Moi, mun ongelmani on ehkä joidenkin mielestä varsin erikoinen ja outo. En välitä, haluan silti purkaa sydäntäni:(
Eli olen kohta 23-vuotias esikoisen odottaja. Olen vakituisessa suhteessa huomaavaisen ja fiksun miehen kanssa, asumme yhdessä, tulevaisuutta suunniteltu ja toivomme (niin kuin varmasti jokainen) elävämme yhdessä ikuisesti. Miehellä on jo lapsia ennestään ja hoitaa niitä hienosti ja esimerkillisesti, mutta etäisänä..
Minun menneisyyteeni tai jopa vielä viimeiseen vuoteen kuuluu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Huumeita, päihteitä, prostituutiota ym rikoksia.. Elämä on ollut vauhdikasta mutta kamalaa, jotain ihan muuta kun halusin. No, kävi nämä perinteiset eli -> löysin miehen joka pelasti minut kirjaimellisesti katuojasta, rakastuimme ja aloimme seurustelemaan. Mieheni tiesi kuvioni jo ennestään, olinhan kuuluisa joka paikassa ja baarissa tekemisistäni ja mies sattuu olemaan ravintolan työntekijä. En edelleenkään ole ihan kunnossa, on paniikkia, alko-ongelmaa, syömishäiriötä, masennusta....
Meille nyt kuitenkin on tulossa vauva. Vahinko mutta mies oli salaa toivonut... joten halusimme ehdottomasti pitää lapsen. Olen ollut raittiina koko raskauden ajan, nyt olen n. puolessa välissä.
Mies on luvannut tukea minua raskaudenaikana ja pitävänsä huolta sekä minusta että lapsesta. Ja haluaa kanssani naimisiin jne.. Meillä meneekin ihan hyvin, uskomattoman hyvin. Olen vain epävarma tulevasta äidinroolistani. Oma äitini on luvannut tukea, samoin siskoni..mutta pelkään niin paljon tätä muutosta, kaikkihan tässä muuttuu! Pelkään senkin puolesta etten ole vielä terve (masennus, päihdeongelma..) olen päättänyt että tervehdyn, mut eihän se välttis niin helppoa ole toteuttaa kuin mitä on ehkä sanoa.
Suurin pelkoni tuntuu kuitenkin olevan yksinjäämisen pelko? Mitä jos mies ei hoidakaan lasta kun se syntyy? Jos kaikki vastuu, arjen pyörittäminen jää minulle, miten sitten käy? Olen niin paljon käynyt näillä keskustelusivuilla hakemassa tietoa ja vastauksia kysymyksiini, ja olen huomannut että moni äiti valittaa/suree kun on jäänytkin yksin asioiden kanssa - miestä ei ehkä kiinnosta tai huvita, työt ja nukkuminen ovat tärkeysjärjestyksessä ykkösenä monella miehellä. Ja nimen oman naiset ovat sanoneet että mies muuttunut lapsen tulon jälkeen.
Kertokaa onko teillä ollut samoja pelkoja, ja ovatko pelkoni turhia vai ihan aiheellisiä? Kuinka teille nyt sitten on käynyt?? Kiitos tuhannesti jos jaksatte vaivautua vastaamaan..
Eli olen kohta 23-vuotias esikoisen odottaja. Olen vakituisessa suhteessa huomaavaisen ja fiksun miehen kanssa, asumme yhdessä, tulevaisuutta suunniteltu ja toivomme (niin kuin varmasti jokainen) elävämme yhdessä ikuisesti. Miehellä on jo lapsia ennestään ja hoitaa niitä hienosti ja esimerkillisesti, mutta etäisänä..
Minun menneisyyteeni tai jopa vielä viimeiseen vuoteen kuuluu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Huumeita, päihteitä, prostituutiota ym rikoksia.. Elämä on ollut vauhdikasta mutta kamalaa, jotain ihan muuta kun halusin. No, kävi nämä perinteiset eli -> löysin miehen joka pelasti minut kirjaimellisesti katuojasta, rakastuimme ja aloimme seurustelemaan. Mieheni tiesi kuvioni jo ennestään, olinhan kuuluisa joka paikassa ja baarissa tekemisistäni ja mies sattuu olemaan ravintolan työntekijä. En edelleenkään ole ihan kunnossa, on paniikkia, alko-ongelmaa, syömishäiriötä, masennusta....
Meille nyt kuitenkin on tulossa vauva. Vahinko mutta mies oli salaa toivonut... joten halusimme ehdottomasti pitää lapsen. Olen ollut raittiina koko raskauden ajan, nyt olen n. puolessa välissä.
Mies on luvannut tukea minua raskaudenaikana ja pitävänsä huolta sekä minusta että lapsesta. Ja haluaa kanssani naimisiin jne.. Meillä meneekin ihan hyvin, uskomattoman hyvin. Olen vain epävarma tulevasta äidinroolistani. Oma äitini on luvannut tukea, samoin siskoni..mutta pelkään niin paljon tätä muutosta, kaikkihan tässä muuttuu! Pelkään senkin puolesta etten ole vielä terve (masennus, päihdeongelma..) olen päättänyt että tervehdyn, mut eihän se välttis niin helppoa ole toteuttaa kuin mitä on ehkä sanoa.
Suurin pelkoni tuntuu kuitenkin olevan yksinjäämisen pelko? Mitä jos mies ei hoidakaan lasta kun se syntyy? Jos kaikki vastuu, arjen pyörittäminen jää minulle, miten sitten käy? Olen niin paljon käynyt näillä keskustelusivuilla hakemassa tietoa ja vastauksia kysymyksiini, ja olen huomannut että moni äiti valittaa/suree kun on jäänytkin yksin asioiden kanssa - miestä ei ehkä kiinnosta tai huvita, työt ja nukkuminen ovat tärkeysjärjestyksessä ykkösenä monella miehellä. Ja nimen oman naiset ovat sanoneet että mies muuttunut lapsen tulon jälkeen.
Kertokaa onko teillä ollut samoja pelkoja, ja ovatko pelkoni turhia vai ihan aiheellisiä? Kuinka teille nyt sitten on käynyt?? Kiitos tuhannesti jos jaksatte vaivautua vastaamaan..
Vastaukset 17
Vanhimmat
hyvä homma.
geenisi.
ja vielä edit ensimmäiselle vastaajalle: paremmat kuin sinun junttimaiset, itserakkaat ja suvaitsemattomat geenisi - ja asennekin vielä. toivottavasti NE eivät periydy kenellekään.
Kyllä minusta pelot on aiheellisia, koska et ole vielä "parantunut" aikaisemmista ongelmista. MUTTA sinulla tuntuu olevan halua ja motivaatiota? , joten selviät jos todella haluat. Sinun kannattaa jo neuvolassa kysellä onko teidän paikkakunnalla perhetyöntekijää, jonka saa kotiin vaikka esim. kerran/pari viikossa auttamaan lapsen hoidossa? Itse sain tuplien syntymän jälkeen väsymyksen vuoksi. Siitäkin on apua. Minusta on hienoa että olet pystynyt olemaan juomatta raskauden ajan! Zemppiä sinulle. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta vaikka mies ei olisikaan mukana niin paljon lapsen hoidossa, muista että sinä selviät! Sinusta tulee maailman paras äiti lapsellesi. Anna muiden auttaa. Äläkä sressaa turhia. Hyvää odotusaikaa! =)
Olen hakenutkin apua myös sillä saralla että olisi joku johon turvautua jos ei jaksa tai joku juttu onnistu.. Onneksi en ole ainut joka niihin apuihin turvautuu.
Tietysti toivon ettei lapseni koskaan kokisi sitä mitä minä ja voisi elää terveellistä, tasapainoista elämää, isin ja äidin kanssa. Ja toivon myös että mikäli nämä ongelmat seuraisivat myös häntä myöhemmin, olisin yhtä hyvä tuki ja turva kuin oma äitini minulle on ja on ollut!
Täytyy keskittyä tähän hetkeen ja yrittää parannella henkisesti itteensä..
huostaanotto lisää!!!
Kyllä näille romanttisille haihattelijoille pitäisi pistää tulppa perseeseen , että eivät pykäisi pentuja yhteiskunnan elätettäväksi!!!!
ilmeisesti sinua ei edes kiinnosta jos joku yrittää saada elämänsä kuntoon, miksi edes vaivaudut vinoilemaan..Sittenhän niitä huostaanottoja vasta tulisikin jos kaikki luovuttaisivat!
Minulle sanottiin että nykyään lasta ei viedä äidiltä heppoisin perustein vaan hoitomuotona käytetään keinoja jolloin lapsi ja äiti voi olla yhdessä.
Vaikka pelkään tulevaisuutta ja hylätyksi tulemista, se ei missään nimessä tarkoita että haluaisin luopua lapsestani!!
perseessä tekee/auttaa? Aika viiripää olet kun on yleissivistys tuolla pohjalla. Ja sen nyt saattoi lukea muustakin tekstistä.
mikä "tulppa"!!!
Noita viikon seurustelun jälkeen pentuja pykääviä ja vielä narkkareita on ihan liikaa .
Suurin osa heistä lyö hanskat tiskiin ensimmäisen vastoinkäymisen tultua, ja sitte itketään yhteiskuntaa apuun!!!
Olenpahan nähnyt tätä maailmaa senverran , että turha haaveellisuus ja romanttisuus kaikista ihmeparantumisista on karissut.
Kyseisen pariskunnan olisi pitänyt olla yhdessä muutama vuosi ja tutustua kunnolla ja sitten vasta hankkia lapsi. Jos nyt jo pelottaa kaikki , kertoo se siitä , että ihminen ei ole valmis ottamaan vastuuta kenestäkään toisesta.
Tältä palstaltahan on kätevä siirtyä ruikuttamaan "sijareiden" palstalle!?!?!?
Oliko se huostaanotto oikein ja oliko se nyt lapsen parhaaksi !??????
Turha hommata ongelmia ja leikkiä ihmistaimella!!!!!!
estää korkeintaa p*skan tulon. Sulla taitaa olla tulppa aivojen tilalla.
Alkuperäinen on moninverroin sinua fiksumpi. Sinun lapsesi lienee jo sijoitettu? Ja se on ihan ymmärrettävää.
on estänyt paskan tulon, ja ko. luonnontuote on noussut aivojesi tilalle!
Lapseni ovat jo maailmalla ja ihan ilman mitään sijoituksia!!!!
Alkuperäinen jos olisi fiksu , hän ei olisi heti pykäämässä penskoja , vaan olisi vakauttanut suhteensa ja elämänsä vaiikkapa muutaman vuoden ajan.
Olisipa hauska tietää 10 vuoden kuluttua missä lapsi ja missä vanhemmat, vaikka se nyt on sanomattakin selvää......
että lapsi oli vahinko/yllätys/ehkäisy petti, mies sitä kertoi toivoneensakin joten hänen osaltaan ainakin hieno juttu..
kyllä ihminen on ihmiselle susi, mutta nainen on toiselle ihan jotain paljon pahempaa!
Eipä todellakaan otollise tole lähtökohdat alunperin mukavaan ja tasapainoiseen perhe-elämään. Kuitenkin kaikki on itsestä kiinni lopulta ja niistä kanssaihmisistä.
Miehiä on moneksi. Joku reagoi odotetusti ja toinen ihan oudosti jne. Miehelläsi on lapsia ennestään joten tilanne on hänelle tuttu. Toisaalta hän tietää menneisyytesi joten senkään ei pitäisi tulla väliin kun ei varmaan enää pahemmaksi voi mennä?
Kunhan pysyt kaidalla tiellä ja haet tukea ajoissa kun tuntuu että alkaa olla pelkona lipsua niin kyllä se siitä. Riskiaika aon silloin kun vauva on vaatimimmillaan ja tulee väsymystä sun muuta ja paremmilal lähtökohdillakin nainen uupuu. Lohtua on varmaan silloin kiusaus hakea helpommin epäsopivalla tavalla.
On myös totuus että ihmisiä pelastaa rappiosta uskoontulo ja kuolema, mutta se pätee miehiin. Naisia pelastaa myös äidiksi tulo. Se nyytti voi olla äkkiä kallisarvoisinta maailmassa tai sitten ei. Sitä kun ei voi tietää etukäteen.
Pakko tässä on toivoa ja rohkaista kun muutakaan järkevää tekoa ei taida olla tarjolla? Toivon ihan oiekasti, että pärjäätte ja jopa että kaikki menee hyvin. Mutta se pärjääminenkin riittää..
Sun tekstistä huokuu läpi syvällinen ajattelu ja rohkea selkärankaisuus. Uskon, että hyvin pärjäät. On hyvä, kun uskoltaa myöntää epävarmuutensa. Silloin asioista tulee myös puhuttua ja valmistauduttua henkisesti.
Uskon, että suurempia vaikeuksia saattaisi tulla, jos lähtisi liikkeelle sillä ajatuksella, että nyt alkaa ruusuilla tanssiminen ja odotukset ois kauheen epärealistisia.
Muistaa vaan, että kaikki äidit tekee virheitä. Se on ihan sukupolvien ketju. Ajattelee, että mä en ainakaan tee niinkun oma äitini tässä asiassa ja odotas, kun oma lapsi on aikuinen, ni se tekee lapsilleen niinku mun äiti mulle, jonka tekemistä mä välttelin..hehheh..sekavaa..mut tiedät varmaan, mitä tarkoitan? Äitiyteen kuuluu usein syyllisyyttä ja negatiivisiakin tunteita. Ihan yhtä lailla kun iloa ja onneakin. Se on vaan elämää.
Kuka tahansa voi myös jäädä yksinhuoltajaksi ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllä sitä siltikin pärjää. Uudenkin löytää.
Vauvan hoito ei paljoa vaadi. Tärkeintä on virittäytyä vauvan tasolle ja aistia, mitä vauva pyytää. Sinun empatialla se onnistuu kyllä. Älä kuitenkaan unohda ottaa miestäsi alusta asti mukaan vauvan hoitoon. Voit vaikka jättää vauvan miehelle melko pian yksin, että mieskin tottuu heti ajatukseen hoidosta ja kokee pärjäävänsä.
Sinun on vaan muutettava ajatusmallisi. Ajattelet, että perhe-elämä on nyt uusi seikkailusi ja ajattelet itsesi kaikkien voimakkaiden naisten joukkoon, jotka sukupolvien ajan on kannattanut tätä maata kasvattamalla lapsiaan hellästi huolehtien ja varmasti ohjaten. Et ole mitenkään huonompi tässä tehtävässä kuin muutkaan äidit. Älä anna huonon itsetunnon estää sinua nauttimasta seikkailustasi. Mummona voit sitten katsoa taaksepäin ja olla ylpeä itsestäsi ja ihanista lapsenlapsistasi. Teet vain ne valinnat päihteettömyyden ja lapsen puolesta ja olet vahva, oman itsesi herra.
Jaksamista! Tuhatkertaista iloa hyviin hetkiin ja mahdollisimman vähän surua huonoihin hetkiin, toivottelee
Eräs masennuksesta selvinnyt äiti
Mape sen tuossa hyvin ilmaisikin, lapsi voi olla uskomaton kannustin elämän raiteillesaamiseen! Olet jo sooittanut tuon todeksi, jos alkoholiongelmaisenakin olet pystnyt koko raskauden ajan olemaan raittiina. Se vaatii jo aivan jumalattoman tahdonponnistuksen, kuinka moni odottava ei pysty edes tupakanpolttoa lopettamaan?
Sinulla on voimanasi nyt se että tiedät miten pohjalla selvitään, olet selvinnyt hengissä melkoisesta rytyytyksestä jo valmiiksi. Mikään mitä voi tapahtua ei menneisyyden valossa näytä aivan yhtä pahalta kuin jos vertailukohtana olisi pelkkää pumpulia :D
jotenkin luulen että mies jolla on lapsia jo ennestään, ei ota uutta lasta enää järkytyksenä ja pötki pakoon, edes kuvainnollisesti. Hän tietää menneisyytesi ja rakastaa sinua silti, sen täytyy jo kertoa jotain :D melkoisen moni pitäisi joita manitsemiasi asioita (niinkuin edelläolevista vastauksista joistakin näkee) jo valmiina tuomiona tulevaisuuden suhteen, mutta miehesi ei kuulu heihin.
peloista, jokainen odottava äiti pelkää mitä erilaisimpia asioita, osaako hoitaa lasta, osaako rakastaa sitä "oikein", pukea asianmukaisesti, ruokkia asiaankuuluvasti... kaikki mahdollinen pelottaa. Ymmärtäähän se, harvempi asia kuitenkaan mullistaa koko entisen elämän täysin uudenlaiseksi niinkuin vauvan tulo tekee. Tietenkin se pelottaa!
Käythän terapiassa säännöllsesti? Onko masennukseesi lääkitys tai onko sen aloittamisajankohtaa sovittu? Sanomattakin kai selvää että jos et käy, se on syytä aloittaa heti ja välittömästi. Noin rankasta menneisyyden taakasta irtipääseminen ilman henkisiä vaurioita, tai ainakin minimaalisilla sellaisilla, ja terveeseen vanhemmuuteen kasvaminen samassa rytäkässä, ovat vahvallekin ihmiselle liikaa yksin tai kaksin kestettävänä. Ammattiapu on tässä paras apu :D samalla varmistat selustasi, jos olet luisumassa takaisin siihen mistä pyrit pois, on tuo ammattiapu se varmin keino pysäyttää luisu alkuunsa.
***
Minä olen sitä mieltä, että vanhemmiksi opetellaan ja kasvetaan lapsen mukana. Ensimmäisen kohdalla jokainen uhma ja nauru ja myöskin välillä suru ja vaikeudet, ovat vanhemmille ihan uusia tilanteita, ne täytyy vain opetella, mennä mukana, ei niitä taida kukaan osata ennen kuin ne on kokenut. Eikä välttämättä vielä sen mahdollisen toisen lapsenkaan kohdalla. Meidän poika kun oli ihan täysin yllätysvauva (en mielelläni sano vahinkovauva), emme kokeneet kumpikaan olevamme valmiita vanhemmiksi. Mutta pojan synnyttyä, olemme kumpikin kasvaneet aivan huomaamatta ja tämä äitiys tuntuu nyt niin oikealta ja omalta, vaikka raskaana ollessani kaikki näytti olevan päin vastoin.
Sinä mietit vauvaa ja tulevaa ja olet siitä huolissasi, eikös sekin jo kerro siitä, että olet valmistautumassa mitä parhaimmaksi äidiksi? :) Ja miehesi varmasti osaa auttaa sinua!
Hienoa että sinulla on noin hyvä asenne asiaan.
Äitisi ja siskosi ovat jo luvanneet auttaa, yksin et jää.
Sinulla on heidät vaikka miehesi lähtisikin.
En usko kuitenkaan että miehesi lähtee, hänhän tietää kuka sinä ennen olit ja rakastui juuri sinuun ongelmistasi huolimatta. Hänhän sinua on auttanut ja nostanut ylös elämän kuopista.
Välillänne taitaa olla kertomasi mukaan se ihan oikea rakkaus.
Sinun ei kannata pelätä yksin jäämistä tai syrjäytymistä. Elämää on vielä lapsen teon jälkeenkin.
Minä itse melkein syrjäydyin, jäin aina kotiin lapsen kanssa ja olimme lähes kirjaimellisesti 4 seinän sisällä.
Minua ei onneksi jätetty yksin. Perheeni ja mieheni auttoivat ja ystävätkään eivät jättäneet.
Pidät nyt vaan itsestäsi huolta.
Lapsen hoitoa minäkin pelkäsin, en ollut koskaan pitänyt lapsia edes sylissä. Ihmeellisesti sitä vaan oman lapsensa osasi hoitaa, ainahan voi soittaa omalle äidille jos ongelmia tulee. Tai vaikka kysäistä täällä netissä..
Kyllä sinulla lapsen kanssa asiat hoituu ja voithan ottaa murheesi puheeksi neuvolassa. Sieltä saat apua ja auttavaa kättä jos et itse jaksa.
Pidä nyt vaan pää pinnalla ja nauti raskausajastasi. Kaikki selvenee aikanaan.
Vaikka moni nainen on jäänyt yksin lapsen kanssa, niin se ei tarkoita sitä että sinä jäisit.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista. Pysy erossa entisestä elämästäsi. Sinä olet maailman tärkein ja rakkain ihminen lapsellesi. Muista se vaikka tuntuisi että maailma kaatuu.
Päivä kerrallaan!