Ervas astui sisään iltapäivähämyiseen, tupakansavun himmentämään kantabaariin mukanaan vain viime öiset haudankalpeat haamunsa. Ne vetivät häntä jatkuvasti hihasta ja yrittivät muistuttaa jostain, joka oli yön aikana karannut Ervaksen aivoista jonnekin Jumalaiseen humalan pimeyteen.
Mies istui tutulle paikalleen baaritiskin kolhiintuneelle jakkaralle ja kohotti tärisevän kätensä tilaukseen. Moilanen nyökkäsi tiskin toisessa päässä ja luki vanhasta tottumuksesta viittauksen sisällön Ervaksen kasvoilta. Monien mielestä hän ei olisi ansainnut tätäkään hyvää. Mutta tänään, juuri tänään, mikään muu ei liennyttäisi sisäistä sielun vapinaa yhtä tehokkaasti kuin lasillinen kirkasta jaloviinaa ilman joutavia lisukkeita. Ellei sekään auttaisi, toinen tekisi sille seuraa ihan pikapuoliin.
Ervaksen oli vaikea hahmottaa kaikkea viime öistä. Harmaa ja uusin, noin kahdenkymmenenviiden senttimetrin mittainen ja lähes läpi ulottuva viilto nahkatakin oikeassa hihassa todisti oikeaksi valjut mielikuvat holtittomasta kaatumisesta tutun ravintolan portaikkoon. Oikean käden rystysten kivistävät ja hädintuskin kuivuneeseen vereen umpeutuneet haavat taas kielivät jostain muusta kuin pelkästä sanaharkasta satamaravintolan puolitutun portsarin kanssa. Salamavalon mittainen välähdys poliisipartiosta selvittämässä maksamatonta laskua hänen ja ravintoloitsijan välissä kruunasi tunnelman. Ervas tarttui puolilleen täytettyyn lasiin, kumosi juoman suuhunsa ja käänsi irvistäen päätään oven suuntaan.
Ovesta tulija oli Längelmäki, iänikuinen opiskelija, tutkija ja pohdiskelija, osa-aikajuoppokin. Mies istuutui varovasti viereiselle jakkaralle ja heitti pitkän takkinsa helmaa kauemmas takamuksen ulottuvilta.
- Mitäs mies?
- Hyvää. Tulin juuri laskemasta askelia kuolemaan.
- Niinkö on? Ervas kysyi nostaen katseensa hitaasti jallulasin pohjalta.
- Niin on. Sinne on tasan 150 metriä tuosta ovelta, Längelmäki vastasi asiantuntevasti ja tilasi itselleen ison oluen.
Moilanen tarttui tiskin takana kullattuun hanaan.
Ervas nakkasi loput juomasta suuhunsa ja nielaisi, nyt jo vähän tottuneemmin.
- Ai ei sen pidempi matka kuitenkaan? Ja mihinkä suuntaan, jos sopii kysyä?
- Alamäkeen, joen suuntaan.
- Oletko varma?
- Olen. Tarkistin asian kahteen kertaan. 150 metriä.
- No sitten... Ervas totesi ja aavisti, että Längelmäki oli taas sattunut paikalle, kun joku piruparka oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä heittäytymällä tuon paskaisen savivellin vietäväksi, jota joeksi täällä päin kutsuttiin.
Viikonloppuja!
Mies istui tutulle paikalleen baaritiskin kolhiintuneelle jakkaralle ja kohotti tärisevän kätensä tilaukseen. Moilanen nyökkäsi tiskin toisessa päässä ja luki vanhasta tottumuksesta viittauksen sisällön Ervaksen kasvoilta. Monien mielestä hän ei olisi ansainnut tätäkään hyvää. Mutta tänään, juuri tänään, mikään muu ei liennyttäisi sisäistä sielun vapinaa yhtä tehokkaasti kuin lasillinen kirkasta jaloviinaa ilman joutavia lisukkeita. Ellei sekään auttaisi, toinen tekisi sille seuraa ihan pikapuoliin.
Ervaksen oli vaikea hahmottaa kaikkea viime öistä. Harmaa ja uusin, noin kahdenkymmenenviiden senttimetrin mittainen ja lähes läpi ulottuva viilto nahkatakin oikeassa hihassa todisti oikeaksi valjut mielikuvat holtittomasta kaatumisesta tutun ravintolan portaikkoon. Oikean käden rystysten kivistävät ja hädintuskin kuivuneeseen vereen umpeutuneet haavat taas kielivät jostain muusta kuin pelkästä sanaharkasta satamaravintolan puolitutun portsarin kanssa. Salamavalon mittainen välähdys poliisipartiosta selvittämässä maksamatonta laskua hänen ja ravintoloitsijan välissä kruunasi tunnelman. Ervas tarttui puolilleen täytettyyn lasiin, kumosi juoman suuhunsa ja käänsi irvistäen päätään oven suuntaan.
Ovesta tulija oli Längelmäki, iänikuinen opiskelija, tutkija ja pohdiskelija, osa-aikajuoppokin. Mies istuutui varovasti viereiselle jakkaralle ja heitti pitkän takkinsa helmaa kauemmas takamuksen ulottuvilta.
- Mitäs mies?
- Hyvää. Tulin juuri laskemasta askelia kuolemaan.
- Niinkö on? Ervas kysyi nostaen katseensa hitaasti jallulasin pohjalta.
- Niin on. Sinne on tasan 150 metriä tuosta ovelta, Längelmäki vastasi asiantuntevasti ja tilasi itselleen ison oluen.
Moilanen tarttui tiskin takana kullattuun hanaan.
Ervas nakkasi loput juomasta suuhunsa ja nielaisi, nyt jo vähän tottuneemmin.
- Ai ei sen pidempi matka kuitenkaan? Ja mihinkä suuntaan, jos sopii kysyä?
- Alamäkeen, joen suuntaan.
- Oletko varma?
- Olen. Tarkistin asian kahteen kertaan. 150 metriä.
- No sitten... Ervas totesi ja aavisti, että Längelmäki oli taas sattunut paikalle, kun joku piruparka oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä heittäytymällä tuon paskaisen savivellin vietäväksi, jota joeksi täällä päin kutsuttiin.
Viikonloppuja!
Vastaukset 40
Vanhimmat
Kaunista luettavaa. Kirjoitustavastasi päätellen voit hyvin ollakin kirjailija. Tällaista sujuvuutta ei monikaan harrastelija saa aikaan.
Kolmoisagenttien kaksoisagentit ovat tulleet siihen johtolankaan että tämän Enzon haamukirjoittajat iskevät tekstiä raskaan föhntuulen voimalla länsirannikolta.
Kolmoisagenteista ei tietoakaan, sillä ovat ilmeisesti livenneet kevätpörriäisiin, joten tieto on vielä tässä vaiheessa huhupuheiden asteella ja jokseenkin vahvistamaton.
simmottis
Mutten taida kuulua kohderyhmään. Aina kun mainitaan holismi, tunnen nenässäni imelän yököttävän todellisuuden hajun, enkä jaksa keskittyä siihen mitä muuta teksti sisältää.
Minusta suomalaisessa kirjallisuudessa on märehditty riittävästi humalahuuruissa, sekavuudessa, jossa mitään ei muista, mutta paljon tapahtui.
Ehkä tämä on yhtälailla klisee, kuin ruusut kankaanpainannassa.
On asioita jotka on käsitelty niin loppuun ettei mitään jäänyt jäljelle, kunnes...
Jos olet "oikea" kirjailija, miksi et keksinyt tähän humalahuuruun mitään uutta, mitään millä tämän erottaisi tuhansista kaltaisistaan hiukan masentavista sumuisista kertomuksista?
vaikka sinulle, satujose.
Jos tyylilajina on amerikkalainen dekkari ja sen alalajina kotimainen, mustat Ray-Banit silmillä kulkeva akikaurismäkiläinen blues, lopputulema saattaisi olla jotain tämän kaltaista.
Se on vähän sama kuin musiikissa; toiset tykkää jazzista, toiset diskosta, muutamat hiphopista ja loput ehkä iskelmistä. Jos et pidä kyseisestä tyylilajista, se tuskin on kokonaan minun vikani.
Mutta sovitaanko sitten niin, että kirjoitat tuon saman tapahtuman vaikkapa artopaasilinnamaisesti kotimaisena satiirina, niin päästään arvostelemaan omaa tekstiäsi? Tai sitten jollain muulla tyylilajilla, josta sinä itse eniten pidät.
mutta teksti oli muuten laadukasta. Loi mielenkiintoisen kohtauksen, josta haluaa lukea eteenkin päin. Et ole ihan eilisen teeren poika, sinä.
Nutturasuttura.
Tiedäthän, on aina muutama asia, jotka täytyy saada suomalaiseen dekkariin mahtumaan:
- päähenkilö asuu kerrostalossa vuokralla
- päähenkilö on lähes alkoholisti
- päähenkilöllä on alkoholistituttuja
Kukaan ei halua lukea dekkaria, jossa ei olla krapulassa, asutaan inhimillisissä oloissa ja tavataan tavallisia ihmisiä.
Taisimme sortua yleistämään ja yksinkertaistamaan asian, jotta kuulostaisimme päteviltä.
Minun lisäkseni on varmasti muitakin ihmisiä jotka haluavat lukea dekkaria, josta ei jää krapulan maku suuhun.
Kliseitä täytyy olla, tuon myönnän, mutta jotta klisee toimii, siihen pitää ujuttaa jotain uutta, haasteellista, ennalta arvaamatonta.
Eihän se sinun vikasi etten kohderyhmään kuulu, mutta silti miksi kirjoittaa asioista joista on kirjoitettu jo tuhannen tuhatta kertaa?
Toisessa osassa oli kontrastia joka toi kiinnostavuutta tekstiin, mutta teksti ei vieläkään napannut matkaansa. Jos olisin poiminut kirjan käteeni kaupan hyllystä, olisin laskenut sen kädestäni ja tarttunut seuraavaan.
Eikö nimenomaan dekkarin aloitus pitäisi olla niin nappaava, ettei kirjaa laske kädestään, ennen kuin se unen tullessa kasvoille tipahtaa?
Laitan tähän jatkoksi oman tekstini, jonka kaikki muut täällä käyneet ovat lukeneet, näet millaista tekstiä tuotan, silloin kun en tuota tekstiä vain rahaa saadakseni.
*******************************************
Identiteetin hautajaiset
Itkevä nainen veti kuollutta dobermannia sinisessä pulkassa. Pulkan pohja oli puhki kulunut, pyörätie jota nainen taakkoineen laahusti oli hiekoitettu. Välillä nainen pyhkäisi nenästään valuvan rään villakangastakin hihaan, vilkaisi pulkassa retkottavaa eläintä ja purskahti uudelleen isoääniseen lohduttomaan itkuun. Lopulta nainen kasasi itsensä ja jatkoi matkaa.
Pulkan nainen oli löytänyt roskakatoksesta tuntia aiemmin. Etsiessään hädissään jotain jolla selvitä tilanteesta. Koira oli ollut raivoissaan, nainen oli hetken pelännyt henkensä puolesta. Käden syrjässä haisi koiran leukapielistä valunut limainen kuola.
Koira oli hyökännyt ilman näkyvää syytä, ellei naisen uhmakasta katsetta luettu syyksi. Dobermanni, Onni, naapurin oudon erakon ainut ystävä. Onni oli musta, pikimusta, kirsusta hännänpäähän, pelkkää yötä. Paholaisen eläin, nainen oli ajatellut tuijottaessaan palaviin silmiin, eläimen riuhtoessa liinaa.
Erakko Kalevi oli tullut tupakalle, koira seuranaan. Imutellut aikansa ja palannut sisään, jättänyt koiransa hetkeksi illan viileyteen. Kalevin silmissä asui yksinäisyys, siksi nainen riuhtoi pulkkaa niin päättäväisesti, tietäessään miten arvokas eläin miehelle oli. Arvokas ja rakas.
Kummallista rakkautta.
Satamaan päästessään nainen avasi takkinsa ja nakkasi piponsa hankeen. Koira painoi, eikä pulkan rikkoutunut pohja enää luistanut. Kiiveten aallonmurtajaksi kasatuille suurille lohkareille nainen veti taakkansa korkeammalle.
Meri hyytyi pakkasen kiristyessä, pyöreät lautat keinuvat rauhallisesti rannassa, muodostaen säännönmukaista kuviota. Vilkaistessaan olkansa yli nainen näki tumman auton. Suuri Audi lipui hitaasti satamaan, kuljettaja sammutti valot ja pimeys palasi pimeämpänä kaiken ympärille. Nainen kääntyi, kumartui ja pukkasi pulkan hyhmän sekaan, seurasi katseellaan miten sininen esine taakkoineen katosi mustaan syvyyteen.
- Tapoit koirani, paljain käsin, mies huokaisi.
- Se hyökkäsi.
- Tahtoi vain huivisi.
- Söi identiteettini, kaiken mitä minulla koskaan oli.
- En ymmärrä, mies murahti. Astui naisen rinnalle suurelle lohkareelle ja antoi katseensa kiertää aavalle joka loppui tummaan taivaaseen.
- Huivi oli äitini, ainut mitä minulla oli hänestä. Antoi minut adoptoitavaksi, mitään muuta minulla ei ollut minkä varaan rakentaa minuuteni.
- Surullista, miehen ääni oli kolea.
- Ajattelin tämän olevan hieno paikka, hienolle eläimelle ja huiville, nainen sanoi ja kääntyi palatakseen.
Mies seisoi vielä hetken, jätti jäähyväiset ystävälleen ja tarttui naista kädestä, kuolan tahmimista kylmistä sormista.
- Luulin että koira tappaa sinut, mies totesi.
- Minäkin luulin hetken, se antoi periksi.
- Kiltti pohjimmiltaan.
Verrattuna Enzon tekstiin huomaa, ettet ole kirjoittanut niin paljon, et olet niin hyvä, kuin hän.
Tarpeettomia täytesanoja, tarpeetonta maiseman maalailua.
Ja epäuskottava koko luritus, vaikka se lieni joksikin symboliseksi tarkoitettu.
Käpäläsi takertuvat taas miesvihaasi ja vahvaan naiseen joka on niin mahdottoman pärjäävä ja menee vaikka läpi betoniseinän.
Silti tyydyttävä 7
Ei tuo ollut vastaus haasteeseen, vaan vanhan kertausta, olin lukenut tuon tekstisi jo aiemmin täältä. Haastehan oli kirjoittaa samasta teemasta, mutta eri tyylilajilla.
No juu, en valitettavasti osaa tätä koira-tekstiäsi oikein kommentoida millään tavalla. Olisikohan se ehkä vähän tekotaiteellinen, liikaa yritystä tai jotain. Ei se silti sulje pois sitä, ettetkö kirjoittaisi ihan sujuvasti, omalla tyylilläsi.
Mutta jos laitetaan nyt nämä kaksi tyylilajia rinnakkain, niin mitäpä luulet? Kumpi kiinnostaisi kustantajia enemmän, kumpi keräisi Suomen niemeltä enemmän lukijoita?
Kustannuskynnys ylittynee, kunhan saan aikaan kustannuskelpoisen tekstin.
Lähinnä rajoittimena on aika, jota ei vieläkään ole osattu gloonata niin että vuorokauteen saisi mahdutettua 48 tuntia.
Mitä tyyli-ilotteluun tulee, tyylien jäljittely on tullut tutuksi harjoituksissa aiemmin, nykyisin pyrin kirjoittamaan omalla tyylilläni.
Mutta koskapa ja tällä palstalla on jauhettu niin paljon siitä miksi minä olen tässä vaikka kirjoitan?! Voin todeta että vielä pitäisi pari pokkaria näpäyttää, (tilattuja) tuon jälkeen toivon ehtiväni kirjoittaa Karistolle tekstin joka ylittää kustannuskynnyksen, tai muokata pari vanhaa, ja kirjoittaa yhden uuden.
En ole tainnut kirjoittaa vain tälle palstalle julkaistavaksi tekstinäytettä, yleensä kirjoitan harjoituksia, joita arvostelutan tässä ennen opettajalle lähettämistä, jota kautta saan pahimmat virheeni korjattua.
Muutoinkin näin, että sinä kirjoitat mistä haluat ja minun pitäisi nakata parempi teksti aiheesta joka ei ole itseäni lähellä?!
Kuulostaa täysin siltä haasteelta, jonka otan vastaan. >=) Olenhan aina ollut sitä mieltä että kirjoittaminen aiheista joista ei pidä, tyylillä joka on itselle vieras on parasta harjoitusta.
Siis kirjoitan dekkarin pätkän, ilman juopottelua, sama tapahtuma kotimaisena satiirina. Oliko muuta mitä tekstiin pitäisi ujuttaa?
Anna palaa!
Näinhän se menee. Tuhansissa baareissa, tai paremminkin juottoloissa, joka päivä.
Juttu oli alkua jollekin, tai jonkin keskeltä.
Eipä juuri selvinnyt, kuin että kaksi kantaveikkoa oli lempiharrastuksensa ääressä. Mielenkiinto heräsi. Ikä, taustat, ulkonäkö..
Mutta eihän tuohon pätkään kaikkea tietysti pitänytkään mahtua. Jotenkin tuli mieliteko jatkaa. Tai olisiko parempi odottaa, että sinä jatkat.
Taitavata. Kirjoittelet aika paljon, luulen.
Se pelottavuus: Toi mieleen piilossa olevan viskipulloni, joka odottaa vaalivalvojaisia. Kovin helposti samaistuin tarinanpätkäsi veikkoihin.
Ettet vain ole itse Keijo Käki Kurusta?
Minäkin olen raitis, ollut yli seitsemän vuotta. Voin lukea jo näin ohimennen juopottelusta. Vaikka en sellaiseen kirjaan jaksa tarttua.
Jouko Juupajoki.
Oliko sinulla jotain sanottavaa Enzon tekstistä?
Mene Alkoholismi -palstalle elvistelmään juomattomuudellasi. Minä elvistelen sillä, että voin juoda koska haluan.
Edelleenkin Enzon teksti oli todentuntuista ja sujuvaa. Jatkoa en ole vielä ehtinyt lukea.
Längelmäki tilasi Moilaselta toisen huurteisen. Se tuli tällä kertaa suoranaiseen janoon, sillä lähinnä kroonista ja kaiken kattavaa akateemisuutta harrastanut langanlaiha mies oli selvästi hengästynyt kadulla hetki sitten tapahtuneesta kuoleman mittailustaan ja sen jälkeisestä avautumisesta Ervakselle. Ervas taas keskittyi tuhoamaan kolmatta jaloviinalasillistaan lasittunut katse silmissään. Tunne oli kihelmöivän lämmittävä juoman valuessa alas karheaa kurkkutorvea. Mustiksi pimenneet muistot saivat kaipaamaansa salvaa haavoihin ja yleisluonteinen turrutus täytti kehoa vähintään kohtuulliseksi katsottavalla vauhdilla.
- Sun pitäisi tulla katsomaan, kuinka lyhyt matka sinne kuolemaan oikein on, Längelmäki vaati vieruskaveriltaan sukien samalla rasvaisena kiiltelevää, olan yli roikkuvaa hiuskuontaloaan. Mies näytti Ervaksesta syntiin langenneelta ja jo hyvän matkaa viidenkympin ylittäneeltä parrattomalta Jeesukselta. Ervasta alkoi naurattaa.
- No mennään vilkaisemaan, tämä sai sanotuksi hirnumisensa välistä ja nousi jähmeästi sijoiltaan. Längelmäki katsoi hetken epäuskoisena tuttavaansa, mutta nousi sitten itsekin jakkaraltaan ja suunnisti kevyesti horjahdellen baarin ulko-ovelle. Ulkona paistoi aurinko edelleen kirkkaasti ja lämmin elokuun ilma löyhähti raskaana koiranlöyhkänä vasten molempien kasvoja.
- Tuolla se kuolema väijyy, Längelmäki totesi osoittaen liidunvalkoisella kämmenellään alas katua joen suuntaan.
Ervas näki, kuinka jokea ylittävälle sillalle oli pysähtynyt palokunnan tulenpunainen ensipelastusajoneuvo ja poliisin sinivalkoinen maija. Virkapukuisia miehiä juoksenteli joen töyrään molemmin puolin viittoillen toisilleen kuin heikkopäiset.
- No, se siitä sitten, taas alkaa jossain arkunteko, Ervas virkahti ylimalkaisesti ja avasi oven palatakseen takaisin juomansa ääreen. Längelmäki seurasi ääneti perässä.
- Sanoinhan, että kuolemaan on tasan 150 metriä. Epäiletkö vielä?
- En epäile, Ervas myöntyi ja päätti yrittää johdatella keskustelun muille raiteille. Koko iltaa hän ei olisi tästä aiheesta kuitenkaan jaksanut jauhaa.
Seuraavat puolisen tuntia kuluivat Längelmäen aloittamassa poliittisessa debatissa, joka kosketteli pääosiltaan EU:n byrokraatteja ja kyseisen järjestön lohdutonta tulevaisuudenkuvaa. Debatti käytiin melko yksipuolisena Ervaksen keskittyessä enemmänkin kuraisen muistikulkunsa huuhteluun vahvasti viljaisella Tsekki-oluella.
Miehet havahtuivat keskusteluiltaan virka-asuisen poliisin tuijotukseen. Virkamies seisoi lähellä ja oli entuudestaan Ervakselle tuttu, ylikonstaapeli Mälkiö kaupungin poliisilaitokselta.
- Morjes Mälkiö! Mikäs sut siihen lennätti? kysyi Ervas hämmästyneenä.
Virkapukuinen poliisimies seisomassa baaritiskillä oli tässä kapakassa enemmän poikkeus kuin sääntö.
- Eikös se "pastori" Junnila ollut täällä kanta-asiakas? Mälkiö totesi yks´kantaan katsoen kumpaakin tiskin ääressä istujaa vuoronperää tiukasti silmiin.
- Oli se. On se. Kuinka niin oli? Längelmäki kysyi hämmästyneenä.
- Naarattiin se tuolta joesta äsken. Henki pois.
Ervas kääntyi katsomaan valkoista vaahtoa hehkuvaan tuoppiinsa. Voi jumalauta! Eilinen iltahan oli alkanut juuri tästä samaisesta kuppilasta kyseisen Junnilan iloisessa seurassa.
Sujuvaa tekstiä! Tyyli on yksinkertaisesti niin kohdallaan, että koko juttu on vakuuttava. Kuvailu kantaa juttua eteenpäin kuin itsestään.
Rakensit taitavasti viitteillä jotain enemmän kuin itse tarinan senhetkisen tilanteen: loit samalla puitteet laajemmalle kuviolle, niin että tarinaa lukiessa saattoi vain kuvitella vaikka mitä muita kytköksiä ja tilanteita.
Vaikka päähenkilö ryyppää, se ei tunnu olevan se kaikista olennaisin seikka; taustalla on ikään kuin jokin isompi tapahtumien ulottuvuus – mikä oli syynä kovalle jaloviinan tarpeelle? Tämä ajatus saa Ervastin kurjuuden tuntumaan vain kiehtovalta.
Pidin tuosta tavasta jolla kirjoitat, koska siinä on huumoria. Längelmäen hupaisan vakava pohdinta on satiiria parhaimmillaan!
Huomasi jotain hätkähdyttävää, ja minulla on tunnustus: taisin lukea parina edellisenä iltana elämäni ensimmäisen suomalaisen dekkarin! En voi muuta kuin ihmetellä, miten en ole aikaisemmin lukenut mitään vastaavaa. Ei se ole ollut erityisen tietoinen valinta etten ole lukenut dekkareita - en ole koskaan lukenut muutenkaan paljon. En ole muka osannut löytää mieleisiäni kirjoja (heh heh, ei ne hakematta eteen tupsahda). Taatusti suomestakin löytyy erinomaisia dekkareita, miten ihmeessä olen onnistunut missaamaan ne taktisesti? Tietämättömyyttä, masokismia? Mikä on estänyt tarttumasta niihin ja katsomasta miltä tuntuvat? Onneksi voin kuitenkin näin myöhäisheränneenä lukea vaikka mitä kivaa. Se lohduttaa pirusti.
oma pikku söpöliinini!
Dekkarin lukeminen kannattaa aina...
Kirjoita "Satu" sinä se viinaton dekkari.
Minä olen niin arka, että en uskalla siihen lajityyppiin tarttua.
Onnistuneella dekkarilla ylität Karistonkin kustannuskynnyksen ;).
ymmärrätte, että tämä oli vain sellaista pikku parodian viritelmää ja huulenheittoa sinne Auran rantojen suuntaan. Halusin kokeilla onnistuisiko tuolla tyylillä ja kuinka helposti. Kyllä siitä kirjan varmaan aikaan saisi, mutta saattaisi tulla ongelmia erään arvostamani turkulaisen kollegan kanssa...
Se oli amerikkalaispohjaista Suomi-dekkaria se. Toiset tykkää, toiset vihaa, mutta hyvin tuntuu myyvän, kun lukuja katsoo. Omia juttujani en kirjoita samalla tyylillä, mutta nyt tuli pahus mieleen, että olisikohan pitänyt? No, eihän se ole myöhäistä vieläkään joskus kokeilla.
Jatkakaa te stooria täällä tai toisaalla, jos huvittaa. Ei ole kuitenkaan ja taaskaan pakko.
Yhden Reijo Mäen dekkarin lukeneena ymmärsin parodiaviritelmäsi. Tosin Turku on niin tuttu paikka, että aluksi tuntui vain päivänselvältä että Aurajoki on kaiken keskipiste...
Mun täytyy itse asiassa kiittää sinua siitä että mainitsit jossain vaiheessa Jussi Vareksen, koska ihmetellessäni kuka hän tarkalleen ottaen on päädyin seuraavalle sivulle:
http://www.tornio.fi/kirjasto/tuu/dekkarit/kirjailijat/maki.htm
Teosten esittely kolahti, ja tarkoitus on hakea lisää Mäen tuotantoa luettavaksi.
Amerikkalaispohjaisuudesta en juuri tiedä, mutta ylipäänsä sellainen letkeä tyyli ilmaista asiat tekee ilmiöistä hauskempaa luettavaa. Se että vakavista aiheista löytyy paikoitellen ripaus sarkasmia tarjoaa saman jännityksen karismalla höystettynä. Silloin teksti ei ole omahyväistä pelkässä juonen nerokkuudessaan, vaan viihteellistä ja inhimillistä. En näe miksei kuka tahansa voisi kirjoittaa sillä tyylillä – jos vain osaa! Tällä periaatteella kommentoin yllä olevaa kirjoitustasi. Samalla heitin vihjeen siitä mistä minä olen kiinnostunut.
Olen muodostanut eräänlaisen käsityksen kirjoitustyylistäsi jo alkuvaiheesta lähtien. Vaikka olet kirjoittanut tänne useammalla tyylillä, tietynlainen ote on ollut aina tunnistettavissa. Ehkä sinulla on vielä jokin tyyli hyppysissä, josta en vain tiedä? Jemmailet sitä siellä jossain kuin paremman päivän varalle, meidän kaikkien iloksi?
Ei kai siinä ole mitään tarkkoja sääntöjä millä tyylillä tulisi kirjoittaa. Niin kauan kun voi hykerrellä itsekseen näpytellessään tekstiä, luulisi että se intohimo tarinaan välittyy lopputuloksesta. Ehkä jossain kohtaa joutuu hetkellisesti miettimään mikä myisi parhaiten, mutta kai siitäkin seuraava oivallus on yhtä hykerryttävä. Niin kauan kuin tapahtumat ovat itse keksittyjä - olivat ne se sitten tuttavien inspiroimia tai hatusta vedettyjä - tyyli on vain keino. Eihän tyyli ole kenenkään yksinoikeus? Ainoa riski on se että kun harva kirjoittaa tietyllä tyylillä, he ovat jo luoneet vertailupohjan, mihin nähden pitäisi olla todella luonteva ollakseen vähintäänkin tasavertainen.
Lukiessani Mäen kirjaa tuli mieleen, että dekkarin kirjoittaminen vaatii hyvää ihmisluonteen tuntemusta. Henkilöhahmojen motiivien ja mieltymysten ei tarvitse perustua kirjoittajan elämänkokemukseen suoranaisesti, kun käytettävissä on intuitio. Psykologisesti taitava kirjoittaja pystyykin varmaan luomaan itselleen aidon veroisen henkilökuvan juuri tämän ansiosta: intuitiivisuus on ikään kuin kaiken kattava ohjelma, johon voi syöttää pari tietoa ja saada nopeasti analyysi koko tyypistä. Vähän sama kun näet ensimmäistä kertaa jonkun tyypin naaman, ja teet kolmessa sekunissa kymmenittäin puolitiedostettuja johtopäätöksiä hänen taipumuksistaan ja tarkoituksistaan. Jotta dekkarin päähenkilö olisi ominaisuuksiltaan nopea ja tarkkanäköinen sekä johtopäätöksien teossa että toiminnassaan, itse kirjoittajankin on oltava fiksu.
Dekkarissa kiinnostavinta on nimenomaan se motiivipuoli, sillä ihmiset ovat mielenkiintoisia otuksia.
Itse rikoksen voi vain ymmärtää, sitä ei ole tarvetta hyväksyä tai puolustaa. Hyvässä dekkarissa yleisen elämänkuvauksen ohella myös paikalliskuvauksen soisi olevan mestarillista - on mahtavaa kun tapahtumat sijoittuvat tutuille nurkille... Niin, ja eroottinen latauskin tuo ehdottomasti oman mausteensa juoneen!
Tulipas kirjoitettua vuolaasti, väsyneenä kun tuuppaa helposti käymään niin. Ei siinä mitään, hyvää viikonlopun jatkoa!
You have seen nothing yet...
that's good! :)
...onko Jaloviina kirkasta?
kuka kirjailija olet (vaikkapa s-postitse), niin lähden kaluamaan kirjakauppoja. Pidän tyylistäsi.
Tämä on paljon sanottua siihen nähden, etten ole koskaan ostanut suomalaisen kirjailijan kirjaa.
huomasin:
"Omia juttujani en kirjoita samalla tyylillä"
;)
jatkoja
Ellet ole yhtään suomalaista kirjaa vielä ostanut, niin kipinkapin kirjakauppaan tai divariin ja hanki itsellesi iso pino Reijo Mäen Vareksia (Ervas = Vares) ja löydät niistä saman tyyppisiä fiiliksiä.
Sorry, että tuotin sinulle pettymyksen - Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta...
raiskauksen jälkeen en ole varma, onko Reijo Mäen Vares sellainen, joka voisi viehättää mua...
Ei niin paljon pettymystä, etteikö olisi jäänyt hitusen mielenkiintoa. Millainen on tyylisi sitten?
a) Enpä usko, että Reijo olisi koskaan kirjoittanut yhdestäkään raiskauksesta, ainakaan Jussi Vareksen tekemänä. Vares kohtaa tietysti aina touhuissaan "femme fatalen", mutta silloinkin seksi on ymmärtääkseni, enemmän tai vähemmän ja useimmiten molemminpuolinen päätös.
b) Olemme sopineet kustantajan kanssa jo ajat sitten, etten huutele itsekseni yhteisistä projekteistamme. Siksi en voi kertoa sinulle tai muillekaan aiheesta yhtään mitään. Sorppa. Lue ja etsi, kyllä sinä päädyt maaliin aikanaan.
Solarin jutulla tarkoitit varmaan kyseisen tuotantoyhtiön Vares-leffoja? En ole nähnyt leffaversioita, mutta kirja on aina kirja... Olen näet lukenut Nuoruustangon, ja kuvittelen tietäväni vaikka mitä. ;D
Kirjastosta oli lainattu melkein kaikki Vares-kirjat eikä valikoimaa juuri ollut, mutta ajattelin ostaa ensi viikolla ihan omat painokset.
Sinulla on siis hitusen mielenkiintoa jäljellä - käytäppä sitä niin saatat yllättyä positiivisesti.
Mä kuvittelin Vareksen paikalle itse R. Mäen, kun se tuli ekana mieleen. Silleen helppo kun ei oo mitään vaikutteita mistään leffasta.
Mun mielestä hyvinkin "viehättävä" äijä se Vares, perusäijä! Eikä sen todellakaan tarvii pakottaa naisia yhtään mihinkään, kun naiset on kuumana siihen ihan omasta takaa.
joo tarkoitin Solar Filmsin leffaversioo. En siis puhunut mitään seksuaalisista kanssakäymisistä.
öitä!
siis ihan oikeaa raiskausta; solar on yhtiö, joka tuotti Vares-elokuvan.
ja... kysyin tyylistäsi, en projekteistasi ;-)
... NO JOPAS JOPAS tääl on pörinää...
Kaksois-kolmosagenttien pöläyttämän raskaan föhntuulen viiperryksessä saanen osallistua haamukirjoittamiseen jatkamalla Enzon Ervasta ... vai ? ? ?
¤
Voiko tämä olla tottakaan, ei kai kyse sentään ole samasta henkilöstä? Kuin vaahtopäänä tömähdin kuin uneen, että tässä samassa kantapöydässä istuttiin eilen illalla, ja ”pastori” Junnila oli tuttuun tapaansa huitomassa kättään jo useampaan kertaan kun tarjoilija tulee viimein tuoden tilaamamme aterian. Ilahtuneena keskeytyksestä yritän selviytyä eteeni tuodusta pihvistä, johon haarukka ei sitten kuitenkaan pysty. Luovuttaen, edes yrittämättä sahata lihakimpaletta, kuuntelen siis edelleen ”pastorin” iänikuista taukoamatonta hölinää hänen x-tyttöystävistään. Tarinoita kuin jatkonovelleja, joissa hän jaksaa kerta toisensa jälkeen kuoria ihmisiä kuin sipuleita, kerros kerrokselta. Istuin häntä vastapäätä hartiat lysyssä haukotustani salaillen. Olin niin kyllästynyt. Kyllästynyt. Ikkunaan valui sadepisaroita jatkuvana norona. Vilkaisin vaivihkaa viereiseen pöytään, jossa istui kolmikko. Varsinainen troikka, liikemies, pappi ja nainen. Yleinen häly ja astioiden kilistely humisi korvissani. Oli oikein pinnistettävä, että olisin kuullut seurueen keskustelusta kokonaisia lauseita. Jotenkin nappasin heidän puheistaan sanan Aasia, ja ymmärsin oitis, että nyt oli oltava korvat höröllä. Oli kuunneltava keskustelunpätkiä sieltä täältä, mutta ei intiaanin korvilla. Heh-heh. Nauratti, mutta suunvirneeni ei näkynyt. Lävitseni kävi vain hermostuttavan kutkuttava värinä, ja tunsin pienen puistatuksen kylkiluissani. Ei mitenkään hyvänolon tunne, vaan pikemminkin tyhjä olo. Niin tyhjä olo.
Aasia. Niinpä niin Evita. Ja Aasia.
- Teillä ei taida olla käsitystä, ei harmainta aavistusta, miten yritysimperium toimii! Yritysimperium rakennetaan.
sanoi herra, jolla oli tumma liituraitainen puku yllään. Olin bongannut saman miehen pari kuukautta sitten yhden uuden dekkarin julkistamistilaisuudessa. Mies kuin menneestä maailmasta. Hän oli laittanut oikein ruokaliinankin eteensä, ripustanut sen paidankaulukseensa. Eihän kukaan täällä enää kietaissut liinaa tuolla tavalla. Mitä hapatusta! Olisin voinut lyödä vetoa, että tuo mies halusi päivittäin syödä jopa Madeleine kakkuja. Oi niitä aikoja, oi tapoja! Seurueen toinen mies, pappi, joka istui enimmältä osalta suoraryhtisenä kuin seipäänniellyt, kumartui aina välillä vieressään istuvan naisen puoleen niin liukkaasti, että olin jokseenkin vakuuttunut siitä, että mies entisessä elämässään oli ollut niitä parkettien sliipattuja partaveitsiä.
Kuulen koko jutun, kun nainen innokkaana kertoo ratsastaneensa norsulla viidakossa.
- Yksi asia painaa mieltäni…
sanoi sitten erehdyttävästi tämä Agatha Christien dekkareiden tv-sarjojen Miss Marplea muistuttava, harmaaseen jakkupukuun sonnustautunut rouvashenkilö… kunnes hänen äänensä olikin äkkiä niin hiljainen, etten saanutkaan sanoista mitään selvää! Sensijaan kuulin yllättävän hyvin pätkän eräästä toisesta keskustelusta, joka käytiin kauempana vastapäisessä pöydässä. Se keskustelu ei tietenkään sillä hetkellä kiinnostanut minua vähääkään, mutta pidin silti korviani auki.
- Nämä kaupunkien julkisivuvalaistukset, esimerkkinä vaikkapa Pariisi, Hannover…, joita arkkitehdit suunnittelevat. Ne ilahduttavat minua suuresti. Olen ollut muutamissa avajaisissa mukana, ja se on kuin ensi-ilta (ja keskustelija sanoo matalalla sointuvalla äänellään hitaasti sanan: premier) kun valaistus julkaistaan. Valojen loisteessa tulee mieleeni jostakin syystä chanson-laulut: Piaf, Kaas…. smoky voice, melankolinen, sensitiivinen, romanttinen. Katujen laulut.
Laulut!
Sydäntäni vihlaisee. Yhtäkkiä. Viiltävästi. Vimmatun viiltävästi. Ja sitten jotenkin vain kuulen kuin sanottavan Evita uudelleen ja uudelleen korvissani. Uudelleen ja uudelleen. Evita. Oliko se kaiku? Ei voi olla totta! Enkä osaa nyt enää keskittyä oikein mihinkään. Evitahan on minulle mennyt maailma. Sotakirveet on haudattu. Laulut on laulettu! Laulut on laulettu…
Evita laululintunen.
Istun paikallani kuin kivun lävistämänä ja puolittain irvistäen hymyilen ”pastorille”, joka keskittyneesti napsii haarukallaan lautaseltaan viimeisiä pihvinpaloja suuhunsa. Yritän edelleen kuunnella merkityksellisiä sanoja sieltä täältä, kunnes annan periksi, sillä salissa alkaa olla sellainen kakofonia, ettei paremmasta väliä.
Tarjoilija tulee kysäisemään ohimennen lisätilausta. ”Pastori” tilaa viiniä, mutta minä pyydän vain tuomaan vesilasillisen. Tarjoilija kerää tyytymättömän näköisenä edestäni lähes koskemattoman ruokalautasen ja tyhjät lasit. Korvissani kaikuu: "Evita, Evita minkä teit!"
”Pastori” ojentaa äkisti kännykkänsä minulle ja sanoo:
- Tässä sulle terveisiä! Tapasin sattumoisin x-tyttöystäväsi lomareissullani, ja hän vartavasten pyysi ottamaan ja näyttämään tämän kuvan sinulle.
Katson yllättyneenä kännykkäkuvaa. Siinähän on Evita nojaamassa laivankannen kaiteeseen, suloinen hymynaama takanaan turkoosinsininen meri! Katson kuvaa typertyneenä, ja on pakko myöntää itselleni, että minulla on Evitaa pikkuriikkisen ikävä. Pikkuriikkisen. Ja olisin ihan valmis kuulemaan taas kerran Evitalle niin ominaista kikatusta ja höpinää… "Sinun paha poliisi -roolisi kaipaa vieläkin hiomista, enemmän taistelukohtauksia, enemmän toimintaa." Kuinka kauan olikaan kulunut siitä, kun Evita totisella naamalla sanoi minulle: "Siellä missä black-jack huiput pelaavat, muista: Älä koskaan näytä korttitemppuja niille, joiden kanssa pelaat pokeria."
Voi Evita! Tule jo takaisin sieltä viidakosta!
¤
No kertokaapa! Pörähtikö jo ihan metikköön ? ? ?
(... olis ollut yks toinenkin teksti, mutta käytin kuitenkin yhtä vanhaa jatkonovellitekstiäni, ihan niinku siinä Saunilta-jutussakin)
tyhmä tai unenpöpperöissä tai jotain muuta...
Tajusin "Solarin raiskauksen" laitettuani läppärin kannen kiinni viime yönä, enkä enää jaksanut avata sitä uudelleen korjatakseni virheeni.
Mutta joo, asiasta voi tietysti olla montaa mieltä. Useinhan kirja on parempi, kuin siitä väännetty leffa.
Kovin erilainen tyyli. Kuitenkin ihan mukavaa luettavaa. Heräsi vain kysymys: miten Ervastin unenomainen muistelu liittyy tässä itse "pastori" Junnilaan?
Lainatakseni Enzoa: "Debatti käytiin melko yksipuolisena Ervaksen keskittyessä enemmänkin kuraisen muistikulkunsa huuhteluun vahvasti viljaisella Tsekki-oluella." Eli hän yritti torjua muistikuvat josta mustelmat ja ruhjeet kielivät, ikävät tapahtumat jotka pyrkivät vaanien putkahtamaan tietoisuuteen humalan laskiessa. Jos hän oli siis hetkeä aiemmin keskittynyt vaimentamaan huolestuneen olonsa juoman avulla pelkäksi tympeydeksi, miten hän onnistui yhtäkkiä muistelemaan haaveiluaan Evitasta, vaikka poliisi oli juuri kertonut uutisen? Oliko se vain hänen tiedostamaton keinonsa keskittyä kovan paineen alla johonkin mukavaan - vai miten Evita ja Junnilan jokeen päätyminen liittyivät toisiinsa?
Totesinpa vaan, että mun pitäis mennä aikaisemmin nukkumaan - ainakin jos kirjoitan väsyneenä tuollaista lässytystä, tekee ihan pahaa... ;]
"iltapäivähämyiseen, tupakansavun himmentämään kantabaariin mukanaan vain viime öiset haudankalpeat haamunsa."
Onko baari iltapäivällä tupakansavun himmentämä? Varsinkin sisääntulijoille löytyy palli tuosta vaan.
"kuin lasillinen kirkasta jaloviinaa ilman joutavia lisukkeita."
Kirkasta jaloviinaa? Onko joku uusi merkki?
# Aika pitkiä lauseita, tekevät tarinan hieman sekavaksi ja saavat pomppimaan. #
Käänsi päänsä oven suuntaan ja siitä huolimatta:
"- Niinkö on? Ervas kysyi nostaen katseensa hitaasti jallulasin pohjalta. "
Hieman epätarkkuuksia ja tietämättömyyttä. En osaa dekkariksi mieltää, vaan vanhan tyyliseksi lännensarjan tekstiksi.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä daltoneita odotellen 7½
T. ®Sherlokki © 2007
syytä kommentoida kritiikkiäsi, vaan ottaa se avosylin vastaan.
Sen vaan sanon, että 7½ on tuttu numero jo koulusta ja lämmittää kovasti mieltä.
Olisiko hyvä tässä vaiheessa mun kirjoittajana tietää, että esimerkiksi kolme
siis 3
dekkaria, suomalaisen kirjoittamaa,
jotka mun pitäisi lukea, jotta voisin/voisimme ottaa opiksi ja sitten kaikki kirjailijanalut
kirjoittaa omat bestsellerimme,
siis lajina
dekkari.
Minun nimittäin täytyy tunnustaa, että en tiedä kertakaikkiaan suomalaisista dekkareista hönkkösenpölöystä, en jaksa lukea niitä!!! ainoastaan selailla!!!
Ehdottakaa edes, ja samalla voisitte kertoa tässä olevasta tekstiosuudestani, että onko se aivan liian
siirappinen mäjäys
verrattuna pätkien tekstikokonaisuuteen, siis jos kaikki pätkät liistraisi yhteen kirjaan sitten...
sillä eikös tässä ollut tarkoitus tässä viimeaikoina saada aikaiseksi
dekkari
???
AI MÄ OLINKIN SITTEN SE AINOA TÄLLÄ KERTAA
ETTÄ EN TAJUNNUT MITÄÄN
???
minne ne kaksois-kolmoisagentit viiras, voi herzzunberzzuu
!!!
Leena Lehtolaisen 'Tappava säde'.
Remestä kehutaan, hellapoliisi on lukenut kaikki ja tykkää. Itse en yhtäkään, joten en osaa kommentoida. Vanhat Sariolat on sellaisia perusdekkareita, joita kannattaa myös lueskella.
Siinä kolme varmasti eri tyylistä kirjailijaa, jotka myyneet paljon. Ja kaikki kirjoittavat niin, ettei hirveästi tarvitse päätä vaivata.
Eli kirjat ovat viihdettä