Päätänpä nyt avautua tänne,kun se on helppoa eikä kukaan tunne minua.En jaksa purkaa sydäntäni kavereilleni koska se vaan kuormittaa heitä ja jotenkin se on vaan yhtä tyhjän kanssa.
Olen ollut masentunut varmasti koko ikäni,siitä asti kun muistan.Välillä on helpompia kausia ja välillä huonoja,nyt jo pitemmän aikaa on ollut melko tasaista - heikkoinakin hetkinä koitan vaan ajatella että ehkä huomenna on helpompaa.
Tuntuu että elämäni kokonaisvaltaisesti enemmän tai vähemmän "pilalla" tai huonoa; Isäni oli juoppohullu joka pieksi äitini meidän lasten nähden joka viikko kännipäissään verille.Isä tappoi itsensä kun olin ala-asteella.Toisaalta se oli helpotus,ei tarvinnut enää pelätä ja lähteä koko ajan "evakkoon", mutta toisaalta taloudellinen tilanteemme heikkeni niin että jouduimme muuttokierteeseen ja pahimmillaan meillä ei ollut edes lämmintä vettä tai sähköä.Meillä oli hirveä eläinlauma eikä äitini vaivautunut viemään niitä edes akuuttitilanteissa lääkäriin.
"Yritin" itsemurhaa 10-vuotiaana ja joskus kuudennen ja seiskan välissä aloin viillellä itseäni.Minua on aina koulukiusattu ulkonäköni takia,tarhasta asti.Yläasteella huudeltiin kaikkea "Tapa ittes" "viillä seuraavalla kerralla syvemmältä" ja muuta "kivaa".Lopulta halusin vaihtaa koulua, ja kuulin sairaalakoulusta.Kerroin luokanvalvojalleni että aion vaihtaa koulua ja mennä sairaalaan, johon tämä vastasi että turhaan menet,kaupungilta menee siihen vain turhaa rahaa.Terkkarikin kehotti vain keskittymään koulunkäyntiin ja olla välittämättä kaikesta paskasta...En kyllä juurikaan käynyt koulussa.Onneksi oli ihmisiä jotka tajusivat että olen todella huonossa kunnossa ja pääsin sairaalaan jossa olin ensin ympäri vuorokauden puoli vuotta ja sen jälkeen perhekodista käsin 1,5 vuotta.Se oli todella hienoa aikaa,enkä ilman osastoa ja perhekotia olisi enää edes hengissä.Osastolla ja perhekodissa ei ole niin kolkkoa kuin annetaan ymmärtää :)Olin myös vuosia terapiassa,terapeuttini ja omahoitajani osastolta olivat korvaamaton tuki minulle.
Äitini löysi uuden miehen ja minulle syntyi pikkusisko.Äitini uusi mies on alkoholisti (tadaa) ja äitini peliriippuvainen ja syrjäytynyt ja kumpikin ovat ikäisekseen fyysisesti todella huonossa kunnossa.Pikkusiskoni saa ruokaa ja katon pään päälle,mutta esim. hampaita ei hoideta lainkaan ja häneltä ovat kirjaimellisesti syöpyneet etuhampaat pois - aluksi olivat kapeat ruskeat tikut kunnes menivät poikki ja nyttemmin puuttuvat kokonaan.Niiden lähtö ei johdu iästä.Eikä kukaan puutu tähän.
Heillä on myös eläimiä joista ei huolehdita kunnolla.Olen tehnyt kaikkeni asialle mutta ei siitä tule mitään...
Minulla oli kerran poikaystävä joka jätti minut.Siitä olen päässyt jo yli,mutta tuon pojan jälkeen tuli vanhempi mies joka halusi minulta pelkkää persettä ja minä tyhmä annoin kun uskoin että meidän välillä olisi jotain.Jonkin aikaa yhteydenpitoa kesti kunnes mies ei enää vastannut yhteydenottoihini eikä selittänyt mitään.
Minusta on tullut arka ja kylmä ihminen,en haluaisi olla tällainen.Olen työtön ja perheasiat ovat huonosti kuten edellä kerroin.Lisäksi stressaan siskojeni jaksamista koska heilläkin menee huonosti ja hekin ovat itsetuhoisia.Minä en enää viiltele,mutta omat hautajaiset käyvät turhan usein mielessä.
Ystävät...En luota kehenkään niin paljoa että kutsuisin heitä ystävikseni,he ovat kavereita.En välitä heistä.En halua kellekkään pahaa mutta olen omassa kuoressani,ruma,masentunut ja epätoivoinen.Elämä tuntuu paskalta.On hyviäkin hetkiä,mutten osaa iloita koska huominen pelottaa.
Olisi ihanaa kun olisi joku joka välittää ja josta voisin välittää.Nekin keitä kohtaan olen jotain lämmintä tuntenut ovat kääntäneet selkänsä ja olleet jopa ilkeitä.
Ja kaikki on vasta alussa ja tätä pitäisi vielä kestää n.50 vuotta.Jipii.
Olen ollut masentunut varmasti koko ikäni,siitä asti kun muistan.Välillä on helpompia kausia ja välillä huonoja,nyt jo pitemmän aikaa on ollut melko tasaista - heikkoinakin hetkinä koitan vaan ajatella että ehkä huomenna on helpompaa.
Tuntuu että elämäni kokonaisvaltaisesti enemmän tai vähemmän "pilalla" tai huonoa; Isäni oli juoppohullu joka pieksi äitini meidän lasten nähden joka viikko kännipäissään verille.Isä tappoi itsensä kun olin ala-asteella.Toisaalta se oli helpotus,ei tarvinnut enää pelätä ja lähteä koko ajan "evakkoon", mutta toisaalta taloudellinen tilanteemme heikkeni niin että jouduimme muuttokierteeseen ja pahimmillaan meillä ei ollut edes lämmintä vettä tai sähköä.Meillä oli hirveä eläinlauma eikä äitini vaivautunut viemään niitä edes akuuttitilanteissa lääkäriin.
"Yritin" itsemurhaa 10-vuotiaana ja joskus kuudennen ja seiskan välissä aloin viillellä itseäni.Minua on aina koulukiusattu ulkonäköni takia,tarhasta asti.Yläasteella huudeltiin kaikkea "Tapa ittes" "viillä seuraavalla kerralla syvemmältä" ja muuta "kivaa".Lopulta halusin vaihtaa koulua, ja kuulin sairaalakoulusta.Kerroin luokanvalvojalleni että aion vaihtaa koulua ja mennä sairaalaan, johon tämä vastasi että turhaan menet,kaupungilta menee siihen vain turhaa rahaa.Terkkarikin kehotti vain keskittymään koulunkäyntiin ja olla välittämättä kaikesta paskasta...En kyllä juurikaan käynyt koulussa.Onneksi oli ihmisiä jotka tajusivat että olen todella huonossa kunnossa ja pääsin sairaalaan jossa olin ensin ympäri vuorokauden puoli vuotta ja sen jälkeen perhekodista käsin 1,5 vuotta.Se oli todella hienoa aikaa,enkä ilman osastoa ja perhekotia olisi enää edes hengissä.Osastolla ja perhekodissa ei ole niin kolkkoa kuin annetaan ymmärtää :)Olin myös vuosia terapiassa,terapeuttini ja omahoitajani osastolta olivat korvaamaton tuki minulle.
Äitini löysi uuden miehen ja minulle syntyi pikkusisko.Äitini uusi mies on alkoholisti (tadaa) ja äitini peliriippuvainen ja syrjäytynyt ja kumpikin ovat ikäisekseen fyysisesti todella huonossa kunnossa.Pikkusiskoni saa ruokaa ja katon pään päälle,mutta esim. hampaita ei hoideta lainkaan ja häneltä ovat kirjaimellisesti syöpyneet etuhampaat pois - aluksi olivat kapeat ruskeat tikut kunnes menivät poikki ja nyttemmin puuttuvat kokonaan.Niiden lähtö ei johdu iästä.Eikä kukaan puutu tähän.
Heillä on myös eläimiä joista ei huolehdita kunnolla.Olen tehnyt kaikkeni asialle mutta ei siitä tule mitään...
Minulla oli kerran poikaystävä joka jätti minut.Siitä olen päässyt jo yli,mutta tuon pojan jälkeen tuli vanhempi mies joka halusi minulta pelkkää persettä ja minä tyhmä annoin kun uskoin että meidän välillä olisi jotain.Jonkin aikaa yhteydenpitoa kesti kunnes mies ei enää vastannut yhteydenottoihini eikä selittänyt mitään.
Minusta on tullut arka ja kylmä ihminen,en haluaisi olla tällainen.Olen työtön ja perheasiat ovat huonosti kuten edellä kerroin.Lisäksi stressaan siskojeni jaksamista koska heilläkin menee huonosti ja hekin ovat itsetuhoisia.Minä en enää viiltele,mutta omat hautajaiset käyvät turhan usein mielessä.
Ystävät...En luota kehenkään niin paljoa että kutsuisin heitä ystävikseni,he ovat kavereita.En välitä heistä.En halua kellekkään pahaa mutta olen omassa kuoressani,ruma,masentunut ja epätoivoinen.Elämä tuntuu paskalta.On hyviäkin hetkiä,mutten osaa iloita koska huominen pelottaa.
Olisi ihanaa kun olisi joku joka välittää ja josta voisin välittää.Nekin keitä kohtaan olen jotain lämmintä tuntenut ovat kääntäneet selkänsä ja olleet jopa ilkeitä.
Ja kaikki on vasta alussa ja tätä pitäisi vielä kestää n.50 vuotta.Jipii.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, luin sinun kertomustasi kyynelsilmin, koska omat kokemukseni tulivat myös elävästi mieleen. Minullakin oli vakivaltainen alkoholisti isä, joka tosin kävi viikot töissä ja ryyppäsi viikonloput. Selviytyminen oli niin näin ja evakkoretket tuttuja. Olen nyt 50v ja minulla on kultainen mies ja kaksi ihanaa lasta ja yksi lapsenlapsi.Nuoruuteni kokemusten takia minä olen aina ollut ylisuojeleva lapsilleni ja en käytä ollenkaan alkoholia. Veljeni puolestaan peri isäni geenit ja ryyppää melkein joka viikonloppu sillä erotuksella, että hän ei ole väkivaltainen. Kai hänkin purkaa pahaa oloaan niin.
Sinä olet vielä nuori ja uskon, että sinäkin toinnut lapsuuden kolhuista. Sinulla on myös suojeleva luonne siskojasi kohtaan. Kirjoituksestasi ei käynyt ilmi oletko käynyt ammattikoulun? Ehdotan, että jos jaksat niin etsi mieluinen koulutusala, sellainen josta osasisit nauttia. Ihana kevät ja kesä on tulossa. Etsi jokaisesta päivästä jokin ilon lähde. Tsemppiä sinulle elämääsi. Sinä olet vahva ihminen.
täällä on kolmas kohtalontoverinne, joka sinnittelee vähän samanlaisissa fiiliksissä kuin alkup. kirjoittaja, ja on tehnyt samanlaisia ratkaisuja kuin 2. kirjoittaja, olen joka päivä kiitollinen siitä, että tiedostamatta ja tietoisesti olen tehnyt kaiken omille lapsilleni erilailla kuin omat vanhempani minulle, eikä minusta ole tullut samanlaista ja anna siten saman jatkua enää sukupolvesta toiseen.
Kiitos tsemppaavista viesteistä! :)
Olen ollut parissa koulussa mutta ne ovat jääneet kesken kun en Ole jaksanut,nyt aloitan vuoden kestävän koulun jonka toivottavasti jaksan käydä. :)
Itsekkään en onneksi ole kovin viinaan menevää sorttia,siitä olen iloinen.Enkä muutenkaan kovin altis riippuvuuksille,mikä on aika jännä koska kummallakin vanhemmalla on/oli vaikea riippuvuus sairautena.
Lemmikkieläimeni ovat minulle todella tärkeitä,valtavan kokoinen kivi vierähti sydämeltäni kun muutin omaan asuntoon ja sain ottaa sinne vanhan kissani joka eli vuosikaudet surkeissa oloissa äitini luona.Kissakin tuntuu olevan tyytyväinen!Kissat ovat minulle kuin lapsia,niistä pidän hyvää huolta ja ne ovat tehokkaampia mielialankohottajia kuin yksikään lääke. :)
Terapiassa käyn edelleen ja syön lääkkeitä.Syön lääkkeitä varmasti koko elämäni,mutta ei se minua haittaa jos niillä saa pään pidettyä kasassa.
Onneksi on myös hyviä päiviä,harmauden keskellä niistä osaa olla todella iloinen.Ja olen perusluonteeltani optimisti (luulisin) ja iloinen,ne vain tahtovat joskus hukkua huolien alle.Mutta jokainen päivä on arvokas,enkä vaihtaisi edes niitä huonoimpia pois.Olen elänyt mielenkiintoisen elämän joka on antanut näkökulmia moniin asioihin.Toivon vain että tulevaisuus olisi edes vähän iisimpi... :)
Sä olet juuri sellainen ihminen, jonka voisi äänestää eduskuntaan!
En osaa oikein muuta sanoa, kuin toivottaa onnellisempia aikoja (ja niitähän tulee :)