Olen hyvin tunteellinen ihminen ollu ihan pienestä asti. Ja jo pienenä opin häpeämään sitä että itkin. Edelleen yritän pidättää itkua niin kauan kun pystyn, menen piiloon itkemään ja häpeän jos joku huomaa.
Eniten hävettää se, että kun itku alkaa jostain mitättömästä syystä, siitä ei tule loppua! Itken, itken ja itken. Ja voitte vaan kuvitella, miten poikakaverin pään saa tällaisilla reaktioilla ihmettelemään! Häpeän ja nolostun aivan hirveästi, yritän kaikkeni saada tilanteen ohi. Toisaalta tiedän, että ei itkussa ole hävettävää mutta kyllä sitä alkaa itsekin ihmettelemään itseään kun ei pysty kokoamaan itseensä kasaan.Plaah.
Onko muilla vastaavaa kokemusta? Mikä auttaa?
Eniten hävettää se, että kun itku alkaa jostain mitättömästä syystä, siitä ei tule loppua! Itken, itken ja itken. Ja voitte vaan kuvitella, miten poikakaverin pään saa tällaisilla reaktioilla ihmettelemään! Häpeän ja nolostun aivan hirveästi, yritän kaikkeni saada tilanteen ohi. Toisaalta tiedän, että ei itkussa ole hävettävää mutta kyllä sitä alkaa itsekin ihmettelemään itseään kun ei pysty kokoamaan itseensä kasaan.Plaah.
Onko muilla vastaavaa kokemusta? Mikä auttaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oletko varma, ettei sinulla ole masennusta? Itkuherkkyys on yksi masennuksen oire. Tee masennustesti. Muistaakseni niitä löytyy netistä, mutta ihan varmasti kirjoista. Sinänsä olet tietysti oikeassa, että itkemisestä on tehty hävettävää. Itsensä saa kyllä nauraa hengiltä, mutta on aivan luonnotonta aina vain nauraa. Itse en ole julkisesta itkemisestä enää jaksanut vuosiin välittää. Oikeastaan vähän naureskelen niille jälkeenpäin. Sitäkin kertaa, kun olin aivan shokissa ja kävelin seinistä tukea ottaen.
iloinenkuvaus seinästä