Onko muilla samanlaisia "ongelmia", mä oon pienestä asti tiennyt että haluan lapsia ja viimeiset pari vuotta oon siitä kertonut kihlatulleni. Ollaan seurusteltu yli 5 vuotta. Mutta hän ei ota asiaan minkäänlaista kantaa. Ei varmaan viitsi pahoittaa mun mieltä ja sanoa EI, mutta kun ei oo sanonut KYLLÄkään. Mä haluaisin kovasti lapsen jo nyt, ku haluun olla "Nuori" äiti, et jaksaa sit touhuta lastensa kanssa. Mutta mieheni ei ilmeisesti halua lainkaan lapsia, ku ei ole sanonut edes et sit vuoden tai kahden päästä.
Mielessä on jo käynyt, et jos lopettais salaa pillerin syönnit, mut en mä kyllä niin pystyis tekee miehelleni. Salaa toivon et pillerit pettäis ja et tulis "vahinko"
Mielessä on jo käynyt, et jos lopettais salaa pillerin syönnit, mut en mä kyllä niin pystyis tekee miehelleni. Salaa toivon et pillerit pettäis ja et tulis "vahinko"
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hyvin surullinen kohtalo. Isä on kovin tärkeä ihminen ja mies joka ei sellaiseksi halua, todennäköisesti pitää päänsä. Pieni varoituksen sana.. tuon tyyppinen kuin sinulla mies jättää helposti ihan katumusta tuntematta sekä sinut että lapsensa yksin, jos tapahtuu "vahinko".
Eipä olisi ensimmäinen eikä viimeinen tapaus.
Painostaminen ja kieroileminen saa miehen varmasti ajattelemaan uudestaan, haluaako hän edes sinua ollenkaan saati lapsia kanssasi. Kyllä se on hänen omasta halusta lähdettävä, voit tietysti houkutella mutta näin se on. Valitan.
Meillä oli ihan samanlainen tilanne. Mies ei ollut lapsirakas, vaan katsoi, että lapsista on ihan liikaa vaivaa. Valitin vauvakuumettani lähes 10 vuotta, mies suostui lopulta "sinun takiasi".
Nyt olen onnellisesti raskaana ja mieskin on ihan innoissaan kasvavasta masusta. Tiedän, että hänestä tulee loistoisä, joka rakastaa lastaan, vaikka ei piittaakaan lapsista yleisesti.
Älä luovu haaveestasi. Katkeroidut muuten viisikymppisenä, jos lapset jäivät miehen takia tekemättä. Viime kädessä vaihda mies toiseen.
halunnut lasta kun "vahinko" pääsi tapahtumaan, mutta kasvavan masuni myötä hän muutti vähitellen mieltään ja loppujenlopuksi hänestä tuli todella rakastava ja huolehtiva isä, jolla tällä hetkellä on jo 2 poikaa
mut älä nyt ajattele edes petosta,mikä lähtökohta se ois lapselle?Meil oli roolit vähän toisinpäin,mies oli vauvakuumeessa noin 3v mut mä en oikein lämmenny ajatukselle,oli aina milj syytä et ei nyt jne.
Mut hän ei koskaan painostanu mua,ehkä siks rupesin itsekkin innostumaan ajatuksesta ja sit se iski ku salama=)Anna kumppanille aikaa haluta asiaa itse,jos ei rupee parin vuoden sisällä itse puhumaan sulle asiasta niin kenties kumppanin vaihto ois paikallaan,niin karulta kuin se kuulostaakin.Mä näin 3kymppisenä ja 7aviovuoden jälkeen oon nyt täysin innoissani esikoisen tulosta,1/3 takana ja huokaan helpotuksesta et kaikki menny tähän asti hyvin.
Tsemmpiä sulle mihin ratkasuun sit päädytkin kun ajankohtasta!
Meilläkin homma meni toisin päin. Miehen painostaminen olisi vaan pehentanut tilannetta. Itse sitten aloin noin vuosi sitten miettiä, että nyt voisi olla hyvä hetki ja päätettiin alkaa yrittää.
Jos haluat perustaa perheen, on sun muistettava, että ei riitä, että sinä haluat lapsen nuorena. Miehesi on osa perhettä myös ja hänen mielipiteellään on merkitystä. Yrittäkää keskustella avoimesti asiasta, voithan vaikka kysyä, millaisena hän näkee elämänsä vaikka kolmen vuoden päästä. Näin saat tietoa siitä, onko lapset mielessä lainkaan.
Miehesi on ihan järkevä, jos miettii tarkkaan lapsen hankintaa. Jos saatte yhdessä tehtyä vaikka viisivuotissuunnitelman, joka tyydyttää molempia, ei sinunkaan tarvitse huolehtia miehen lapsivastaisuudesta. Jos hän ei ole ajatellut saavansa koskaan lapsia, voi olla järkevää etsiä toinen potentiaalinen isäehdokas.
Vahinkoa älä missään nimessä ala tehtailemaan. Siitä kärsii varmasti koko perhe. Petoksella perustettu perhe ei voi kestää ja pahimmassa tapauksessa kasvattaessasi yksinhuoltajana lastasi, miehesi katkeruus sinua ja lastasi kohtaan takaa sen, ettei lapsella ole koskaan kunnon suhdetta isäänsä.
Avoimuudella toivottavasti saatte ratkaistua vaikean tilanteen.
Kaikki edellä annetut vastaukset ovat kyllä ihan viisaita, mutta kukaan ei ihmetellyt sitä, ettei miehesi tosiaan ole ottanut minkäänlaista kantaa asiaan. Lasten hankkiminen on niin iso juttu, että jos siitä ei mies suostu puhumaan, niin puhuuko hän muutenkaan koskaan tunteistaan ja toiveistaan? Vaikuttaa siltä että teillä ei ole kaikkein läheisin suhde ja on aika huolestuttavaa, jos et tiedä haluaako hän ylipäätään lasta. Ehkä jos hän on hyvin nuori itsekin, niin asia saattaa korjaantua tulevaisuudessa, mutta entä jos se ei korjaannu? Lapset ovat mielestäni miestä tärkeämpiä ja nainen ei voi odottaa ikuisesti. Itse voisin odottaa ehkä n. 27-30-vuotiaaksi (riippuen kuinka monta lasta haluan) ja sitten mies lentäisi pihalle jos en vieläkään saisi häneen kontaktia tässä asiassa. Täytyy muistaa että eron jälkeenkin saattaa kulua muutama vuosi ennen kuin uuden, sopivan miehen löytää, joten 30-vuotiaaksi odottaisin vain siinä tapauksessa että yksi lapsi riittäisi minulle.
Täällä monet tuntuu olevan sitä mieltä, että lapset on tärkeämpiä kuin mies. Mun mielestä kyllä toimiva ja elämänpituinen parisuhde on ykkössijalla, ja lapsia sitten tulee tai ei. Eihän se meidän toiveista ole kiinni, tuleeko niitä lapsia. Mieheni kanssa seurustelua aloittaessa tuli kyllä jo puhuttua siitäkin, että molemmat toivovat lasta "sitten joskus". Mutta jos ollaan sitoutuneita jo toisiinsa, niin mielestäni se nyt on varsinainen petos, mitä täällä jotkut ovat neuvoneet: vaihda mies "viimekädessä" eli siinä vaiheessa kun lopulta on selvää, ettei se taivu lapsen tekoon. Siis esim. 10v avioliitonkin jälkeen? Entäs sitten kun vaihdat miehen toiseen joka haluaa lapsia, ja sitten niitä lapsia ei kuulukkaan, vaikkapa naisen hedelmättömyyden vuoksi, niin sittenkö taas tämä toinen mies voisi vapaati jättää ja vaihtaa toiseen, jonka kanssa saisi lapsia? Ei tältä pohjalta kyllä mitään parisuhdetta rakenneta.
En siis tässä arvostele alkuperästä, vaan näitä joitain vastauksia, tai oikeammin niistä paistavaa ajattelutapaa ja prioriteetteja. Ap:lle neuvo olisi puhua miehen kanssa tulevaisuuden suunnitelmista (muutenkin kuin lapseen liittyen) nyt tässä kihlausaikana, ennen kuin lopullisesti sitoudutte. Ja miettiä sitten muutenkin, onko hän se oikea. Jos on, niin lapsien tulo jää sitten vain nähtäväksi...
Viimeisimmälle kirjoittajalle vastaisin, että vauvakuume on vaan sen verran voimakas vietti, että se voi ajaa kaikkien muiden tarpeiden ohi. Mitäs sitten jos luovut epäitsekkäästi vauvansaantihaaveista miehesi haluttomuuden takia ja sitten mies myöhemmin ottaa ja jättää. Sopivia, lapsirakkaita kumppaneita löytyy kyllä ja lapsenhan voi myös adoptoida. Tärkeintä on, että parisuhteen molempien osapuolten ajatukset matsaavat
siitä, mitä perhe-elämältä haluavat.
Kiitos kaikille kommenteista. Ne saivat miettimään taas asiaa eri näkökulmilta.
No ensinnäkin kuten jo ekassa viestissä muistaakseni kirjoitin olen jo pienestä asti tiennyt sen että haluan lapsia ja mulla se ei ole soviteltavissa oleva asia jos mies ei halua lasta. Mutta eihän sitä ekoilla treffeillä peloteta miestä pois ja sanota, että mä haluan sitten lapsen!
Joku kirjoitti, että en tiedä että haluaako mieheni lapsia. Näin on en todellakaan tiedä ja mieheni on huono puhumaan tunteistaan. Olen sitä yrittänyt useampaa kertaan kysellä että haluaako lapsia, mutta ei ole vastannut myöntävästi mutta ei myöskään kieltävästi. Mutta suhteemme ei sen takia ole huonolla pohjalla että mieheni ei puhu tunteistaan. Mutta arvostan niin monta muuta asiaa miehessäni, että jos tunteista puhuminen on melkein ainut asia mikä häiritsee minua niin sen takia en miestä vaida. Minä uskon siihen että kukaan mies ei ole täydellinen, kaikissa on joku "vika" ja todellakin meillä on muuten asiat todella hyvin.
Noh, joku tuolla sanoi että odottaa 27-30 vuotiaaksi ja sitten jättää, jos ei vieläkään halua lasta. Mutta minä haluaisin lapsen aikaisemmin kun tuon ikäisenä. Olen nyt 24 ja mieheni on 2 vuotta vanhempi. Että ei tässä kauan odotella.
Miehelläni on ollut oma isä suhde suoraan sanottuna aika kauhea ja voi olla että hänelle on tullut siitä "traumoja" lasten hankkimiseen. Mutta olen hänelle kyllä sanonut, että hän ei ole lainkaan oman isänsä kaltainen ja hän olisi minusta täydellinen isä. Voin vain mielessäni kuvitella kuinka hän tykkäisi kuitenkin leikkiä ja touhuta lapsemme kanssa, niin kuin hän leikkii koiramme kanssa. (en vertaa lasta koiraan)
huoh... Jatkan haaveilua ja miettimistä asian suhteen. Ja haaveilua vauvasta.