Minulla on isäpuoli, äiti ja veli.
Perhesuhteeni on olleet aika hyvät. Jätettyäni huumeet luulin tilanteen parantuvan.
Voisin luetella kaikki ns. "klassiset" jutut mutten jaksa. Enkä todellakaan halua niitä ajatella tai kirjoittaa. Nykyään kuivilla 3v.
Kirjoittelen tässä ihan terapiamielessä ja jos löytyis,löytyy vastaavia tilanteita toivoisin että vastaatte. Kertoisitte omasta elämästänne jotain.
Miten te selviätte?
Nykyinen elämäntilanteeni on että olen eristäytynyt aika "hyvällä" menestyksellä.
Ensin hylkäsin kaikki ystävät. En vastaa puhelimeen ym. Tuosta tunsin huonoa omaatuntoa mutta mitä olisin puhunut? En halua kuuluttaa vaikeuksiani. Täällä netissä voin sentään vähän purkautua. Enkä osaa teeskennellä että kaikki on hyvin (ainakaan enää).
Menin lääkäriin ja terapiaan hankkimaan apua. Lääkäri ei minun muurin taakse päässyt, kuten ei terapeuttikaan. En usko että kukaan pääsee.
Vaikeinta tässä tilanteessa on että tietää mitä toiset joutuu kärsimään minun vuoksi. Olen nuorella iällä menossa eläkkeelle ja se surettaa.
Kaikki yrittää auttaa mutta en usko sen olevan tällä hetkellä mahdollista. Lääkärit, terapeutit.
Järkytyin omaisesten surusta ja huolesta. He luulevat että tapan itseni. Tuo ei ole vielä mielessä. Luulin että omaiset vihaavat minua?
Nyt kun mietin, heidän suhtautumisensa minuun on muuttunut varovaiseksi, helläksi ja rakastavaksi. Veljeni halasi minua ja purskahdin itkuun (tulevaisuudessa pitää hillitä itsensä).
Huomasin että kaikki kolme oli koonnut voimansa yhteen että voivat helpottaa oloani.
Ainoa juttu että he eivät kerro omia huoliaan. Minulla on voimia auttaa perheenjäseniä vaikka omat voimat loppu enkä itseäni voi auttaa.
Olen yrittänyt vakuuttaa heitä siitä mutta he sanovat vain että älä rasita itseäsi.
Rasita itseäsi?
Minä olen perhettä ja minun haluan auttaa heitä miten vain osaan.
Eli siis tuo alemmuus hieman kiusaa minua. Kaikki ovat hyviä joissakin asoissa ja pystyy auttamaan.
Pitää vielä mainita. Jos perhe auttaa selvitymään sen voi tehdä myös väärin. En missään nimessä halua siirtää vastuuta muille. Se todella HÄVETTÄÄ minua.
En osaa vielä elää. Ehkä opin.
Rakastan perhettäni. Miten pääsen takaisin elämään?
Perhesuhteeni on olleet aika hyvät. Jätettyäni huumeet luulin tilanteen parantuvan.
Voisin luetella kaikki ns. "klassiset" jutut mutten jaksa. Enkä todellakaan halua niitä ajatella tai kirjoittaa. Nykyään kuivilla 3v.
Kirjoittelen tässä ihan terapiamielessä ja jos löytyis,löytyy vastaavia tilanteita toivoisin että vastaatte. Kertoisitte omasta elämästänne jotain.
Miten te selviätte?
Nykyinen elämäntilanteeni on että olen eristäytynyt aika "hyvällä" menestyksellä.
Ensin hylkäsin kaikki ystävät. En vastaa puhelimeen ym. Tuosta tunsin huonoa omaatuntoa mutta mitä olisin puhunut? En halua kuuluttaa vaikeuksiani. Täällä netissä voin sentään vähän purkautua. Enkä osaa teeskennellä että kaikki on hyvin (ainakaan enää).
Menin lääkäriin ja terapiaan hankkimaan apua. Lääkäri ei minun muurin taakse päässyt, kuten ei terapeuttikaan. En usko että kukaan pääsee.
Vaikeinta tässä tilanteessa on että tietää mitä toiset joutuu kärsimään minun vuoksi. Olen nuorella iällä menossa eläkkeelle ja se surettaa.
Kaikki yrittää auttaa mutta en usko sen olevan tällä hetkellä mahdollista. Lääkärit, terapeutit.
Järkytyin omaisesten surusta ja huolesta. He luulevat että tapan itseni. Tuo ei ole vielä mielessä. Luulin että omaiset vihaavat minua?
Nyt kun mietin, heidän suhtautumisensa minuun on muuttunut varovaiseksi, helläksi ja rakastavaksi. Veljeni halasi minua ja purskahdin itkuun (tulevaisuudessa pitää hillitä itsensä).
Huomasin että kaikki kolme oli koonnut voimansa yhteen että voivat helpottaa oloani.
Ainoa juttu että he eivät kerro omia huoliaan. Minulla on voimia auttaa perheenjäseniä vaikka omat voimat loppu enkä itseäni voi auttaa.
Olen yrittänyt vakuuttaa heitä siitä mutta he sanovat vain että älä rasita itseäsi.
Rasita itseäsi?
Minä olen perhettä ja minun haluan auttaa heitä miten vain osaan.
Eli siis tuo alemmuus hieman kiusaa minua. Kaikki ovat hyviä joissakin asoissa ja pystyy auttamaan.
Pitää vielä mainita. Jos perhe auttaa selvitymään sen voi tehdä myös väärin. En missään nimessä halua siirtää vastuuta muille. Se todella HÄVETTÄÄ minua.
En osaa vielä elää. Ehkä opin.
Rakastan perhettäni. Miten pääsen takaisin elämään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
että laitoin eilen otsikkoon omaisille. Tuosta voi saada väärän käsityksen. Eli olisi pitänyt laittaa perheelle.
Freudilainen moka?
Mitäs tuohon nyt pitäs sitten vastata?
Musta tuntuu siltä että, että haluaisin kirjottaa pitkän kirjeen, jossa kertoisin miltä musta tuntuu.
Mutta en mä tiedä, osaanko edes sitä. Osaanko ylipäätään yhtään mitään ja kiinnostaisko ketään edes lukea sitä. En mäkään jaksa kirjottaa mitään elämäntarinaani, alkais vaan masentaa enemmän. Äh, antaa olla, en tiedä edes miks vastasin, kai mä kuvittelin sanovani jotain järkevää, mutta kuvitellahan voi, kuvitellaan vaikka että maailmassa on kaikki hyvin, no ei sentään, en mä sentään mitä tahansa pysty kuvittelemaan!
On tuskallista kertoa tilanteestaan.
Minusta se voi selventää ajatuksia tai ainakin parempi kuin elää mielikuvitusmaailmassa.
Kun mainitsin omaisten tuskan tais olla liikaa. Ainakin itselle. Ahistaa.
Kyllähän se ihan hyvä on ajatuksiaan purkaa, kertomalla suullisesti, tai kirjoittaen, tai vaikka molempia... Mutta ketä loppu peleissä kiinnostaa? Ainakin musta tuntuu ettei ketään kiinnosta, ehkä toisia samassa tilanteessa olevia... Mua itteeni kyllä kiinnostaa kuunnella toisten elämäntarinoita, jne... Mutta kuka kuuntelee minua? Huoh. Enkä toisaalta tiedä edes haluanko kertoa. On tää elämä kans.