, sillä tietäsin sen olevan hyppäys pohjattomaan kuiluun, minun kannaltani.
Joten periaatteessa en voi muuta kuin hyväksyä, että olen nyt tällainen kuin olen, mutta toisaalta en tule ikinä tätä menoa olemaan sujut itseni kanssa.
Että semmosta.
Sitten kuin ihmeen kaupalla, kun joku tuttu tulee paikalle saan virtaa ja avaan sanaisan arkkuni. Onkohan joviaalinen itsevarmuuteni riippuvainen läheisistäni. Onkohan, vielä kysyn!
Pystyisin hyväksymään tämän piirteen itsessäni JOS olemassa ei olisi niitä arkipsykologeja tai hiljaisuuskammoisia, jotka sitten kaikkien kuullen kysyvät "miksi sä olet noin hiljainen?". Jos ihan itseen menee ja miettii, niin miten tuohon voisi vastata niin, että jotenkuten säilyttä kasvonsa?
"Minulla ei ole mitään sanottavaa" on ollut replani tähän asti. Mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän, että tosissani tarkoitan sitä. En haudo mielessäni mitään kostoa kanssa ihmisille minun laiminlyömisestäni enkä jahkaile puolta tuntia kehtaanko sanoa jotain. Kyllä minä sanon jos on sanottavaa, mutta kun yleensä ei vain ole.
Ja jotenkin, elämäni epävarmana eläneenä, koen enemmistön mielipiteen painostavana, koska myönnän itselleni, etten todellakaan voi olla varma olenko oikeassa; mikä totuudentorvi minä mika olisin? Ja tämä ei ihan pelkästään johdu omasta epävarmudestani vaan myös siitä, että vielä perusteellisten perustelujenkin jälkeen ihmiset ovat eri mieltä kanssani ja jopa halveksivat näkökantaani!
Ja koska jossain vaiheessa olen saanut päähäni ajatuksen, joka ilmeisesti ei kulumallakaan lähde pois, että olen poikkeava, luulen muiden olevan normaaleja ja todennäköisemmin oikeassa.
En kuitenkaan itse voi mukautumallakaan muuttua samanlaiseksi kuin muut, sillä tietäsin sen olevan hyppäys pohjattomaan kuiluun, minun kannaltani.
Joten periaatteessa en voi muuta kuin hyväksyä, että olen nyt tällainen kuin olen, mutta toisaalta en tule ikinä tätä menoa olemaan sujut itseni kanssa.
Että semmosta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vastauksestasi että "ei ole mitään sanottavaa ollut" niin sanoppa heille että "oikeastaan joo seuranne on tympäännyttävää ettekä ota mua riittävästi huomioon jotta jaksaisi ruveta kiinnostamaan teidänkään jutut"...
Sun tarvii vaan tunnistaa oma todellinen tunteesi ja ottaa kyselyt kohteliaisuutena ja yrityksenä saada sut mukaan touhuun. Jos seuran keskustelunaiheet ei kiinnosta, niin tee aloitus jostain asiasta joka sinua kiinnostaa.
Olen ollut molemmissa rooleissa, sekä kyselijänä että "ujona" ja tiedän miltä ne tuntuu. Kyselijää saattaa hieman ärsyttää hiljaisuutesi sillä haluaisi että kaikki olisi mukana touhussa ja toisi "oman lisänsä joukkoon". Yritä rentoutua ja hyväksy itsesi vaikka olisitkin väsynyt tai eri mieltä asioista ja puhu silti mitä mieleesi oikeasti tulee. Älä ole liian kohtelias siis. Jos satut loukkaamaan jotain tai aiheuttamaan närää niin onpahan siinä sitten selittelemistä ja "aktiviteettia" tylsistyneelle porukalle (kukaanhan ei siis hiljaisuuttasi ehdi ihmetellä jos heillä itsellä on täydellisen hyvä fiilis) Varsinkin jos et kuitenkaan tarkoita sanomisillasi mitään henk.koht. pahaa ketään kohtaan niin selittelyistäsi huomaa että oikeasti tykkäät kuitenkin muista läsnäolijoista ja ongelma on selvitetty. Päästiin siis selville siitä ettet oikeasti inhoakaan muita vaikket ole innolla mukana touhussa. Tämänhän ne kyselijät itseasiassa haluavat tietää. :)
Minä olen tyytyväinen sivusta seuraajan roolissa. Kun olen hiljaa, en ole omissa maailmoissani vaan havannoin ympäristöä koko ajan, ihan tietoisesti. Siitä on minulle hyötyä.
Jos keskustellaan vaikka tv-ohjelmista tai arvostellaan jotain (mikä tuntuu kyllä olevan hemmetin yleinen puheenaihe!) niin minulla ei ole sellaiseen mitään muuta sanottavaa kuin että "vaihdetaanko puheenaihetta?". Ja periaatteessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tykkäävät minun mielestä toisarvoisista, jopa alhaisita aiheista, en välttämättä halua puhua mistään selaisesta joka oikeasti paljastaa vähän sieluani. Loukkaan vielä itseni. Ja muut puheenaiheet on minun mielestä TURHIA. Ja turhuus on turhaa, en käytä.
Lisäksi jos näen ihmisten tykkäävän turhista puheenaiheista, näen myös heidän mielensä olevan jollain tavalla epä-kirkas. Sellaisten ihmisten kanssa keskustelu ei hyödytä minua, niinkuin ei todellsuudessa hyödytä heitä itseäkään. En voi saada mitään hyödyllistä palautetta, paitsi vahingossa ja keskustelut aina jämähtää siihen että se toinen ei joko tajua, tai sitten HÄN haluaa vaihtaa puheenaihetta johonkin virikkeellisempään. Tai sitten minä tylsistyn hänen saivarteluun tai ajattelemattomuuteen.
Eikä minulla näinollen ole mitään intressejä ehdottaa puheenaiheen vaihtamista, varsinkin jos tiedän, että olen ainut jota ehdottamani puheenaihe oikeasti kiinnostaa. Enkä katso oikeudekseni viihdyttää itseäni muiden viihtyvyyden kustannuksella - jos kukaan ei ole henkisesti samalla tasolla kuin minä niin heitä ei kiinnosta jutella minun kanssa, eikä minulla kiinnosta jutella heidän kanssa. Ja silloin olen paljon tyytyväisempi hiljaa.
Joten ainut syy siis miksi minun pitäisi olla äänessä sellaisissa tilanteissa joissa yleensä olen hiljaa, on se, että muut viihtyisivät. En kuitenkaan halua omalla käytökselläni antaa kenenkään ymmärtää, että kenekään olisi jotenkin fiksua jutella niistä minun mielestä turhista aiheista. Se on moraaliasia - practise what you preach. Ja ymmärrän myös sen että turhista asioista jauhavat ihmiset on henkisesti eri tasolla kuin minä ja näin ollen eivät tajua jos sanon, että heidän juttunsa on turhia. Suuttuvat vain, enkä minä tai he hyödy siitä mitenkään.
Kantapään kautta olen oppinut ettei toisia voi muuttaa. Senpä takia tyydynkin olemaan hiljaa ja kuuntelemaan mitä oma sisin sanoo. Muidenkin pitäisi minun mielestä omankin viihtyvyytensä takia pyrkimään kehittämään itseään siihen suuntaan, ettei jonkun yhden hiljaa oleminen pilaa heidän tunnelmaansa. Varsinkin jos se hissukka ei millään eleillään tai ilmeillään osoita, että on tylsistynyt tai että vihaa kaikkia. Päinvastoin.
Ja kyllä, en minäkään täydellinen ole. Kuten alkajaisiksi huomataan siitä, että hermosun jos joku vatii selittelyjä hiljaa olemiselleni. Pelkään vain enemmistön olevan oikeassa.
on paljon sanottavaa, mutta pahemmin kukaan ei jaksa kuunnella. Ei sellaisenakaan ole kivaa olla.
Miksei kukaan jaksa kuunnella? Voi olla typerää kysyä tältä SINULTA. Ehkä joku joka "joutuu" kuuntelemaan juttujasi voisi kertoa.
Minun mielestä silloin ei kannata suutaan avata jos ihmisillä ei kiinnosta. Pitää miettiä mikä pointti koko touhussa on. Jos se on ideana että haluaa vain sanoa, mitä ajattelee, ihan vain sen sanomisen riemun takia, niin silloin voisikin olla hiljaa. Mitään ei menetä.
Jos asia on joltain kannalta tärkeää, jos ihmisten on hyvä tietää mitä sanot, niin silloin vain saatana sanot mitä ajattelet. Tietenkin ilmaisuun kannattaa kiinnittä huomiota. Niin, ja PALJON.
Voi aluksi olla hämmentävää, kun kenelläkään ei kiinnosta kuunnella jotain mitä ihan vilpittämästi haluat sanoa. Olen kokenut sen. Mutta kyllä siihen "tottuu". Kuten sanoin, ketään ei voi noin vain muuttaa ja jos sitä rupeaa tarkkailemaan, ihmisen ego on pöyristyttävän sitkeä! Se kääntyy sisäänpäin, sitä ei ulkopuoliset toivotuin tuloksin pääse tökkimään. Ja tottumisella tarkoitan nimenomaan sitä, että huomaa miten turhaa on edes yrittää kertoa ihmisille jotain, vaikka vallankumouksellistakin, jos heillä ei kiinnosta. Se on vain hyväksyttävä.
Hienovaraisuus on kaiken a ja o. Ei pidä ässittyä liikaa omaan itseen, vaan tosiaan tarkkailla mitä ympärillä tapahtuu. Ketään ei voi pakottaa kiinnostumaan jutuistasi, eikä mitenkään edes manipuloimalla. Paitsi ehkä hyvin HYVIN hienovaraisesti, mutta silloin kannattaa olla perusteellisen varma, ettei se oma lataus ole liian itsekeskeinen ja vahingoita niitä, joille lataat! No, enpä usko, että kaikkein itsekeskeisimmät osaisivatkaan manipuloida ihmisen herkintä aluetta...
Niin, ja ei se maailma kaadu siihen jos ei saa suutaan auki kun on asiaa. Se ei ole mikään itseisarvo. Ehkä kannattaisi kiinnittää huomiota muihin asioihin kuin seurallisuuteen. En usko, että siihen nimittäin on mitään oikotietä. Ja muilla asioilla tarkoitan omia pään sisäisiä asioita. Kun jäsentelee oman maailmankatsomuksen ja arvot, niin itsevarmuus kasvaa huomattavasti. Omat väittämät voi perustella kattavasti ja näin ne vaikuttavat muidenkin silmissä fiksuilta. Seurallisuus tulee sitten itsetuntemuksen sivutuotteena.
Ja vielä kerran, SEURALLISUUS EI OLE ITSEISARVO!
Kiitti! Toi voi pitää hyvinkin paikkaansa. Olen kokenut ujouteni monessa paikassa haitalliseksi. Vieraiden keskuudessa on joskus hieman takkuista. Joskus juttu taas lentää lentämällä. yritän ottaa tuosta neuvostasi vaariin.