Sairastuin puoli vuotta sitten ja olen ollut siitä asti sairaslomalla yliopisto-opiskelusta. Ensi kuun alussa on soittoaika neurologille, jolloin saan tietää tutkimustulokset ja toivottavasti diagnoosini.
minulla menee paremmin kuin ennen lääkityksen johdosta, mutta tämä on vielä kaukana normaalista. Kohta pitäisi kokeilla opiskelua uudestaan, jo kolmannen kerran sairastumisen jälkeen. Mitä tapahtuu itsetunnolleni jos en onnistu? Sairaslomaa tulee lisää, mutta mitä musta on henkisesti jäljellä?
Ei pitäisi jännittää, mutta en mahda sille mitään. Taas näkee koulukavereita, ja kaikkia muitakin, ja mitä jos sieltä taas pitää lähteä. Taidan tulla hulluksi. Kuinka paljon aviomiehenikään kestää.
Miten tämä on niin vaikeata? pitäisi hyväksyä että minulla on sairaus joka ei koskaan parane, ja joka voi johtaa pysyvään aivovaurioon. Elämääni rajoittaa rankka lääkitys ja kohtausten pelko. En kestä enää itseäni, millainen elämä tämä on? Ja kuinka kauan pitää jaksaa toivoa paranemista?
Kaikki tuntuu vain niin turhalta. Kaverit eivät kerkeä tavata mua, on kaikkea niin tärkeää. Miten mä voin enää koskaan pitää koulutehtäviä tärkeänä? En tiedä nauraako vai itkeäkö. tekisi mieli huutaa kavereille että tuoko on teidän mielestä tärkeintä elämässä, minä säälin teitä. Mutta eihän se ole reilua, miten kukaan voisi ymmärtää miltä musta tuntuu. mun todellisuus on ikuisesti muuttunut, enkä osaa elää sen kanssa.
Avomieskin taitaa olla lievästi masentunut, sanoo ettei mikään jaksa kiinnostaa sen jälkeen kun sairastuin. Miten mä voin elää sen tiedon kanssa? Minulla on täysi työ pitää oma pääni kasassa, enkä pysty olemaan hyvä tyttöystävä.
vaikka olen menossa parempaan päin, kaikki valuu sormieni välistä pois.
minulla menee paremmin kuin ennen lääkityksen johdosta, mutta tämä on vielä kaukana normaalista. Kohta pitäisi kokeilla opiskelua uudestaan, jo kolmannen kerran sairastumisen jälkeen. Mitä tapahtuu itsetunnolleni jos en onnistu? Sairaslomaa tulee lisää, mutta mitä musta on henkisesti jäljellä?
Ei pitäisi jännittää, mutta en mahda sille mitään. Taas näkee koulukavereita, ja kaikkia muitakin, ja mitä jos sieltä taas pitää lähteä. Taidan tulla hulluksi. Kuinka paljon aviomiehenikään kestää.
Miten tämä on niin vaikeata? pitäisi hyväksyä että minulla on sairaus joka ei koskaan parane, ja joka voi johtaa pysyvään aivovaurioon. Elämääni rajoittaa rankka lääkitys ja kohtausten pelko. En kestä enää itseäni, millainen elämä tämä on? Ja kuinka kauan pitää jaksaa toivoa paranemista?
Kaikki tuntuu vain niin turhalta. Kaverit eivät kerkeä tavata mua, on kaikkea niin tärkeää. Miten mä voin enää koskaan pitää koulutehtäviä tärkeänä? En tiedä nauraako vai itkeäkö. tekisi mieli huutaa kavereille että tuoko on teidän mielestä tärkeintä elämässä, minä säälin teitä. Mutta eihän se ole reilua, miten kukaan voisi ymmärtää miltä musta tuntuu. mun todellisuus on ikuisesti muuttunut, enkä osaa elää sen kanssa.
Avomieskin taitaa olla lievästi masentunut, sanoo ettei mikään jaksa kiinnostaa sen jälkeen kun sairastuin. Miten mä voin elää sen tiedon kanssa? Minulla on täysi työ pitää oma pääni kasassa, enkä pysty olemaan hyvä tyttöystävä.
vaikka olen menossa parempaan päin, kaikki valuu sormieni välistä pois.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vakava sairaus pysäyttää aina,mutta toivoa ei saa koskaan menettää,Voimia
Onko kysymyksessä joku neurologinen sairaus, vai masennus? Tämä jäi minulle epäselväksi. Oli miten oli, koko perhettähän vakava sairaus aina koskettaa ja ymmärrettävästi läheisin ihminen on siinä myös paineissa. Saitkin tuossa jo edellä hyvän neuvon hakeutua perheneuvolaan. Myös mielenterveystoimisto, tai yksityisen psykiatrin vastaanotto yhdessä teille molemmille voi olla käyttökelpoinen ratkaisu.
Asioilla on taipumus ratketa, ennemmin tai myöhemmin. Kaikkea hyvää teille!
teille molemmille viesteistä ja hyvistä ehdotuksista. Sairauteni on neurologinen, mutta epäilen että olen sen seurauksena vaipumassa lievään masennukseen. Ehkä se tästä. Saatiin puhuttua, se on aina hyvä merkki. Tsempataan taas, niinkuin kaikki muutkin.