Kommentteja pyydetään, kiitos.
********************************
Kaikki katoaa käsistäni. Minä en enää tiedä, mikä on totuus. Sinä sanot rakastavasi minua. Kun minä kysyn.
Perjantainen hämärä laskeutuu lohduttavana kiireisen viikon jälkeen. Makaan punaisella sohvalla torkkupeitto suojanani. Päätänkin hakea keittiöstä lasin punaviiniä. Lasken sen sohvapöydälle.
Joku luulisi tätä rentoutuneeksi idylliseksi illaksi. Tosiasiassa olen levoton. Olen yksinäinen. Luen kirjaa, johon en pysty keskittymään. Raivostuttavaa.
Laitan stereoihin rauhoittavaa musiikkia, jossa tuuli ulvoo autiomaassa pitkin hiekkadyynejä. Ainakin niin minun pitäisi pystyä kuvittelemaan. Kuitenkin näen mielessäni vain studion ja ääniefektien työstämistä syntikalla. Omituinen plimpeli plom tuulen ujelluksen seassa tekee eläytymisen mahdottomaksi. Eihän tuollaista ääntä tule luonnosta!
Avaan telkkarin. Haluaisin katsoa jotakin komediaa, jossa naiset naureskelevat miesten tyhmyydelle. Dokumentti ikääntymisestä. Kuka haluaisi muistaa olevansa joka sekunti vanhempi ja vaivaisempi? Sinkut kahleissa, jossa kolme naista on vapaaehtoisesti antanut lukittaa itsensä ylpeilevään ”mieheen” kolmeksi päiväksi. Salatut elämät perheiden välisine ja sisäisine valtataisteluineen. Ja ryppyisiä keski-ikäisiä ja vanhuksia tanssimassa tangoa tönien toisiaan parketilla. Suljen telkkarin ja tuijotan hetken kattoa ja sen kuhmuja.
Sinä olet toisessa huoneessa. Olet jo toista tuntia tehnyt samaa introa tietokoneella.
Jokainen askel töistä poispäin, kohti tätä taloa tuntui vaan raskaammalta ja raskaammalta. Mietin, millaista olisi palata kotiin, jossa odottaisi valmis ateria keittiössä katettuna kahdelle. En tiedä. Ei minun elämäni ole koskaan ollut sellaista. Pelkkä ajatuskin kuristaa kurkkuani, kasvattaa katkeruuttani. Kuin kyyneleet olisivat yrittäneet kohota pitkin kyynelkanavia. Kuitenkaan onnistumatta, sillä minun kyyneleeni ovat kauan sitten jäätyneet kuivuneet hyödyttöminä.
Et tervehtinyt minua astuessani sisään. Et kysynyt, miten töissä meni, kun tulin kotiin. Kotiin, kenen kotiin. Minun, Sinun? Ei ainakaan meidän. Enää.
Mikä joskus tuntui olevan yhteistä, on kadonnut. Jäljellä on enää Sinun ja minun maat. Kahtia jaettu todellisuus.
Minä kävelen luoksesi, istun lattialle vaalealle karvaiselle villamatolle, joka kutittaa, ja tuijotan Sinua. Keskittyneitä kasvojasi ja levollisia kehosi liikkeitä. Sormesi näppäilevät kevyesti kuin hyväillen kitaran kieliä. Jalkasi lyö lattiaan rytmiä. Tuskin huomaat minua.
Hyräilet kauniisti pehmeällä äänelläsi biisin kertosäettä. Jostain syystä et ole heti osannut tehdä introa, vaan se on jäänyt viimeiseksi. Aivan kuin Sinun olisi vaikea muistaa, mikä tähänkin on johtanut. Minä en unohda, minä tunnistan Sinussa vieläkin asiat, johon rakastuin. Melankolisuus, joka Sinussa vetää meidät molemmat alas syvään kuiluun, vetoaa minuun edelleen. Sinun miehekäs, mutta silti jotenkin niin herkkä, poikamaisen oloinen kehosi. Pitkät muusikon sormesi. Jotka enää vain harvoin liukuvat ihoni pinnalla. Jotka ennen sytyttivät minussa alkukantaiset virvatulet liekeissä tanssimme yhtenä ylös kovaa kauniisti. Sylikkäin silittelimme toisemme uneen sen jälkeen.
Minun ihollani on välillä niin ikävä Sinua, että sitä särkee. Kuin pienillä neuloilla paha pistelisi minua. Piikittelisi: Sinussa ei ole tarpeeksi naista. Aiemmin iho tuli kaipuusta herkäksi. Jos yritin itse paijata itseäni, oma kosketus sattui. Nyt ihoni on alkanut kovettua. Kilpistyä kuoreksi ympärilleni. Eristeeksi minun ja muun maailman välille.
********************************
Kaikki katoaa käsistäni. Minä en enää tiedä, mikä on totuus. Sinä sanot rakastavasi minua. Kun minä kysyn.
Perjantainen hämärä laskeutuu lohduttavana kiireisen viikon jälkeen. Makaan punaisella sohvalla torkkupeitto suojanani. Päätänkin hakea keittiöstä lasin punaviiniä. Lasken sen sohvapöydälle.
Joku luulisi tätä rentoutuneeksi idylliseksi illaksi. Tosiasiassa olen levoton. Olen yksinäinen. Luen kirjaa, johon en pysty keskittymään. Raivostuttavaa.
Laitan stereoihin rauhoittavaa musiikkia, jossa tuuli ulvoo autiomaassa pitkin hiekkadyynejä. Ainakin niin minun pitäisi pystyä kuvittelemaan. Kuitenkin näen mielessäni vain studion ja ääniefektien työstämistä syntikalla. Omituinen plimpeli plom tuulen ujelluksen seassa tekee eläytymisen mahdottomaksi. Eihän tuollaista ääntä tule luonnosta!
Avaan telkkarin. Haluaisin katsoa jotakin komediaa, jossa naiset naureskelevat miesten tyhmyydelle. Dokumentti ikääntymisestä. Kuka haluaisi muistaa olevansa joka sekunti vanhempi ja vaivaisempi? Sinkut kahleissa, jossa kolme naista on vapaaehtoisesti antanut lukittaa itsensä ylpeilevään ”mieheen” kolmeksi päiväksi. Salatut elämät perheiden välisine ja sisäisine valtataisteluineen. Ja ryppyisiä keski-ikäisiä ja vanhuksia tanssimassa tangoa tönien toisiaan parketilla. Suljen telkkarin ja tuijotan hetken kattoa ja sen kuhmuja.
Sinä olet toisessa huoneessa. Olet jo toista tuntia tehnyt samaa introa tietokoneella.
Jokainen askel töistä poispäin, kohti tätä taloa tuntui vaan raskaammalta ja raskaammalta. Mietin, millaista olisi palata kotiin, jossa odottaisi valmis ateria keittiössä katettuna kahdelle. En tiedä. Ei minun elämäni ole koskaan ollut sellaista. Pelkkä ajatuskin kuristaa kurkkuani, kasvattaa katkeruuttani. Kuin kyyneleet olisivat yrittäneet kohota pitkin kyynelkanavia. Kuitenkaan onnistumatta, sillä minun kyyneleeni ovat kauan sitten jäätyneet kuivuneet hyödyttöminä.
Et tervehtinyt minua astuessani sisään. Et kysynyt, miten töissä meni, kun tulin kotiin. Kotiin, kenen kotiin. Minun, Sinun? Ei ainakaan meidän. Enää.
Mikä joskus tuntui olevan yhteistä, on kadonnut. Jäljellä on enää Sinun ja minun maat. Kahtia jaettu todellisuus.
Minä kävelen luoksesi, istun lattialle vaalealle karvaiselle villamatolle, joka kutittaa, ja tuijotan Sinua. Keskittyneitä kasvojasi ja levollisia kehosi liikkeitä. Sormesi näppäilevät kevyesti kuin hyväillen kitaran kieliä. Jalkasi lyö lattiaan rytmiä. Tuskin huomaat minua.
Hyräilet kauniisti pehmeällä äänelläsi biisin kertosäettä. Jostain syystä et ole heti osannut tehdä introa, vaan se on jäänyt viimeiseksi. Aivan kuin Sinun olisi vaikea muistaa, mikä tähänkin on johtanut. Minä en unohda, minä tunnistan Sinussa vieläkin asiat, johon rakastuin. Melankolisuus, joka Sinussa vetää meidät molemmat alas syvään kuiluun, vetoaa minuun edelleen. Sinun miehekäs, mutta silti jotenkin niin herkkä, poikamaisen oloinen kehosi. Pitkät muusikon sormesi. Jotka enää vain harvoin liukuvat ihoni pinnalla. Jotka ennen sytyttivät minussa alkukantaiset virvatulet liekeissä tanssimme yhtenä ylös kovaa kauniisti. Sylikkäin silittelimme toisemme uneen sen jälkeen.
Minun ihollani on välillä niin ikävä Sinua, että sitä särkee. Kuin pienillä neuloilla paha pistelisi minua. Piikittelisi: Sinussa ei ole tarpeeksi naista. Aiemmin iho tuli kaipuusta herkäksi. Jos yritin itse paijata itseäni, oma kosketus sattui. Nyt ihoni on alkanut kovettua. Kilpistyä kuoreksi ympärilleni. Eristeeksi minun ja muun maailman välille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
paskamaisen puolen kuvaus.
Niin.
Tämän luokittelen omilla tekstiin suhtautumissysteemilläni osastoon päiväkirja.
Jos tämän on tarkoituskin olla sitä niin ok, mutta sitten jos haluat kirjoittaa näistä aiheista, niin on hypättävä
ulkopuoliseksi
ja
lähdettävä lentoon.