Olen aina ollut ujo, mutta se ei aina näy ulospäin. Olen tietyissä tilanteissa ujo, tietyissä tilanteissa taas kykenen "normaaliin" toimintaan. Monet hämmästyvät kun sanon olevani ujo, sitä ei kuulema uskoisi. Tuntuu oudolta, että monet eivät sitä huomaa, vaikka esimerkiksi punastelenkin vähän väliä. Ehkä suurin vika onkin omassa päässä.
Olenkin yrittänyt päästä pääni sisältä pois..olla kuuntelematta itseäni. Olen aina ollut liian ankara itseäni kohtaan, ja se heijastuu myös muihin ihmisiin. Joskus tuntuu, että ärsyttää jokainen vastaantulija, mutta vika onkin itsessä. En hyväksy itseäni ja heijastan sen muihin.
Haluan päästä irti ujoudestani, ja siihen olen pyrkinytkin pakottaen itseni uusiin tilanteisiin. Se ei vaan tapahdu heti, ja tulen oikeastaan olemaan ujo koko elämäni, muttei sen tarvitse hallita elämää.
Elämä olisi itseasiassa paljon helpompaa, jos minulla ei olisi tätä uskomatonta kykyä punastua. En muuten pelkää esiintymistilanteita, luokassa keskusteluja jne, mutta välähdän heti punaiseksi jos huomio kiinnittuu minuun..ja uskon tämän olevan jo jonkinnäköinen ehdollistumis reaktio: se ei liity jännittämiseen sinänsä, vaan tilanteeseen.
En pelkää sanoa mielipiteitäni ja ajatuksiani, mutta inhoan sitä kun punastun ja olo tuntuu jokseenkin friikiltä. Siksi, pysyttelen monesti hiljaa, ettei huomio kiinnittyisi minuun. Tosi typerää, oikein hävettää se kun hävettää niinkin vähäpätöinen asia kuin punastuminen. Mutta se ei kuitenkaan ole mikään pikku juttu niille, jotka kärsivät samasta ongelmasta.
Nykyään olo tuntuu välillä poissaolevalta ja epätodelliselta. En osaa keskittyä kunnolla oikeastaan mihinkään. Minun on vaikea kuunnella mitä kaverit minulle kertovat, ajatukseni ovat vaan jossain muualla. Tuntuu, että ajatuksenin ovat vaan kadonneet jonnekin. Tuntuu välillä tyhjältä. Siksi tuntuu, että olen kadottanut itseni jonnekin.
Minusta on tullut entistä hiljaisempi, olen aina ollut hiljainen. Tuntuu nykyisin, että ei ole tarpeen sanoa mitään. Minulle ei ole mitään sanottavaa. Olen menettänyt kiinnostustani asioihin. Yksin on monesti helpompi olla kuin muiden seurassa. Kuulee omat ajatuksensa. "I have more companions when I'm all alone".
Minulla pitäisi itseasiassa olla asiat hyvin..en ole yksin, minulla on kavereita. Muutenkin kaikki pitäisi olla ok, mutta ei kuitenkaan. Ehkä saan elämän iloni joskus takaisin, ja tämä on vain ohimenevä harmaa vaihe. Ehkä löydän itseni uudelleen. Entistä ehompana.
Olenkin yrittänyt päästä pääni sisältä pois..olla kuuntelematta itseäni. Olen aina ollut liian ankara itseäni kohtaan, ja se heijastuu myös muihin ihmisiin. Joskus tuntuu, että ärsyttää jokainen vastaantulija, mutta vika onkin itsessä. En hyväksy itseäni ja heijastan sen muihin.
Haluan päästä irti ujoudestani, ja siihen olen pyrkinytkin pakottaen itseni uusiin tilanteisiin. Se ei vaan tapahdu heti, ja tulen oikeastaan olemaan ujo koko elämäni, muttei sen tarvitse hallita elämää.
Elämä olisi itseasiassa paljon helpompaa, jos minulla ei olisi tätä uskomatonta kykyä punastua. En muuten pelkää esiintymistilanteita, luokassa keskusteluja jne, mutta välähdän heti punaiseksi jos huomio kiinnittuu minuun..ja uskon tämän olevan jo jonkinnäköinen ehdollistumis reaktio: se ei liity jännittämiseen sinänsä, vaan tilanteeseen.
En pelkää sanoa mielipiteitäni ja ajatuksiani, mutta inhoan sitä kun punastun ja olo tuntuu jokseenkin friikiltä. Siksi, pysyttelen monesti hiljaa, ettei huomio kiinnittyisi minuun. Tosi typerää, oikein hävettää se kun hävettää niinkin vähäpätöinen asia kuin punastuminen. Mutta se ei kuitenkaan ole mikään pikku juttu niille, jotka kärsivät samasta ongelmasta.
Nykyään olo tuntuu välillä poissaolevalta ja epätodelliselta. En osaa keskittyä kunnolla oikeastaan mihinkään. Minun on vaikea kuunnella mitä kaverit minulle kertovat, ajatukseni ovat vaan jossain muualla. Tuntuu, että ajatuksenin ovat vaan kadonneet jonnekin. Tuntuu välillä tyhjältä. Siksi tuntuu, että olen kadottanut itseni jonnekin.
Minusta on tullut entistä hiljaisempi, olen aina ollut hiljainen. Tuntuu nykyisin, että ei ole tarpeen sanoa mitään. Minulle ei ole mitään sanottavaa. Olen menettänyt kiinnostustani asioihin. Yksin on monesti helpompi olla kuin muiden seurassa. Kuulee omat ajatuksensa. "I have more companions when I'm all alone".
Minulla pitäisi itseasiassa olla asiat hyvin..en ole yksin, minulla on kavereita. Muutenkin kaikki pitäisi olla ok, mutta ei kuitenkaan. Ehkä saan elämän iloni joskus takaisin, ja tämä on vain ohimenevä harmaa vaihe. Ehkä löydän itseni uudelleen. Entistä ehompana.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan pelkäsin että olenko yöllä unissani herännyt kirjoittamaan muistelmiani parin vuoden takaa tänne. Se viimeinen kappale sitten oli vähän muuta kuin mitä itse olen ajatellut; en ikinä ajattele, että vaikka kaikki näyttäisi ulkopuoliselta olevan "hyvin", kaiken pitäisi olla hyvin.
Itselläni taisi olla lisäksi jonkinnäköinen sosiaalisten tilanteiden pelko siinä mielessä, että paitsi punastuin, sain lievän vapinakohtauksen aina jos huomio isossa tai vieraassa seurassa kohdistui minuun. Niin, ja sama tapahtui silloin jos minulle tai jollekin minun jutulle isoon ääneen naurettiin.
En osaa sanoa muita keinoja kuin sen minkä itse valitsin ja minkä koin tehokkaaksi, eli ota omaa aikaa itselle. Ole mahdollisimman paljon yksin ja tarkkaile itseäsi, reaktioitasi ja tunteitasi. Ne ovat sinussa, et pääse niistä rimpuilemalla eroon. Ainoa keino neutralisoida ne (ainakin minun kokemuksen mukaan) on hyväksyä ne ja oppia sietämään niitä. Jos joskus punastut, niin voi voi PUNASTUIT JO! Sille et enää mitään voi. Sen sijaan voit hyväksyä sen tosiasian, että nyt naama vähän helottaa ja jatkaa sitä mitä ikinä olitkaan tekemässä. Et vasrmasti kuole siihen ja voihan sitä niille paloauto-kettuilijoille (jos sellaisia vielä on olemassa) sanoa, että se nyt vaan meni punaseksi, en se minä ollut. Älä siis samastu siihen häpeään. Kuten sanoin, se on sinussa jonkun aikaa, mutta lähtee kyllä takuuvarmasti pois, kun huomaa, ettet enää vihaa/pelkää/takerru siihen/sitä.
Jos haluat, lue tuo minun teksti tuosta alempaa - ujo olen ja eriskummallinen. Tällaisessa tilanteessa ollaan tänään.
Luin kirjoituksesi ja minua alkoi itkettää. Kuin olisin itse kirjoittanut nuo asiat! Olo on ollut jo pitkään ahdistava ja ahdistus on vain kasvanut nyt aloitettuani opiskelut ja huomattuani kuinka meitä vähän hiljaisempia ja ei arvosteta. Olen kärsinyt punastelusta 12-vuotiaasta asti, ja todellakin punastun USEIN ja PAHASTI niin että pääni on kuin tomaatti! Alan pikkuhiljaa huomata että en niinkään jännitä tai ahdistu esiintymisen pelon takia, vaan enemmän taidan pelätä juuri sitä tilannetta, sitä punastumista. Minua ei pelota esiintyä sinänsä, eikä tuoda ajatuksiani julki, vaan minä kammoan sitä punastumista! Ja tämä rajoittaa elämääni varsin paljon etenkin nyt opiskellessa ja lukuisia ryhmätöitä tehdessä.
Olisi kiva kuulla sinusta lisää ja vaihtaa ajatuksia muidenkin saman asian kanssa painiskelevien ihmisten kanssa. sähköp. [email protected]
Samaa settiä täälläkin :(