Tätä palstaa lukiessa törmää usein kysymyksiin ja pelkotiloihin siitä, miten reuma invalidisoi ja "rappeuttaa" ihmisen niveleineen. Kuten aiammin kirjoittanut nuori henkilökin pelkäsi. Ihmiset, joilla epäillään tai joilla on juuri todettu reuma, pelkäävät sitä, että liikuntakyky mentetään ja kroppa on ihan rappiolla diagnoosin jälkeen.
Mistä tällainen kuva on ihmisille tullut? Itse olen sairastanut reumaa 25 vuotta lapsesta lähtien. Edelleenkään minusta ei huomaa, että sairastan reumaa, vaikka on tekoniveltä yms.
Inhottaa vaan jotenkin ajatella, että onko suurella yleisöllä minkälainen kuva reumaa sairastavista? Tämä on kuitenkin olennainen asia esim. työmarkkinoilla, jos meitä aletaan väkisin laittamaan pyörätuoliin mielikuvissa.
Mistä tällainen kuva on ihmisille tullut? Itse olen sairastanut reumaa 25 vuotta lapsesta lähtien. Edelleenkään minusta ei huomaa, että sairastan reumaa, vaikka on tekoniveltä yms.
Inhottaa vaan jotenkin ajatella, että onko suurella yleisöllä minkälainen kuva reumaa sairastavista? Tämä on kuitenkin olennainen asia esim. työmarkkinoilla, jos meitä aletaan väkisin laittamaan pyörätuoliin mielikuvissa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllähän tuo juontaa varmaan pitkälle meidän kansakunnan negatiivisesta perusolemuksesta. Toisaalta taustalla varmasti vaikuttaa "marttyyrihenki" - joka on kansakunnan selkäpiihin istutettu.
Mulla on yli 50 vuotta reumaa takana, ja leikkauksia lähes yhtä paljon, mutta silti ei minustakaan sivullinen, joka ei tiedä, et sairastan reumaa, edes tunnista ulkoisesta olemuksesta sairautta.
Haavatkin käsissä ovat niin vaaleat, ettei niitä edes huomaa, ei edes kaupan kassa, vaikka siinä niinkin lähellä olen.
Suhtautumisessa on paljon korjaamisen varaa. Suomalaiset ovat jotenkin sellaista itseriittoista kansaa. Kun sairaus kohtaa, ja olisi uskallettava katsoa muutosta silmiin, sehän ei sovi suomalaiselle kuin viimeisen pakon edessä, ja silloinkin vastaan hänksöttäen mahdollisimman pitkään.
Ihmisillä on sisimmässään vastustava reagtio (en usko-menttaliteetti). Ei uskota selviä totuuksia, mitä itse asialle voisi tehdä. Pari päivää sitten viimeksi olin yleisön kanssa tekemisissä, niin yleisin kommentti oli, "en usko" vaikka kyseessä on selvä fysiologinen totuus ihmisen lihasten päivittäisestä kunnon hoitamisesti, niin ihmiset reagoivat, "en usko".
Tämä juontaa pitkälle marttyyrihengestä. Ei halutakkaan olla kunnossa. Halutaan tavallaan huomiota epäsuorasti. Kun minulla on sitä ja tätä ja tuota, niin huomatkaa minut.
Ja tuo asia, että loppu elämä pitää syödä lääkkeitä asenne, on minusta käsittämätöntä. Olen useiden ihmisten kuullut valittavan, että kun kilpirauhasen vajaatoiminnassa koko loppu elämän joutuu joka päivä syömään lääkkeitä.
Entä sitten ? Syödään, ja eletään normaalia elämää. Joudutaanhan me ruokaakin syömään joka päivä eikä kukaan pidä outona asiaa. Jos joku kehon osa ei toimi normaalisti, ja sitä tarvitsee avittaa, niin avitetaan että päästään elämässä normaaliin elämänrytmiin.
Eihän nämä mitään vaikeita asioita ole. Olen kanssasi samaa mieltä, että miksi ihmeessä sellainen ruikutus ja valitus ja negatiivisuus. Nykyisin on hyvät hoitomahdollisuudet, ja useimmat voidaan hoitaa oireettomiksi tai lähes oireettomiksi. Tarvitaan vain oma positiivinen halu ja mieli.
Toi on kyl totta et kun sanot et sul on reumasairaus(mulla on reaktiivinen artriitti) tai et syöt reumalääkkeitä niin kaikki kauhistelee et oletpa sä kipeä!
Joskus mul ei o kipuja lainkaan eikä mustakaan huomaa ulkopuolinen et sairastan reaktiivista artriittia. Olin Apilassa(reumaliiton kuntoutuslaitos) kuntoutuksessa usean viikon ajan ja siel oli paljon reumaa sairastavia ihmisiä ja suurin osa heistä oli todella elämänmyönteisiä, avoimia ja mukavia ihmisiä. Sairauksista juteltiin siellä ilman kauhisteluja ja kyllä me muustakin juteltiin.
Olihan mullakin aluksi vaikeaa hyväksyä sairauteni, mutta aikaa myöten sen kyllä oppii. Siitä tulee osa elämää, kuten esim. astmaa sairastavillakin. Joskus mua ihan ärsyttää kun ihmiset jaksavat päivitellä sairauttani.
Toki reuma saattaa viedä liikuntakyvynkin, ainakin ajoittain, mutta ei se kaikille niin pitkälle etene. Itse yritän vain elää päivän kerrallaan ja toivon tietenkin edelleen että sairauteni katoaisi joku päivä. Sillä reaktiivinen artriittihan saattaa mennä ohi.
Jaksamista ja elämäniloa kaikille tämän palstan lukijoille!
Sinä olet kyllä ihan oikeassa, etä ihmiset kauhistelee asioita aivan suotta. Mitäpä tuota lääkkeitä syö, jos kerran ilmankin pärjää.
Jaksamista ja elämäniloa myös Sinulle!
ruiskaunokki
Sairastuin nivelreumaan 3-vuotiaana. Lääkehoitoja ja leikkauksia on ollut.
Edelleen kävelen omin jaloin. Tulossa on lonkkaleikkaus, joka jo kolmas
samaan lonkkaan. Elän suht´ koht. normaalia elämää. Otan määrätyt lääkkeet ja
tarvittaessa hoidot. Olen synnyttänyt kaksi lasta jotka ovat nyt aikuisia.
Puoliso auttaa tarvittaessa kaikessa. Mitäpä tässä kurjutta mainostamaan.
Kiitetään taivaan Isää jokaisesta päivästä, pyydetään Häneltä terveitä päiviä ja apua kipupäiviin. Tsemppiä kaikille! Iloista ja aurinkoista kevään jatkoa.
Olen 34-vuotias nainen ja reumaa takana 30 vuotta. On ollut leikkauksia ja lonkassa leikattu tekonivel 2 kertaa. Silmistä leikattu kaihit ja toisessa silmässä paha glaukooma ja kolme leikkausta takana. Mutta olen mennä porskuttanut ja musta ei ole nähnyt reumaa ulospäin. Olen halunnut olla normaali ja en ole pitänyt sairautta "esteenä" millekään.
Nyt tämä "haavemaailma" vaan alkaa romuttua ja jostain syystä paikka toisensa jälkeen alkaa nyt "pettämään" ja suht musertavia uutisia nilkasta ja kyynärpäästä. Ja tällä menolla tuntuu, että en ole kovin montaa vuotta töissä enää. Nilkan ja käden tilanteet huonot ja leikkauksella ei voida tässä kohtaa tehdä "parannuksia".
Töissä olen ollut normisti viime vuoteen asti ja ei ole ollut mitenkään hirvittävästi poissaoloja. Paitsi nyt viimeisen vuoden aikana olen ollut saikulla yhteensä 6 kk... On ollut useampi leikkaus ja paha tulehdustilanne. On biologiset lääkkeet ja niistä huolimatta on tapahtunut paljon nivelmuutoksia "salakavalasti", vaikka olotila ollut ihan ok. Eli niin se vaan tilanne on muuttunut radikaalisti ja tällä hetkellä kamppailen henkisesti tämän kanssa, mulla on usein jo seuralaisena sauva ja jokainen helvetin askel sattuu ja olen joutunut luopumaan mm. agility-harrastuksesta. Koirien kävelyttäminen ei ole enää mukava asia.
Ja hävettää nämä poissaolot töiden puolesta. Olen asiantuntijatehtävissä ja työnanatajalle tulee vaikeuksia ja mulla kotona hirvittävät paineet tekemättömien töiden vuoksi. Ei varmaan työnantaja tämän jälkeen palkkaa reumaa sairastavaa.
Toivottavasti hyvä niveltilanne teillä säilyy, mulla nyt vaan "tapahtui" tällainen aktivoituminen ja useamman nivelen nivelrikot pahentuivat vuoden sisällä ja aiemmin ajstterlin samalla lailla kuin te. Mutta eivät ne uudet lääkkeet niin ihmeellisiä taidakaan olls....