Voisiko joku mennä kertomaan mitä Suomen

On ilo lukea kaikista tapauksista, jolloin lastensuojelun toimet ja perheen tarpeet ovat löytäneet toisensa, koska silloinhan lastensuojelu on kyennyt toimimaan nimensä mukaisesti, lasta suojellen ja perhettä auttaen. Ikävä kyllä niitä päinvastaisiakin tapauksia on, eikä niistä voi syyttää välttämättä yksittäisiä sosiaalityöntekijöitä, vaan koko perhepolitiikan alasajoa, joka on tapahtunut 90-luvun alusta lähtien.

Uutta lakia valmistellut työryhmä totesi vuosi sitten mietinnössään, että on suuria kuntakohtaisia eroja siinä, minkä verran missäkin kunnassa on lastensuojelulla ollut varoja käytössään ihmisten auttamiseen. Minulle vastattiin eduskunnan huostaanottoseminaarissa 3/2005, että vuosittain eduskunta budjetoi kuntiin rahaa mm. lastensuojelun tarpeisiin ja vaikkapa lasten terveydenhuollon kehittämiseen, mutta kunnat omissa budjeteissaan määrittävät, mihin rahat lopulta käytetään.

Tämä on johtanut tilanteisiin, että joissain kunnissa lastensuojelun määrärahat ovat olleet loppu jo vuoden puolivälissä, näin esim. Helsingissä v. -05. Itse en ollut lastensuojelun asiakas, mutta anoin omavastuuosuutta liiton kuntouttavalle lomalle lapseni kanssa ja rahaa ei myönnetty, koska ei ollut kuulema mistä antaa. Kiireidensä keskellä sosiaalityöntekijät ehtivät kiitettävästi keskustella kanssani tilanteesta yleisemmin ja kertoivat, että kodinhoitoapua ei ole annettu lapsiperheille vuosiin, se on kiinnitetty vanhustyöhön ja muutenkin on pulaa sellaisesta avusta, jolla voitaisiin estää huostaanottoja. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että on jouduttu tilanteisiin, joissa järjettömän kallis huostaanotto on ollut vaihtoehtona monesti paljon halvemmille avohuollon tukitoimille.

Lapsiin satsattua rahaa on yhteiskunnassa vähennetty kaikilla alueilla alkaen päivähoitokustannuksista koulujen käytössä oleviin määrärahoihin asti. Monet perhepoliittiset toimet ovat kiristäneet lapsiperheiden toimeentulon edellytyksiä niin, että 130 000 lasta elää Suomessa EU:n köyhyysrajan alapuolella. Samaan aikaan alkoholiveroa laskettiin ja alkoholin käyttö on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Suuret ryhmäkoot tarhoissa ja luokkakoot kouluissa nostavat helpommin näkyviin ne lapset, jotka oireilevat pahaan oloonsa. Stakesin kehittämä varhaisen puuttumisen ohjelma Varpu on ujutettu kouluihin, jolloin opettajat joutuvat varsinaisen työnsä ohella pisteyttämään lapsia heidän käytöksensä ja ulkoisen olemuksensa perusteella. Monet vanhemmat ovat kokeneet tämän johtaneen kiusalliseen tilintekovelvollisuuteen perheen yksityisasioista silloinkin, kun siihen ei ole todellista aihetta. Hyvää tarkoittava asia on kääntynyt pahimmillaan itseään vastaan.

Nyt voimassa olevaa Lastensuojelulakia vapaasti mukaellen huostaanotto on lain mukaan mahdollista, jos lasta on kotona kaltoinkohdeltu niin, että hänen terve kehityksensä vaarantuu tai lapsi omalla käytöksellään vaarantaa terveen kehityksensä. Kolmantena kohtana on lapsen etu, jota on arvosteltu käsitteen sisältämän erilaisten tulkintamahdollisuuksien takia. Mm. edellä kuvatuista syistä on jouduttu tilanteisiin, että ongelmiensa keskellä kamppailevat perheet ja resurssipulasta kärsivä lastensuojelu eivät ole aina kohdanneet, ei ole pystytty läheskään aina auttamaan, eikä syy siihen ole vanhemmissa.

On ollut tilanteita, jossa vanhemman fyysisen sairauden takia ei ole ollut tarjota edes väliaikaista kodinhoidoapua, vaan on tarjottu huostaanottoa, koska tukiperheitäkään ei ole ollut saatavilla. Vanhemmat ovat kokeneet nöyryyttävänä sen, että esim. koulukiusatuksi tulleesta lapsesta on tehty koulusta lastensuojeluilmoitus, samoin tarhasta vaikkapa lapsen vaippaihottuman takia, esimerkkejä on kertoa vaikka kuinka paljon. Mutta yksityiskohtiin takertumalla ei puututa suurempaan kokonaisuuteen ja epäkohdat jäävät korjaamatta. Näiden syiden takia on tv:n muutamassa ajankohtaisohjelmassa mainittu, miten lastensuojelun asiakkaaksi voi tänä päivänä joutua kuka tahansa, eikä se ole osoitus siitä, että vanhemmat olisivat tehneet vakavia virheitä lapsensa kasvattamisessa ja hoitamisessa.

Voimiensa äärirajoilla toimiva lastensuojelu ei ole aina pystynyt puuttumaan niidenkään perheiden tilanteeseen ajoissa, joiden koko ympäristö on sitä mieltä, että ilmiselvää lastensuojelun tarvetta olisi. Tämä on johtanut siihen virheelliseen käsitykseen, että aiheettomia huostaanottoja ei olisi, koska aiheellisiakaan ei aina tehdä tai ne näytetään tehtävän liian myöhään, jolloin lapset ovat jo liian kauan joutuneet kärsimään huonoista kotioloista.

Yksi suomalaisen lastensuojelun kummallisuus ovat ns. hoidolliset huostaanotot, joita on vuosien ajan harrastettu joissakin sairaanhoitopiireissä ja joissakin ne ovat tuntematon käsite. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa kotiolot eivät ole sairastuttaneet lasta, eivätkä vanhemmat vastusta lapselle annettavaa hoitoa, mutta silti päädytään huostaanottoon puuttuvien psykiatristen sairaalapaikkojen ja kotoa käsin käytävien terapiamahdollisuuksien vähyyden takia. Monesti tilanne on lähtenyt siitä, että jos ei aiemmin, niin viimeistään koulussa lapsen ongelmat tulevat esille niin, että kouluterveydenhuollosta saadaan lähete perheneuvolaan, sieltä keskussairaalan psykiatrian osastolle ja sieltä sairaalapaikkojen puutteen takia kirjoitetaan lähete lastensuojelulaitokseen, joka vaatii huostaanoton hoidon antamiselle.

Tästä minulla on omakohtainen kokemus ja sen myötä olen tutustunut suomalaiseen lastensuojeluun laajemminkin ja lukuisiin perheisiin, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen. Eihän asia olisi edes keskustelun arvoinen, jos lastenkodin psykiatrinen osasto vastaisi sairaalassa annettavaa hoitoa, mutta sitä se ei pysty tekemään. Järkytykselläni ei ollut rajoja, kun huostaanottoa alettiin valmistelemaan, mutta elämäni vaikeimmassa tilanteessa sain tukea aivan ihanilta lastensuojelun työntekijöiltä. He jaksoivat loputtomiin tukea kun itkin heille tuskaani ja kun lopulta paperit allekirjoitettiin, itki nuorempi työntekijä kanssani. He lupasivat puolustaa meitä kaikissa mahdollisissa ongelmatilanteissa, mitä lastenkodissa voi syntyä ja sen he tekivät ansiokkaasti loppuun asti.

Aihetta lupauksen tekemiseen olikin, sillä heti kun lapsi oli sisällä laitoksessa, sain huomata voimaan astuneen samat tapaamisrajoitukset kuin jos lasta olisi vuosia pahoinpidelty kotona. Olin itse paikalla kun lastensuojelu työntekijät korostivat henkilökunnalle sitä, että aihetta tapaamisten rajoittamiseen ei ole, koska kotona ei ole huostaanottoperusteita, mutta laitoksen käytännöt olivat järkkymättömiä. Tilanne osastolla oli aivan outo sairaalaan verrattuna: osastolla ei ollut yhtään psykiatrian ammattilaista, kaikilla työntekijöillä oli sosiaalialan koulutus. Lääkärin lapsi sai tavata ensimmäisen kerran vasta liki 4 kk laitoksessa oltuaan ja silloinkin vasta sen jälkeen kun otin yhteyttä lapsen sinne lähettäneeseen keskussairaalaan, josta lääkäri soitti lastenkotiin ja vasta silloin tapaaminen onnistui.

Ehdin alussa jo huokaista hetken helpotuksesta, että ehkä tilanne ei ole niin paha mille näyttää, mutta nopeasti alkoi tapahtua kummallista. Lapsi alkoi pelätä aivan hysteerisesti omahoitajaansa, mikä oli tosi outoa. Tein tilanteen korjaamiseksi kaiken voitavani, mutta tilanne kärjistyi siihen, että hoitaja karjui lapselle minun läsnäollessani, että tämä ei saa valittaa olosuhteista ulkopuolisille, ei edes äidille. Lopulta lastenkodin lääkäri totesi tapahtuneen hoitovirheen, mutta edes heidän oman lääkärinsä antamat uudet hoito-ohjeet eivät saavuttaneet osastoa. Pidin lastensuojelun koko ajan tapahtumien tasalla ja kun lopulta viime vappuna kieltäydyin enää viemästä lasta loman jälkeen lastenkotiin, saimme luvan kotiin jäämiselle ja huostaanotto purettiin lastenkodin raivokkaasta vastustuksesta huolimatta.

Lapseni ehti olla lastenkodissa vain 4,5 kk, vaikka hoitojakso oli suunniteltu parivuotiseksi. Huostaanottoasioita tunteva (lakiasiaintoimiston omistaja) totesi minulle, että "sinulla kävi tuuri noiden sossujesi kanssa". Muiden perheiden tilanteeseen tutustuttuani olen tismalleen samaa mieltä. Kun sosiaalityöntekijä joutuu tukalaan tilanteeseen hoidollisen huostaanoton edessä, heillä ei monesti ole rohkeutta huostaanoton purkamiseen, vaikka aihetta olisi. Tuntuu aivan kamalalle kuvitella, että meillä olisi käynyt yhtä huono tuuri ja lapseni olisi joutunut olemaan siinä paikassa vielä tämän vuoden loppuun asti.

Lapsiin liittyvät asiat ovat yleensä kovasti aikuisten tunteisiin vetoavia ja siksi on ymmärrettävää, että näiden asioiden keskusteluissa tulee monesti napit vastakkain väittelytilanteita, koska tunteet helposti kuumenevat. Ja totta kai ihmisten turvallisuuden tunteeseen vaikuttaa pelko joutua aiheettomien viranomaistoimien kohteeksi ja näin halutaan kieltää koko ongelman olemassaolo, se on paljon helpompaa.

Mielestäni tarvittaisiin vanhempien yhteistyötä lasten oikeuksien puolesta niin terveydenhoidon kehittämisen kuin yleensäkin lastensuojelun osalta. Siksi olisi parempi - jos suinkin mahdollista - yrittää pysytellä juupas eipäs -väittelyiden yläpuolella ja olemassa olevien tosiasioiden pohjalta miettiä omia voimavarojaan osallistua lasten hyväksi tehtävään työhön. Tietysti paras työ lähtee ruohonjuuritasolta eli omasta lapsesta ja reilun kasvatusvastuun ottamisesta hänestä. Yhteydenpito tarhaan ja kouluun on välttämätöntä, myös muuten kuin vanhempainiltoihin osallistumalla. Ja jos lastensuojelun apuun joutuu turvautumaan, saa parhaan avun lähtemällä mukaan mahdollisimman rehelliseltä pohjalta, avoimesti luottamusta rakentamalla työntekijöihin päin.

MAMMAT ei millään usko että AIHEETTOMIA HUOSTAANOTTOJA TEHDÄN!

Olen yksi esimerkki kaikkien monien tuhansien joukosta!