Olen 23 vuotias tyttö jolla ei ole ammattia ei työkokemusta ei mitään.
Pelkään niin paljon sosiaalisia tilanteita, etten ole pärjännyt ammatillisissa kouluissakaan päivää pitempään.
Olen mielettömän arka ja ujo hyvä kun kaupassa kykenen käymään (tosin aivan liian harvoin ja senkin tarkkojen suunnitelujen jälkeen heti aamusta, kun ei ole vielä paljon ihmisiä liikkeellä).
En ole saanut apua ongelmiini koska olen kertakaikkiaan liian arka hakeakseni sitä.
Mä en tiä mitä mä keksisin ratkaisuksi, kun sosiaalista mua painostetaan töihin ja vähennetään perusturvaa enkä osaa pistää vastaankaan.
Tiedän, että jotain apua mun pitäisi saada, mutta en tiedä kuinka, sillä olen jo vuosia joka päivä päättänyt, että huomenna tilaan ajan lääkäriin, mutta sitä kaunista päivää ei ole koskaan tullut, että uskaltaisin soittaa puhelimella.......
Olenko aivan tuomittu olemaan loppuiän yksin ongelmieni kanssa?
Miten saisin rohkeutta hakea apua?
Mulla on mieletön lääkäri pelkokin huonojenkokemusten takia enkä saa järkeiltyä itselleni, että kaikki lääkärit eivät ole samanlaisia.
Pelkään niin paljon sosiaalisia tilanteita, etten ole pärjännyt ammatillisissa kouluissakaan päivää pitempään.
Olen mielettömän arka ja ujo hyvä kun kaupassa kykenen käymään (tosin aivan liian harvoin ja senkin tarkkojen suunnitelujen jälkeen heti aamusta, kun ei ole vielä paljon ihmisiä liikkeellä).
En ole saanut apua ongelmiini koska olen kertakaikkiaan liian arka hakeakseni sitä.
Mä en tiä mitä mä keksisin ratkaisuksi, kun sosiaalista mua painostetaan töihin ja vähennetään perusturvaa enkä osaa pistää vastaankaan.
Tiedän, että jotain apua mun pitäisi saada, mutta en tiedä kuinka, sillä olen jo vuosia joka päivä päättänyt, että huomenna tilaan ajan lääkäriin, mutta sitä kaunista päivää ei ole koskaan tullut, että uskaltaisin soittaa puhelimella.......
Olenko aivan tuomittu olemaan loppuiän yksin ongelmieni kanssa?
Miten saisin rohkeutta hakea apua?
Mulla on mieletön lääkäri pelkokin huonojenkokemusten takia enkä saa järkeiltyä itselleni, että kaikki lääkärit eivät ole samanlaisia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
jos saisit kerättyä sen verran rohkeutta että menisit lääkäriin...varaa aamuaika niin ei jännitä niin paljon
kannattaa kysyä jännittämiseen jotain lääkettä,huomaat kyllä kuinka paljon hauskempaa elämä on kun ei tarvitse kaikkea murehtia...
itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko ollut aina,olen pärjännyt ilman lääkkeitä mutta en voi olla ajattelematta mitä kaikkea olisinkaan tehnyt ja saanut aikaan jos en olisi ollut niin kauhea jännittäjä
eli älä tuhlaa elämääsi turhaan jännittämiseen vaan mene lääkäriin!
Voisithan vaikka ensin soittaa oman alueesi mielenterveystoimistoon ja esim srk:n auttavaan puhelimeen / kriisikeskukseen. Puhelimessa ei tarvitse nähdä toista ihmistä ja saa täristä ja pelätä aivan niin kuin haluaa. Siitä se varmaankin lähtisi rullaamaan! Olet kuitenkin nuori ja sinulla on varmasti paljon annettavaa elämälle!!! Tosiaan, kunhan saisit muutaman positiivisen kokemuksen ja ensimmäisen askeleen otettua niin voisit nähdä tämänkin ihanan kevään uusin silmin! Tsemppiä hurjasti.
Olen 25v mies ja aivan sama juttu mulla. Tammikuussa sain vihdoin haettua apua ja nyt syön voimakkaita lääkkeitä joita pyysin, koska en enää JAKSA täristä ja pälyillä joka paikassa. Ennemmin kuolen kuin jatkan ilman apua ja lääkkeitä. Tee siis sinäkin päätöksesi, turhaa sitä on venyttää pidempään. Itsekin hieman kadun kun en tehnyt päätöstä vaikka 5v aikasemmin. Nyt lääkkeiden avulla aloitan terapian. Lapsuuden traumoja.
Ajattele ensinnäkin, että sinulla on aikaa vaikka kuinka. Ei hyödytä tehdä mitään sen vuoksi, että muut kiirehtivät ja painostavat, vaan sen vuoksi, että itse haluat. Oletko siis itse valmis muutokseen? Ilmeisesti pikkuhiljaa olet, koska jo kirjoitit tännekin.
Kaikki etenee pikku askelin. Kirjoita vaikka muistilappu avuksi, kun soitat. Ajattele, miten helpottunut olet sitten, kun olet saanut asian hoidettua. Palkitse itsesi sitten, kun olet sen tehnyt.
Sinun elämäsi on täsmälleen yhtä arvokas kuin muiden. Sinä pystyt tekemään siitä juuri sellaisen kuin haluat. Sinua eivät rajoita muut kuin omat ajatuksesi, ja ajatuksiakin voi muuttaa. Luepas huviksesi vaikka Wayne W. Dyerin rohkaisukirjoja. :-)
Ota ittees niskasta kiinni ja soita heti huomenna lääkäriin. Ite oon kärsiny samasta asiasta. koulutus jäi peruskouluun jännittämisen takia,kunnes päätin että asiaan on tultava muutos. Sain sopivan lääkityksen ja kävin terapiassa. Hain ammatilliseen koulutukseen ja sain ammatin ja vakituisen työpaikan. Aikaa tuosta on muutama vuosi, nyt olen 28v. Elän nykyjään normaalia elämää, minulla on ihana mies ja kaksi lasta. Normaalista jännittämisestä ei kokonaan pääse eroon,, eikä ees tarvi,se kuuluu elämään. Eriasia on kun se hallitsee koko elämää.Toivon sydämestäni että haet apua.Tästä asiasta ei todellakaan kannata kärsiä loppuikäänsä. Rohkeutta ja voimia sinulle, älä anna periksi, sinä selviät.
Käy ihmeessä hakemassa itsellesi apua tai opettele menemään tilanteisiin pikku hiljaa, varovasti kokeillen. Minä olen kärsinyt jännityksestä ihan pienestä asti ja tiedän, että se alkaa rajoittaa elämistä ja elämä ei maistu miltään enään. Sain apua mielenterveystoimistosta ja lääkityksestä.
En oikeestaan tiedä miks ees kirjotan tähän jotain. Kaipa ihan vaan siksi, että tiedät ettet "ole yksin". Olen itse melkein saman ikäinen miespuolinen henkilö ja mulla on nuo samat ongelmat. Itsekkään en ole edes puhunut kenenkään kanssa, saati käynyt lääkärin pakeilla, vaikka mielessä pyöriikin. Kannattaa varmasti käydä puhumassa jollekkin. Itse en ole saanut aikaiseksi käydä missään lääkärillä tai vastaavassa, koska "pelottaa" että siellä annettas vaan jotkut lääkkeet, mitä sitten vetäs koko loppuelämän.