Mun ongelmana on jatkuva sairastelu. Lämpöilyä on jatkunut nyt kohta kaks kuukautta. Nuhaa ja pään tukkoisuutta on jatkunut useamman vuoden. En saa nykyään unta öisin, kieriskelen vain peiton välissä ahdistuneena edes taas. Päivisin olo on sellanen epätodellinen ja sekava ihan ku unessa olis. Joka päivänä tulee aina toiveikkaita hetkiä. Oon ajatellut aloittaa aktiivisen lenkkeilyn uudestaan. Mutta ei se onnistu kun on lämpöä koko ajan ja pää tukkeessa. Lenkkeily tuntuis hirveeltä ku kipeenä joutuis juoksemaan. Olen toki käyny lääkärissä. Allergiatestit on tehty ja viimeks sain jotai lääkkeitä nenän tukkosuutee mut ne autto vaa hetkellisesti. Luulen että kyseessä on kuitenkin homealtistuminen oon lukenu homesairauksista netistä. Ja oon saanu tietää niistä sen että niihin ei saa lääkäristä mitään apua. Ainut vaihtoehto on muuttaa pois. Noh muuttaisin kernaasti mutta en voi muuttaa tässä elämäntilanteessa mihinkään toistaseks. Mutta kun mulla ei oo ees varmuutta mistä tää olo johtuu niin sekin ahdistaa.
Toisaalta olis kiva alkaa käydä taas kuntosalilla jotta sais peruslihaskuntoa normaaliks ja sitten sitä sais vähän kohotettua. Mutta ei sekään onnistu. Mulla on sellanen purentavika (A_III, underbite,) joka aiheuttaa kroonista niskakipua ja vetää niskojen ja hartioiden lihakset vääriin asentoihin. Eli en voi käydä salilla tai voin mutta ei siitä mitään tuu. Selkä ja niskat ja kaikki kipeet vaikka miten venyttelis. Yhtä kaikki mulla on purennankorjausleikkaus arviolta vuoden päästä. Eli joudun odottamaan ainakin vuoden että pääsen purkamaan aggressioita joita kertyy päivä päivältä yhä enemmän.
Käyn lukiota ja alun perin tarkoitus oli päästä ylioppilaaks tänä keväänä. En jaksanut enää lukea kirjotuksiinkaan ja vielä on kursseja käymättä joten homma siirtyy ens vuoteen. Mutta ongelma on kokonaan kadonnut motivaatio lukemista kohtaan. En oo lukenu ja tehnyt mitään tehtäviä varmaan koko lukioaikana. Perheestä ja sukulaisistakaan ei kovin ole ollut kannustamaan. Lukion 1. ja 2. ja osan kolmannesta vuodesta ajan meillä asui meiä mutsin miesystävä jolla ei ollut varmaan ihan puhtaat jauhot pussissa. Kaikki vaan tapahtu niin äkkiä. sen 2.5 vuoden ajan jouduin häpeemää ja salailemaa kavereilta mitä meillä tapahtu. Kuulostaa varmaa liiotellulta mutta en edes kehdannut tuoda kavereita kylään kun se makaili meiän sohvalla millon lääkehöyryissä ja millon kännissä. No mutta se henkilö muutti onneks pois tossa jonkin aikaa sitten. Oli vaan ahdistavaa olla kotona kun sohvalla makaili tuntematon henkilö päivästä toiseen lääkehöyryissä tai humalassa ja puheli itekseen ja aina ei tiennyt puhuko se itekseen vai kysykö se jotain.
Muun muassa nämä asiat on masentanut viime aikoina. Joka päivä tai vähintään kerran viikossa saan kuitenkin uuden toivon kipinän jostain. Mutta tuntuu siltä että sitä mukaa kun keksin uuden mahdollisuuden tai harrastuksen tai ihan mitä vaan niin joudun myös toteamaan että se ei ole mahdollista. Yläasteella joskus pidin esiintymisestä paljon. Kerran esitelmää pitäessä sain jonkinlaisen shokkikohtauksen josta sitten jäi jonkinlaisia traumoja ja aloin pelkäämään tilanteita jossa joudun lukemaan tekstejä ääneen oppitunneilla. Tätä pelkäämistä ja välttelyä jatkui noin viitisen vuotta kunnes sitten tajusin hakeutua psykologille. sen viiden vuoden ajan oppitunneilla istuminen oli hermoja repivää. Koko ajan olin valmiina puolustautuneena jos joudun sellaiseen lukemisitilanteeseen hikoilin ja tärisin tunneilla. Nyt asia alkaa olla paremmassa jamassa hypnoterapiasta keskusteluineen oli kyllä apua jonkin verran.
Viime kesänä ajattelin että se voisi olla uuden elämän alku. Sain jopa vajaat kolme tonttua rahaa kesätöistäkin joita tuli innokkaasti tehtyä. Ajattelin että siinä ois voinut olla uuden elämän alkua mutta ei koska oon altis kaikenlaisille riippuvuuksille niin pelasin niistä monta sataa ja ryyppäsin myös monta sataa. Näin jälkeen päin mietittynä se vituttaa ja turhauttaa. Siitä päivästä kun alotin ryyppäämisen noin viisi vuotta sitten niin oon tehnyt sitä keskimäärin 2 kertaa kuukaudessa tahtia ja joka kerta kunnon kännit. En osaa käyttää alkoholia kohtuullisesti. En edes haluaisi juoda känniin itseäni mutta viime aikoina on käynyt keinot paeta todellisuutta aika vähiin.
Koko ajan haluan laittaa elämäänit järjestykseen mutta joka päivä joutuu masentumaan yhä uudelleen ja huomaan kuinka olen juuttunut samaan suohon josta en pääse ylös. Itse asiassa mulla ei oo ees normaaleita kavereita muutakun ehkä kaks - kolme. Loput on sellasia suoraan sanoen paskiaisia ja koska oon luonteeltani vähän poikkeava mua on helppo käyttää hyväks ja sen sellasta niin musta tuntuu joskus että oon pelkkää viihdykettä niille ääliöille. Koitankin päästä eroon vanhoista kavereistani mutta sekin on vaikeeta. Joskus tuntuu siltä että mulla ei olis edes omaa vapaata tahtoa vaan oon vaan ympäristön mukaan muokkautuva tyyppi.
Mulla on tän tähän asti eletyn elämän jälkeen kehittynyt varmaan myös jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Ite uskon olevani "estynyt persoonallisuus" mulla tuntuis olevan kaikkia oireita mitä siihen liittyy ja mitä oon netistä lukenut. Mutta eipä se kai mun elämää haittaa. Syyllisyyden tunteen vaan koen joskus todella voimakkaana ja ahdistavana. Itse asiassa en tiedä edes vaivaako mua mikään ja jos vaivaa niin onko se henkistä vai fyysistä. Kyllähän mulla elämäniloa on vaikka muille jakaa mutta miten käytän sen kaiken tän paskan keskellä?
Kyllähän yhen tai kahen noiden ylläolevien kappaleiden sisällöistä kestäisi mutta kun noi kaikki on piinannut ja piinaa samaan aikaan. En oo kertonu ongelmistani monelle koska se on mulle jotenkin vaikeeta joten oon aina hautonu kaikkia ongelmia sisälläni. Noin siinä nyt oli jonkin verran avautumista tiivistettynä.
Toisaalta olis kiva alkaa käydä taas kuntosalilla jotta sais peruslihaskuntoa normaaliks ja sitten sitä sais vähän kohotettua. Mutta ei sekään onnistu. Mulla on sellanen purentavika (A_III, underbite,) joka aiheuttaa kroonista niskakipua ja vetää niskojen ja hartioiden lihakset vääriin asentoihin. Eli en voi käydä salilla tai voin mutta ei siitä mitään tuu. Selkä ja niskat ja kaikki kipeet vaikka miten venyttelis. Yhtä kaikki mulla on purennankorjausleikkaus arviolta vuoden päästä. Eli joudun odottamaan ainakin vuoden että pääsen purkamaan aggressioita joita kertyy päivä päivältä yhä enemmän.
Käyn lukiota ja alun perin tarkoitus oli päästä ylioppilaaks tänä keväänä. En jaksanut enää lukea kirjotuksiinkaan ja vielä on kursseja käymättä joten homma siirtyy ens vuoteen. Mutta ongelma on kokonaan kadonnut motivaatio lukemista kohtaan. En oo lukenu ja tehnyt mitään tehtäviä varmaan koko lukioaikana. Perheestä ja sukulaisistakaan ei kovin ole ollut kannustamaan. Lukion 1. ja 2. ja osan kolmannesta vuodesta ajan meillä asui meiä mutsin miesystävä jolla ei ollut varmaan ihan puhtaat jauhot pussissa. Kaikki vaan tapahtu niin äkkiä. sen 2.5 vuoden ajan jouduin häpeemää ja salailemaa kavereilta mitä meillä tapahtu. Kuulostaa varmaa liiotellulta mutta en edes kehdannut tuoda kavereita kylään kun se makaili meiän sohvalla millon lääkehöyryissä ja millon kännissä. No mutta se henkilö muutti onneks pois tossa jonkin aikaa sitten. Oli vaan ahdistavaa olla kotona kun sohvalla makaili tuntematon henkilö päivästä toiseen lääkehöyryissä tai humalassa ja puheli itekseen ja aina ei tiennyt puhuko se itekseen vai kysykö se jotain.
Muun muassa nämä asiat on masentanut viime aikoina. Joka päivä tai vähintään kerran viikossa saan kuitenkin uuden toivon kipinän jostain. Mutta tuntuu siltä että sitä mukaa kun keksin uuden mahdollisuuden tai harrastuksen tai ihan mitä vaan niin joudun myös toteamaan että se ei ole mahdollista. Yläasteella joskus pidin esiintymisestä paljon. Kerran esitelmää pitäessä sain jonkinlaisen shokkikohtauksen josta sitten jäi jonkinlaisia traumoja ja aloin pelkäämään tilanteita jossa joudun lukemaan tekstejä ääneen oppitunneilla. Tätä pelkäämistä ja välttelyä jatkui noin viitisen vuotta kunnes sitten tajusin hakeutua psykologille. sen viiden vuoden ajan oppitunneilla istuminen oli hermoja repivää. Koko ajan olin valmiina puolustautuneena jos joudun sellaiseen lukemisitilanteeseen hikoilin ja tärisin tunneilla. Nyt asia alkaa olla paremmassa jamassa hypnoterapiasta keskusteluineen oli kyllä apua jonkin verran.
Viime kesänä ajattelin että se voisi olla uuden elämän alku. Sain jopa vajaat kolme tonttua rahaa kesätöistäkin joita tuli innokkaasti tehtyä. Ajattelin että siinä ois voinut olla uuden elämän alkua mutta ei koska oon altis kaikenlaisille riippuvuuksille niin pelasin niistä monta sataa ja ryyppäsin myös monta sataa. Näin jälkeen päin mietittynä se vituttaa ja turhauttaa. Siitä päivästä kun alotin ryyppäämisen noin viisi vuotta sitten niin oon tehnyt sitä keskimäärin 2 kertaa kuukaudessa tahtia ja joka kerta kunnon kännit. En osaa käyttää alkoholia kohtuullisesti. En edes haluaisi juoda känniin itseäni mutta viime aikoina on käynyt keinot paeta todellisuutta aika vähiin.
Koko ajan haluan laittaa elämäänit järjestykseen mutta joka päivä joutuu masentumaan yhä uudelleen ja huomaan kuinka olen juuttunut samaan suohon josta en pääse ylös. Itse asiassa mulla ei oo ees normaaleita kavereita muutakun ehkä kaks - kolme. Loput on sellasia suoraan sanoen paskiaisia ja koska oon luonteeltani vähän poikkeava mua on helppo käyttää hyväks ja sen sellasta niin musta tuntuu joskus että oon pelkkää viihdykettä niille ääliöille. Koitankin päästä eroon vanhoista kavereistani mutta sekin on vaikeeta. Joskus tuntuu siltä että mulla ei olis edes omaa vapaata tahtoa vaan oon vaan ympäristön mukaan muokkautuva tyyppi.
Mulla on tän tähän asti eletyn elämän jälkeen kehittynyt varmaan myös jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Ite uskon olevani "estynyt persoonallisuus" mulla tuntuis olevan kaikkia oireita mitä siihen liittyy ja mitä oon netistä lukenut. Mutta eipä se kai mun elämää haittaa. Syyllisyyden tunteen vaan koen joskus todella voimakkaana ja ahdistavana. Itse asiassa en tiedä edes vaivaako mua mikään ja jos vaivaa niin onko se henkistä vai fyysistä. Kyllähän mulla elämäniloa on vaikka muille jakaa mutta miten käytän sen kaiken tän paskan keskellä?
Kyllähän yhen tai kahen noiden ylläolevien kappaleiden sisällöistä kestäisi mutta kun noi kaikki on piinannut ja piinaa samaan aikaan. En oo kertonu ongelmistani monelle koska se on mulle jotenkin vaikeeta joten oon aina hautonu kaikkia ongelmia sisälläni. Noin siinä nyt oli jonkin verran avautumista tiivistettynä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo siis...hometta minäkin olisin veikannut...että asutteko hometalossa vai käytköhän "homekoulua"...?
No mut et sä kummissakaan paikoissa varmaankaan ikuisesti oo ja johan oot 18. Rupee katteleen omaa kämppää jostain.