kirjotan nyt tänne, koska haluisin jakaa ajatuksiani jonkun kanssa. kaikki jotka samassa tilanteessa tai kokeneet samaa, vastailkaa, tuetaan toisiamme...:)
tää alkoi viime kesänä. olen aina ollut hoikka, alipainoinenkin, mutta jotenkin sain vain päähäni että olen lihava. aloin laihduttaa. halusin laihduttaa vain muutaman kesänaikana kertyneen kilon pois. miksei se riittänyt?muutaman kilon jälkeen halusin laihduttaa vielä muutaman kilon. sen jälkeen vielä muutaman kilon...laihduin aika nopeasti 10 kiloa. (nyt painoindeksini on 16, tiedän etten ole sairaalloisen laiha, mutta anorektikko kuitenkin sairaan mieleni takia)
nyt olen jonkun aikaa pysynyt samoissa lukemissa, koska tiedän olevani sairas ja välillä haluan parantua ja alan syömään normaalisti, jopa ahmimaan..syön kaikkia ihania herkkuja, annan itselleni luvan syödä hyvällä omallatunnolla. syömisen jälkeen kuitenkin iskee aina kauhea morkkis..muutaman päivän syötyäni kunnolla tunnen itseni taas lihavaksi vaikka järki sanookin etten ole. tulee semmonen "huono anorektikko" olo..(kellään muulla?) että mähän olen sairas, anorektikko, miten mä nyt silleen ahmin...? sitten alan syömään taas naurettavan pieniä annoksia. en ole koskaan "paastonnut", syön aina, mutta liian vähän. poltan paljon pitääkseni loitolla nälän ja pahan olon...
mistä tää kaikki tuli? terve aivolohkoni sanoo että lopeta se turha kalorien laskeminen ja keskity elämään, täällä ei eletä ikuisesti. sairas aivolohkoni kuitenkin koko ajan patistaa laihduttamaan, laskemaan kaloreita ja liikkumaan tolkuttomasti herkuttelujen jälkeen. välillä haluan olla terve, syödä niin kun tavallisetkin ihmiset, välillä taas haluan olla anorektikko. mikä siinä anoreksiassa voi niin kiehtoa, että saa ihmisen tekemään tällästä itelleen?
kaikista pahinta on, että vaikka koko ajan on tajuttoman kylmä, päätä särkee, sormet ja varpaat ovat siniset, naama on nukkakarvoituksella ja koko ajan väsyttää, niin silti se "terve elämä" jotenkin pelottaa...en halua olla terve ja sitten taas haluankin olla terve..
kirjoitin nyt tänne, koska halusin jakaa näitä ajatuksia..surullista on etten ole voinut edes parhaille ystävilleni (olemme tosi läheisiä) kertoa miltä tuntuu, olen laittanut laihtumiseni syyksi ruokahaluttomuuden ja kaikkea mitä nyt satunkin aina keksimään...ryhmänohjaajallenikin valehtelin päin naamaa, kun se pyysi mut juttelemaan sen kanssa (oli huomannut laihtumisen).
kertokaa omia kokemuksia ja jakakaa mun kanssa..(jos joku jaksaa lukee tätä selostusta loppuun..:)) voimia ja jaksamista kaikille ja parempaa kevättä! toivotaan että elämä voittaa...
tää alkoi viime kesänä. olen aina ollut hoikka, alipainoinenkin, mutta jotenkin sain vain päähäni että olen lihava. aloin laihduttaa. halusin laihduttaa vain muutaman kesänaikana kertyneen kilon pois. miksei se riittänyt?muutaman kilon jälkeen halusin laihduttaa vielä muutaman kilon. sen jälkeen vielä muutaman kilon...laihduin aika nopeasti 10 kiloa. (nyt painoindeksini on 16, tiedän etten ole sairaalloisen laiha, mutta anorektikko kuitenkin sairaan mieleni takia)
nyt olen jonkun aikaa pysynyt samoissa lukemissa, koska tiedän olevani sairas ja välillä haluan parantua ja alan syömään normaalisti, jopa ahmimaan..syön kaikkia ihania herkkuja, annan itselleni luvan syödä hyvällä omallatunnolla. syömisen jälkeen kuitenkin iskee aina kauhea morkkis..muutaman päivän syötyäni kunnolla tunnen itseni taas lihavaksi vaikka järki sanookin etten ole. tulee semmonen "huono anorektikko" olo..(kellään muulla?) että mähän olen sairas, anorektikko, miten mä nyt silleen ahmin...? sitten alan syömään taas naurettavan pieniä annoksia. en ole koskaan "paastonnut", syön aina, mutta liian vähän. poltan paljon pitääkseni loitolla nälän ja pahan olon...
mistä tää kaikki tuli? terve aivolohkoni sanoo että lopeta se turha kalorien laskeminen ja keskity elämään, täällä ei eletä ikuisesti. sairas aivolohkoni kuitenkin koko ajan patistaa laihduttamaan, laskemaan kaloreita ja liikkumaan tolkuttomasti herkuttelujen jälkeen. välillä haluan olla terve, syödä niin kun tavallisetkin ihmiset, välillä taas haluan olla anorektikko. mikä siinä anoreksiassa voi niin kiehtoa, että saa ihmisen tekemään tällästä itelleen?
kaikista pahinta on, että vaikka koko ajan on tajuttoman kylmä, päätä särkee, sormet ja varpaat ovat siniset, naama on nukkakarvoituksella ja koko ajan väsyttää, niin silti se "terve elämä" jotenkin pelottaa...en halua olla terve ja sitten taas haluankin olla terve..
kirjoitin nyt tänne, koska halusin jakaa näitä ajatuksia..surullista on etten ole voinut edes parhaille ystävilleni (olemme tosi läheisiä) kertoa miltä tuntuu, olen laittanut laihtumiseni syyksi ruokahaluttomuuden ja kaikkea mitä nyt satunkin aina keksimään...ryhmänohjaajallenikin valehtelin päin naamaa, kun se pyysi mut juttelemaan sen kanssa (oli huomannut laihtumisen).
kertokaa omia kokemuksia ja jakakaa mun kanssa..(jos joku jaksaa lukee tätä selostusta loppuun..:)) voimia ja jaksamista kaikille ja parempaa kevättä! toivotaan että elämä voittaa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ollessani n. 13-vuotias se oli aluksi tuollaista. Sitä halusi syödä, mutta ei pystynyt, koska omatunto tuli ja potki heti ohimoon. Siihen aikaan tämä sairaus ei vielä ollut muoti-ilmiö ja sitä ihan tosissaan sai välillä piilotella ja hävetä. Yleensäkin ulkonäköasiat ovat olleet enemmänkin tyttöjen juttuja, joten ei ollut ketään, jolle puhua tai sanoa mitään.
Se jatkui aikansa, välillä tuli syötyä enemmän ja välillä vähemmän. Lopulta yhtenä päivänä meni tajunta ja jouduin sairaalaan, suurinpana syynä nestehukan takia.
Tuli vuoden tauko, kaikki oli hyvin ja näytti valoisammalta. Sitten yhtenä päivänä se taas iski takaraivoon, kun oli terveystarkastus ja katottiin vaa'alla painoa. Terkka sanoi, että olen saanut lisää painoa viime kerrasta.
Silloin napsahti.
Yritä saada itsellesi apua. Puhu jollekulle, älä valehtele opettajallesi. Se ei ole sen arvoista.
Minä antaisin oikean jalkani, jos vain voisin elää kuten muut ikäiseni.
oijoi. olet mies? hyvä että pystyt puhumaan tosta. monet miehetkin kärsii anoreksiasta eikä myönnä sitä edes itselleen ku tää on muka "teini-angstia" tai "tyttöjen ongelma" jne.....
no mulla on kai tosi kauan ollut vääristynyt minäkuva, ja kun olin pienempänä lihava, terkkari huomautteli siitä ja kiusattiin. siinähän se helposti iskostu päähän etten kelpaa sellasena. ja laihdutus alkoi. kerroin psykiatrille mun syömisestä, se sano et on tää joku syömishäiriö mut miten voi olla mahdollista kun en edes ole hoikka.noh, ajatukset ainakin on kai sairaita. en tiiä.ruuasta tulee automaattisesti paha olo vaikken edes miettis sitä.
kiitos vastauksista..:) joo, siis välillä kun luulee olevansa terve, on jo vähän aikaa ehkä syöny normaalistikin, sitten joku sanoo yhen väärän sanan ja sitten lopettaa syömisen. terveydenhoitaja sanoi viime painoseurannassa, että onhan tota painoa lähteny mut oot vielä ihan normaalipainoinen. ne oli ne väärät sanat. en halunnut olla "normaalipainoinen"...vaikka tiedän itse etten edes ole..(mikäköhän on meidänkin terveydenhoitajan pätevyys kun painoindeksi alle 16 on normaalipainoinen..?) mutta kuitenkin..se "syömättömyys" lähtee aina tosi pienistä jutuista...vaikka oma järki tietäiskin miten asiat oikeasti on..
"(mikäköhän on meidänkin terveydenhoitajan pätevyys kun painoindeksi alle 16 on normaalipainoinen..?)"
Uskoakseni terkkarit luottavat omiin silmiinsä. He uskovat tunnistavansa "luonnostaan hoikan" ja "syömishäiriöisen" toisistaan (ainakin meidän ala-asteen oma väitti niin). Siihen varmaan vaikuttaa myös veren arvot (jos normaalit, niin uskovat ihmisen syövän tarpeeksi jne..).
Tämä on kuitenkin rankka yleistys eikä tule odottaa, että kaikki terkkarit näin ajattelevat.
http://windieh.blogs.fi
Mulla ainakin anoreksiassa "kiehtoi" että voi käpertyä itteensä jossain määrin. Ihmispelko, väsymys jne aiheutti. Ne on kaikki nytte kuitenkin pois kokonaan. Ja tässä on mun tarina.
Mä sairastin 10 v syömishäiriötä ja viime kesä meni piiiikkasen yli, onneks en sentään sairaalaan joutunu.
Itsetunto romahti, en uskonut itsestäni mitään tai että kykenisen mihinkään. Menetin ystävät, 2v seurustelun jälkeen poikaystävän, huumorintajun, elämänilon, harrastukset, terveen järjen, kontrollin itsestä...siis, koko elämä katos. Masennuin ja itkin vain joka päivä. Vain muutama kuukaus sitten elin siis ihmispelon, itseinhon, masennuksen, sairauden vallassa.
Ja olen terve nyt. On elämänilo, ystäviä, harrastuksia, vapaus olla ja tehdä asioita ja innostua niistä, herkutella kun mieli tekee. Ja joka päivä on hymy kasvoilla :) En oo koskaan rakastunu olla minä, kuten nyt.
Saanko auttaa sua? tekisin niin mielellään. Ota yhteyttä.
kiitos vastauksesta! saat auttaa, kuulisin mielellään mitä kaikkea oot käyny läpi sun muuta..sähköpostiosoitteeni on [email protected], ois ihana keskustella jonkun kaa joka oikeesti ymmärtää. kiitos, ihanaa et on ihmisiä jotka haluu auttaa! :)