Makasin sängyssäni kyyneleiden jatkaessa kevyttä virtaansa halki poskeni imeytyen lopulta tyynyliinan kuosiin. Olin maannut siinä jo kauan pää tyhjänä tuntienvain kylmyyttä ja valtavan painon päälläni, kuin jonkun yrittäessä ajaa ylitsenni maantielanalla sillä erotuksella, että yliajo oli jo suoritettu – aamulla. Kuinka hullua että hetkessä kaikki kaunis ja unelmaa pursuava voi muuttua kamalimmaksi painajaiseksi, minkä koskaan olet nähnyt. Juuri tuntiessasi jalkojesi alla muutakin kuin upottavaa suota, saat huomata kaiken sen vähänkin kadonneen jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä. Syöksykierteessä halki ilman vailla siipiä toivot osuvasi mereen, jottei huominen enää saapuisi muistuttamaan menettämästäsi onnesta – mutta kuinka käykään; alle sattuu lähes poikkeuksetta asfaltin karhea pinta. Kaikkein pahimpien kolhujen aiheuttaja, mutta silti henkesi säilyttävä ja aamuaurinko nousee jälleen koleana tuntiessasi koko kehoasi piinaavan tuskan ja lämpimän veren virran kaikkiala. Kuiskaus tuulessa ”minkäs teit?”, veren rautainen haju ja sydämesi avunhuuto ei tarjoa makeaa aamupalaa, vaan jättää vatsasi kurisemaan janoten sitä jotain, minne et usko enää olevan paluuta. Ei enää – ei koskaan enää.
Jostain muistini poimuista hyppäsi kesken tärkeän ajatusketjun …Nelli. Voi kuinka väärin olinkaan tehnyt huutaessani hänelle äitimäisien varoituksiensa vuoksi. Kuinka voisin pyytää anteeksi ja kuinka hän minulle voisi antaa anteeksi. Kynnys soittaa ja kertoa, että hän oli ollut oikeassa ja että menin täydestä juttuun kokien suuren pettymyksen olisi kova. Siitä huolimatta kynnys oli ylitettävä. Mitä nopeammin, sen parempi. Useasta yrityksestä huolimatta Nelli ei vastannut puhelimeen. Olihan se tietysti arvattavaa kauniin käytökseni jälkeen. Liian helppoa olla vastaamatta puhelimeen, jonka näytössä mitä luultavimmin luki jo ”kusipää” tai muuta yhtä kuvaavaa.
Päätin nousta sängystä tuskistani huolimatta. Kurkistin varovasti peiliin – mikä oli suuri virhe, mutta en jaksanut tehdä asialle yhtään mitään. Nykäisin hiukset nopeasti niskaan sykerölle, puin rennot kuteet ylleni ja lähdin tallustelemaan kohti linkkupysäkkiä. Onneksi aurinko sentään paistoi ja sain verhoutua aurinkolaseihin, joista suurimmat ja tummimmat valitsin päähäni. Nousin linkkuun toivoen ettei yksikään tuttu astelisi vastaan, mutta kohtalo oli päättänyt koetella jälleen kylmin käsin ja niinpä linkun perältä kuului iloinen tervehdys. Tunsin velvollisuuteni mennä ääntä kohti ja istuutua aina niin aurinkoisen koulukaverini rinnalle. Teennäinen hymy, moikkaus ja istuutuminen, jottei tarvitsisi enää katsoa silmiin eikä hymyillä. ”Et ollu tänään koulussa – sul on paljo poissaoloja!” likka sanoi hetken hiljaisuuden perään ja pääni puhki mietittyäni tulin siihen tulokseen että sen nimi oli Saara, tai jotain sinne päin. Jälleen pitkän hiljaisuuden vallittua sanoin ”Joo…en ollu, ei oikeen toiminu tää päivä – oli parempi olla kotona. Saa nähä millon tuun, ahistaa!” epämääräsesti ölisten ja todistin sivusilmällä kuinka aurinkokin voi sammua aivan yllättäen ja muuttua sääliä hohkaavaksi ruttuotsaksi. ”Oletko sä sit ollut kipeänä tai jotain…” se kysy hieman epävarmasti hakien katsekontaktiani – turhaan. ”Enemmän, mä kuolin tässä just sisäsesti.” Sanoin, nousin ja poistuin linkusta odottamatta tai sanomatta enää mitään. Astuttuani ulos käännyin odottamaan linkun lähtöä tieltäni ja näin kuinka Saara, tai se jotain sinne päin jäi sääliä pursuavan, mutta mitään ymmärtämättömän ilmeen valtaan pyrkien vielä saattamaan sen aurinkolasien peittämiin silmiini. Linkku kaasutti tiehensä turruttava säälikatse helpotukseksi mukanaan ja pääsin ylittämään tien. Vain pari korttelia ja olisin Nellin ovella. Vatsaani täytti kivien lisäksi tuhannet perhoset, mutta työ oli tehtävä.
Soitin ovikelloa hengähdettyäni kerran syvään hengityksen tasauttamiseksi pitkän portaikon perään. Odotin, mutta mitään ei kuulunut – kukaan ei avannut ovea. Soitin uudelleen, tulos oli sama. Kurkistin postilaatikosta, mutta väliovi oli suljettuna ja siksi vastassa vain ovien välin täyttävä pimeys. Päätin jäädä odottamaan Nelliä ja istuuduin selkä nojaten raskaasti oveen. Silmäni painuivat hiljaa kiinni, mutta annoin sen tapahtua tietoisena edellisyön univelastani, joka painoi ylläni kaiken muun lisänä.
Yllättäen asunnon sisältä kuului voimakas kolahdus. Painoin korvani ovea vasten ja kuulin kuinka joku keräsi ähisten lattialta jotain ja sitten kilahti. >murtovarkaita!> ajattelin ja soitin ovikelloa uudemman kerran kokeillen tulisiko kukaan avaamaan. Kukaan ei tullut. Juoksin alakertaan halki portaikon ja hain eteisaulan seinältä talonmiehen numeron. ”Hei, on kiire – iso ongelma, tarttis avaimii. Kipeesti! Pian nyt!” huusin heti kuullessani jonkun vastaavan. Vanhahko miesääni rauhoitteli minua kysyen tarkempaa sijaintia ja lupasi tulla niin pian kuin suinkin mahdollista. Hetkessä pihalla oli auto, josta astui ulos vanha mies kädessään nippu avaimia. Olin seissyt eteisessä vahdissa jottei rosvot pääsisi karkaamaan tullessaan ulos asunnosta, mutta kukaan ei ollut vielä poistunut talosta siinä välissä. Talonmies asteli sisään kopistellen lunta kynnysmattoon. ”Ja-has, sinäkös se soitit avaimesta?” se sanoi vailla mitään kiirettä. ”Joo minä!” vastasin liioitellun kovaan ääneen. ”Ja missäs asunnossa asutte?” talonmies jatkoi selaten avaimiaan. ”En mä täällä asu katos…” talonmies kääntyi katsomaan minua ihmeissään lähes silmänsä päästään pudottaen ”No mutta mitä sinä sitten teet talon avaimilla?” se kysyi. Tartuin talonmiestä kädestä ”Tule! Tule nyt, ole kiltti! Pitkä portaikko vielä matkaa ja NYT ON KIIRE!” huusin ja vanha mies lähti vastahakoisesti seuraamaan kädestään vedettynä. Olin aivan hysteerinen, enkä voinut kuin huutaa ja huitoa selittäessäni kuinka ystäväni asunnossa on murtovarkaita ja kuinka ne juuri hakivat rahaa kilisten ja ystäväni olevan hukassa. Lopulta vanha mies keskeytti minut pysähtyessään ovelle ”Oletko sinä nyt aivan varma?” se kysyi katsellen minua epävarmasti aurinkolasien peittämiin silmiin, sillä enhän muistanut niitä sisälle tullessa riisua ja nyt en niiden olemassaoloa enää edes huomannut. Nyökytin päätäni hädissäni ja huidoin käsillä velvoittaen häntä avaamaan oven ja pian. Vanha mies katsoi vielä hetken minuun, huokaisi syvään ja kaivoi avaimen esiin. Hän työnsi sen lukkoon ja pysähtyi vielä hetkeksi. Ajatteli kai minun olevan täys narkkari harhojen pyörityksessä ja hysterian riepottamana, mutta avasi sitten oven. Syöksyin miehen ohi, avasin välioven ja ryntäsin huutaen sisään ”KIINNI JÄITTE SENKIN LURJUKSET! ..ITSE TEOSTA!!!”.
Jostain muistini poimuista hyppäsi kesken tärkeän ajatusketjun …Nelli. Voi kuinka väärin olinkaan tehnyt huutaessani hänelle äitimäisien varoituksiensa vuoksi. Kuinka voisin pyytää anteeksi ja kuinka hän minulle voisi antaa anteeksi. Kynnys soittaa ja kertoa, että hän oli ollut oikeassa ja että menin täydestä juttuun kokien suuren pettymyksen olisi kova. Siitä huolimatta kynnys oli ylitettävä. Mitä nopeammin, sen parempi. Useasta yrityksestä huolimatta Nelli ei vastannut puhelimeen. Olihan se tietysti arvattavaa kauniin käytökseni jälkeen. Liian helppoa olla vastaamatta puhelimeen, jonka näytössä mitä luultavimmin luki jo ”kusipää” tai muuta yhtä kuvaavaa.
Päätin nousta sängystä tuskistani huolimatta. Kurkistin varovasti peiliin – mikä oli suuri virhe, mutta en jaksanut tehdä asialle yhtään mitään. Nykäisin hiukset nopeasti niskaan sykerölle, puin rennot kuteet ylleni ja lähdin tallustelemaan kohti linkkupysäkkiä. Onneksi aurinko sentään paistoi ja sain verhoutua aurinkolaseihin, joista suurimmat ja tummimmat valitsin päähäni. Nousin linkkuun toivoen ettei yksikään tuttu astelisi vastaan, mutta kohtalo oli päättänyt koetella jälleen kylmin käsin ja niinpä linkun perältä kuului iloinen tervehdys. Tunsin velvollisuuteni mennä ääntä kohti ja istuutua aina niin aurinkoisen koulukaverini rinnalle. Teennäinen hymy, moikkaus ja istuutuminen, jottei tarvitsisi enää katsoa silmiin eikä hymyillä. ”Et ollu tänään koulussa – sul on paljo poissaoloja!” likka sanoi hetken hiljaisuuden perään ja pääni puhki mietittyäni tulin siihen tulokseen että sen nimi oli Saara, tai jotain sinne päin. Jälleen pitkän hiljaisuuden vallittua sanoin ”Joo…en ollu, ei oikeen toiminu tää päivä – oli parempi olla kotona. Saa nähä millon tuun, ahistaa!” epämääräsesti ölisten ja todistin sivusilmällä kuinka aurinkokin voi sammua aivan yllättäen ja muuttua sääliä hohkaavaksi ruttuotsaksi. ”Oletko sä sit ollut kipeänä tai jotain…” se kysy hieman epävarmasti hakien katsekontaktiani – turhaan. ”Enemmän, mä kuolin tässä just sisäsesti.” Sanoin, nousin ja poistuin linkusta odottamatta tai sanomatta enää mitään. Astuttuani ulos käännyin odottamaan linkun lähtöä tieltäni ja näin kuinka Saara, tai se jotain sinne päin jäi sääliä pursuavan, mutta mitään ymmärtämättömän ilmeen valtaan pyrkien vielä saattamaan sen aurinkolasien peittämiin silmiini. Linkku kaasutti tiehensä turruttava säälikatse helpotukseksi mukanaan ja pääsin ylittämään tien. Vain pari korttelia ja olisin Nellin ovella. Vatsaani täytti kivien lisäksi tuhannet perhoset, mutta työ oli tehtävä.
Soitin ovikelloa hengähdettyäni kerran syvään hengityksen tasauttamiseksi pitkän portaikon perään. Odotin, mutta mitään ei kuulunut – kukaan ei avannut ovea. Soitin uudelleen, tulos oli sama. Kurkistin postilaatikosta, mutta väliovi oli suljettuna ja siksi vastassa vain ovien välin täyttävä pimeys. Päätin jäädä odottamaan Nelliä ja istuuduin selkä nojaten raskaasti oveen. Silmäni painuivat hiljaa kiinni, mutta annoin sen tapahtua tietoisena edellisyön univelastani, joka painoi ylläni kaiken muun lisänä.
Yllättäen asunnon sisältä kuului voimakas kolahdus. Painoin korvani ovea vasten ja kuulin kuinka joku keräsi ähisten lattialta jotain ja sitten kilahti. >murtovarkaita!> ajattelin ja soitin ovikelloa uudemman kerran kokeillen tulisiko kukaan avaamaan. Kukaan ei tullut. Juoksin alakertaan halki portaikon ja hain eteisaulan seinältä talonmiehen numeron. ”Hei, on kiire – iso ongelma, tarttis avaimii. Kipeesti! Pian nyt!” huusin heti kuullessani jonkun vastaavan. Vanhahko miesääni rauhoitteli minua kysyen tarkempaa sijaintia ja lupasi tulla niin pian kuin suinkin mahdollista. Hetkessä pihalla oli auto, josta astui ulos vanha mies kädessään nippu avaimia. Olin seissyt eteisessä vahdissa jottei rosvot pääsisi karkaamaan tullessaan ulos asunnosta, mutta kukaan ei ollut vielä poistunut talosta siinä välissä. Talonmies asteli sisään kopistellen lunta kynnysmattoon. ”Ja-has, sinäkös se soitit avaimesta?” se sanoi vailla mitään kiirettä. ”Joo minä!” vastasin liioitellun kovaan ääneen. ”Ja missäs asunnossa asutte?” talonmies jatkoi selaten avaimiaan. ”En mä täällä asu katos…” talonmies kääntyi katsomaan minua ihmeissään lähes silmänsä päästään pudottaen ”No mutta mitä sinä sitten teet talon avaimilla?” se kysyi. Tartuin talonmiestä kädestä ”Tule! Tule nyt, ole kiltti! Pitkä portaikko vielä matkaa ja NYT ON KIIRE!” huusin ja vanha mies lähti vastahakoisesti seuraamaan kädestään vedettynä. Olin aivan hysteerinen, enkä voinut kuin huutaa ja huitoa selittäessäni kuinka ystäväni asunnossa on murtovarkaita ja kuinka ne juuri hakivat rahaa kilisten ja ystäväni olevan hukassa. Lopulta vanha mies keskeytti minut pysähtyessään ovelle ”Oletko sinä nyt aivan varma?” se kysyi katsellen minua epävarmasti aurinkolasien peittämiin silmiin, sillä enhän muistanut niitä sisälle tullessa riisua ja nyt en niiden olemassaoloa enää edes huomannut. Nyökytin päätäni hädissäni ja huidoin käsillä velvoittaen häntä avaamaan oven ja pian. Vanha mies katsoi vielä hetken minuun, huokaisi syvään ja kaivoi avaimen esiin. Hän työnsi sen lukkoon ja pysähtyi vielä hetkeksi. Ajatteli kai minun olevan täys narkkari harhojen pyörityksessä ja hysterian riepottamana, mutta avasi sitten oven. Syöksyin miehen ohi, avasin välioven ja ryntäsin huutaen sisään ”KIINNI JÄITTE SENKIN LURJUKSET! ..ITSE TEOSTA!!!”.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.