Reilu kaksi vuotta taaksepäin olin mitoissa 162cm/45kg. Sairastin anoreksiaa, mutta en itse kokenut sitä sairautena. Sain siihen sitten apua, terapiaa ja neuvoja kuinka tulisi syödä jne. painon tarkkailua niin perheen kuin hoitohenkilökunnan suunnilta. Paino alkoi hiljalleen nousta, äiti oli tyytyväinen kun en enää ollut "tulitikku".
Sitten minulle tuli bulimia.
Aloin ahmia. Ahmimiskohtaisten sattuessa kohdalle kävin kaikki mahdolliset keittiön kaapit läpi ja ostin usein huoneeseeni omaan piiloon kaiken maailman herkkuja (karkkia, pullaa jne...). Ahmittuani kävin oksentamassa. Äitini kuitenkin piti minua edelleen silmällä, joten oksentaminen ei kotona aina käynyt. Siispä otin herkkuja koulureppuuni salaa ja koulussa välituntisin ahmin milloin minkäkin nurkan takana ja kävin sitten oksentamassa vessassa.
Tätä jatkui jonkin aikaa, mutta pelko hampaiden kunnosta ajoi siihen, etten enää oksentanut. Jatkoin ahmimista, aloin lihoa ja nyt olen ylipainoinen (mitat 162cm/70kg).
Eilen illalla taas oksensin ahmimisen päätteeksi, koska ajatus siitä, kuinka lihavaksi olen paisunut alkoi etomaan.
Tänään äiti oli tehnyt ruoaksi siskonmakkarasoppaa, mutta jo pelkkä ruoan tuoksu alkoi oksettamaan, jonka seurauksesta päädyin oksentamaan pelkästä kuvotuksesta. Oksentaessani mieleen tuli jälleen ajatus, etten enää koskaan syö mitään. Sama ajatus minulla oli "aloittaessani" laihdutuksen kaksi vuotta sitten. Nyt pelkään, että se kaikki alkaa taas alusta.
Yritin syödä oksentamisen jälkeen, mutta en voinut edes keittiöön astua, kun ruoan tuoksu aloitti taas kuvotuksen tunteen. Minulla ei ole mahatautia, ei kuumetta eikä mitään muutakaan, ruoka vain alkoi kuvottamaan.
Mitä pitäisi tehdä? En enää jaksa sitä samaa rumbaa, en todellakaan. Miten saan nämä ajatukset mielestäni? Nytkin päässä pyörivät pelkät kalorit ja se, että pitäisi kohta varmaan lähteä lenkille.
Apua. :(
Sitten minulle tuli bulimia.
Aloin ahmia. Ahmimiskohtaisten sattuessa kohdalle kävin kaikki mahdolliset keittiön kaapit läpi ja ostin usein huoneeseeni omaan piiloon kaiken maailman herkkuja (karkkia, pullaa jne...). Ahmittuani kävin oksentamassa. Äitini kuitenkin piti minua edelleen silmällä, joten oksentaminen ei kotona aina käynyt. Siispä otin herkkuja koulureppuuni salaa ja koulussa välituntisin ahmin milloin minkäkin nurkan takana ja kävin sitten oksentamassa vessassa.
Tätä jatkui jonkin aikaa, mutta pelko hampaiden kunnosta ajoi siihen, etten enää oksentanut. Jatkoin ahmimista, aloin lihoa ja nyt olen ylipainoinen (mitat 162cm/70kg).
Eilen illalla taas oksensin ahmimisen päätteeksi, koska ajatus siitä, kuinka lihavaksi olen paisunut alkoi etomaan.
Tänään äiti oli tehnyt ruoaksi siskonmakkarasoppaa, mutta jo pelkkä ruoan tuoksu alkoi oksettamaan, jonka seurauksesta päädyin oksentamaan pelkästä kuvotuksesta. Oksentaessani mieleen tuli jälleen ajatus, etten enää koskaan syö mitään. Sama ajatus minulla oli "aloittaessani" laihdutuksen kaksi vuotta sitten. Nyt pelkään, että se kaikki alkaa taas alusta.
Yritin syödä oksentamisen jälkeen, mutta en voinut edes keittiöön astua, kun ruoan tuoksu aloitti taas kuvotuksen tunteen. Minulla ei ole mahatautia, ei kuumetta eikä mitään muutakaan, ruoka vain alkoi kuvottamaan.
Mitä pitäisi tehdä? En enää jaksa sitä samaa rumbaa, en todellakaan. Miten saan nämä ajatukset mielestäni? Nytkin päässä pyörivät pelkät kalorit ja se, että pitäisi kohta varmaan lähteä lenkille.
Apua. :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni on melkeimpä saman Tästä n. vuosi taaksepäin mitat oli vielä 165/43kg, silloin en ajatellut miksi edes aloin laihuttaa mutta nyt jälkeenpäin mietin että purkasin pahaa oloani laihuttamalla.
Viime kesällä lihoin 49kg,koska kesällä itsetuntoni taas nousi ja asiat oli hyvin.
Syksyn tullessa, koulujen alkaessa laihdutin taas 46kg
Joulun aikaa olin lomalla etelässä ja ajattelin "nyt syön koko loman kaikkea ihanaa,olen sen ansainnut"
mutta Syöminen jäi päälle takaisin lomalta tultuani, itseäni niin inhotti että "enkö tosiaan pysty,enään lopettamaan tätä, olen täysin itsekuriton ihminen" alkoi oksenteleminen, aina kun olin syönyt semmoista "mitä minun ei olisi tarvinnut syödä" oksensin ulos,
mutta tajusin sitten että näin en voi jatkaa, oksenteleminen on loppui tuossa pari kuukautta sitten.
Nykyään tilanne on se että saan ahmimis"reaktioita" (yleensä illalla) ja todella sitten syön siihen kaikki mitä makeata ja rasvasta (hampurilaiset,lihapiirakat) kaapeista löytyy.inhoan itseäni kun syön ja ahmin.
Nyt en ole saanut näitä "ahmimis"reaktioita tällä viikolla vaan olen paastonut, koska nyt ajattelen "että pakko on laihtua koska olenhan tähän ennenkin pystynyt miksi nyt en pysty muka laihtumaan"
En tiedä mitä teen tästä on syntynyt ns "kierre"
Apua en tiedä pitäisikö hakea koska tähänkin ajattelen kumminkin "eihän mulla ees oo mitään oikeaa ongelmaa" enhän mä ole enään alipainoinen
Puntarilla en ole käynyt pitkään aikaan koska tiedän että en "kestä" sitä että olen lihonut paljon.
Mutta heitämpä villinarvauksen ja sanon että mittani on ehkä 165/53kg
Olen miettinyt samoja juttuja. Ei tähän apua voi hakea, kun esim. terveydenhoitaja katsoisi pitkin nenäänsä ja nauraa toksauttaisi, että 'sinä et varmaan edes syömishäiriötä ole nähnytkään' (viitaten painooni). Enkä oikein uskalla hakea apua, viimeksi 'apua' saadessani se oli enemmänkin pakkosyöttämistä ja 24/7 vessassa käynnin vahtimista.
Minun piti syödä tänään kunnolla, mutta se sitten jäi teehen ja leipään. En voinut antaa niiden tosin kauaa sisällä pysyä, vessanpytylle sitä sitten lopulta tuli palattua. Se oma kuvajainen on vain suurempi paha.
En voi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos tästä vielä paisun grammaakaan.
Jotkut jojoilee laihdutuksessa, jotkut syömishäiriössä. Tämä on kyllä yhtä helvettiä, toivottavasti sinulla riittää voimia. Minä en kuvaani vain enää kestä, mielummin laihdun takaisin "itsekseni" ja kuolen vaikka samantien, kuin että katselen tuota norsua peilissä jonka muka pitäisi olla minä ja elän pari ylimääräistä vuotta ahdistuneena ja onnettomana. :( Vaikka oli rankkaa pari vuotta sitten olin silti miljoona kertaa iloisempi peilikuvastani, kuin nyt.
Lun, mites sinulla? Aiotko hankkia vanhan painosi takaisin vai yritätkö jatkaa elämää "terveellisesti" (= yhteiskunnan määritelmässä syöden paljon)?
Ymmärrän tunteesi hyvin.. Olen itse sairastanut sekä anoreksian että parhaillaan kamppailemassa bulimiasta selviämisen kanssa.. Itselläni ei sitä ongelmaa olisi, että painoni olisi päässyt kovinkaan nousemaan.. (168/48), että toisaalta taas hieman eri tilanne. Mutta älä tyttökulta anna sen riistäytyä käsistä, me molemmat tiedämme miten helvettiä silloin tekee omasta elämästään! Sun pitäisi jotenkin tiukasti vain yrittää pitää linjasta kiinni, ettet anna mennä ylitse sen homman. Liikut vain sen verran, että se tuntuu hyvältä. Ja pyrit syömään terveellisesti mutta riittävästi.. Vaikeaahan se on, ja minulle ainakin perheen ja ystävien tuki oli se tärkein pointti paranemisessa..Samoin tarkasti paperille kirjoitettuna ruoat (jotka oli pakko syödä) auttoivat, sillä silloin oli vaikeampi luistaa tilanteesta.. Vaikka toki uudelleen ja uudelleenhan ne samat syömishäiriön kummitukset palaa mieleen, ja sitä meinaa retkahtaa meistä kukin... Voimia sinulle ja positiivista elämänasennetta, sitä tarvitaan.
Suoraan sanottuna inhoan katsoa peilistäni itseäni, vaikka joo tiedän että en ole edelleenkään ylipainoinen, mutta katsoisin mieluiten peilistä sitä 46 kiloista, kuin tätä, 43 kiloon ei ole ikävä, koska näytin silloin niin kuivuneelta, Kun nyt ainakin näin jälkeenpäin ajattelee.
Mutta olen nyt niin perhanan miten sen sanoisi "seka tunteinen"
Mutta halu laihtua on suuri koska että silloin tunnen itseni varvemmaksi.Nyt minulla tarve piilotella kehoani lihottuani. (Turhaan tiedän)
Juuri se, että tunteet ovat aivan sekaisin.. Ja ajatukset heittelevät laidasta laitaan, joten keskittyminen yhtään mihinkään tuntuu joskus täydeltä mahdottomuudelta..
Minulla ainakin kärsivät eniten ihmissuhteet sairaudestani.. Minusta tuli etäinen, äksyilin, valehtelin.. Kamalaa, että ruoka saa tekemään sellaista itselleen ja lähimmäisilleen. En ikinä voinut lähteä minnekään, koska näytin niin kamalalta peilistä (vieläkin tätä), tai en voinut olla ystävieni kanssa, koska halusin syödä yksin salaa.. (vaikeuksia vieläkin syödä ihmisten nähden).. Se on mulla kanssa sellainen kummallinen juttu, että vaikka olen ollut se 38-kiloinen (nykyään kymmenen kiloa enemmän), en jotenkin muista sitä vaihtetta laisinkaan. En muista, että olisin ollut "liian laihan näköinen", vaikka tiedänkin sen.
Ja uskon niin hyvin sen, mitä sanoitkin, että kun tekisi mieli pudottaa painoa. Minulla se on sellaista itselleni sekä muille näyttämistä. Se tuntuu joskus olevan ainoa keino hallita elämää. Mutta päivä kerrallaan tässä koitetaan =) Jaksamisia sinne.