Kerron tässä vain lyhyesti ystävästäni, joka vihdoin avautui ja kertoi oksenteluhelvetistään.
Ystäväni varttui aika kilpailevassa suhteessa sisarensa kanssa ja koska menestyi koulussa huonommia, hän tunsi aina jäävänsä isosiskonsa varjoon. Sisko oli muutenkin niin kaunis ja hyväkäytöksinen, ettei ystäväni koskaan tuntenut itseään tarpeeksi hyväksi. Tätä isosiskoa vanhemmat ja muut vielä valitettavasti ylistivät ja kehottivat ystävääni tavoittelemaan samaa.
Ystävästäni tuli ensin hyvin katkera ja ilkeä. Hän alkoi koulussa haukkumaan ja kiusaamaan ujoja luokkakavereitaan ja lopuksi häntä pidettiinkin tosi kusipäänä. Hän satutti ihmisiä sanoillaan, haukkui toisia nuoria tyttöjä laudoiksi ja rumiksi ja arvosteli juuri niitä asioita, mitä sen ikäinen pelkää arvosteltavan.
Tämä tietysti vielä pahensi ystäväni omaa oloa ja hänestä ajelehti tuuliajolla. Hän yritti helpottaa pahaa oloaan ensin kokeilemalla mietoja huumeita, sitten alkoholia. Ne eivät auttaneet kuin hetkellisesti. Hän vain halusi tulla hyväksytyksi, tiedän sen nyt. Hän halusi olla jossain hyvä, kuulla kehuja joskus itsestään, saada ystäviä, olla normaali.
Hän oli aina ollut hieman lapsenpyöreä, sitäkin hän vihasi itsessään. Isosisko oli aina niin hoikka ja laitettu, hän tunsi olevansa siinä vieressä kuin mikäkin läski rumilus. Isosisko oli niin suosittu, hänellä oli myös kauniita kavereita, hyvännäköisiä poikaystäviä ja kaikki tuntuivat rakastavan häntä.
Isosisko ystävineen pilkkasi ystävääni milloin hänen nenästään, milloin hänen takamuksestaan. Missään kohdassa ei oikeasti ollut mitään vikaa, mutta kun sinulle rakas ja läheinen ihminen haukkuu sinua, se sattuu kaikista eniten.
Ystäväni päätti luopua kiusaajan osasta. Ei hänellä enää oikein ollut kiusattaviakaan kun melkein kaikki muut lähtivät lukioon ja ystäväni jäi vähän harhailemaan. Hän kokeili koulua jos toistakin, mutta mikään ei sujunut ja kaikki jäi kesken.
Hänellä oli ollut lyhytaikaisia poikaystäviä joskus silloin kun hän oli ilkeä muille tytöille. Hänellä vaan oli hermot ja koko pää kai niin sekaisin vihasta ja katkeruudesta, ettei kukaan häntä kauaa katsellut. Pojat käyttivät hänen haavoittuneisuuttaan hyväksi ja "panivat ja jättivät" kerta toisensa jälkeen.
Tämä alkoi jo näkyä ystävästä ulospäin. Hän ei enää jaksanut. Hän masentui ja lukittautui omaan elämäänsä yksin. Hän lopetti syömisen ja kuihtui silmissä. Hän asui silloin vielä vanhemmillaan, he eivät osanneet arvata mitään. Ystäväni vei ruoat ruoka-aikaan muka huoneeseensa, siellä piilotti ne roskikseensa ja vei usein roskat ulos.
Jos hän joutui jotain nielaisemaan, hän meni heti vessaan, laittoi vesihanan täysille ja oksensi. Tätä jatkui vuosia. Vähäisille ystävilleen hän ei koskaan kertonut mitään, hymyili vain ja esitti että kaikki oli tosi hyvin. Eihän hän nyt voinut taas epäonnistua ja olla luuseri. "Toiset vaan ovat kateellisia mulle, kun oon näin laiha" hän mietti mielessään, mutta tiesi kyllä sisimmässään ettei näin ollut.
Normaalipituinen ja painoinen nuori nainen tavoitti kuilun pohjan. Hänen painonsa tippui 45 kiloon. Hän oli kuin heiluva honkkelo, hänen iso tukkansa sai hänen päänsä näyttämään jumalattoman isolta, kun sitä piti pystyssä niin ohut ja sairaanoloinen vartalo. Hän oli elämänhaluton, heikko ja masentunut. Vanhemmat eivät edelleenkään halunneet tajuta mitään, välillä puhuivat että alas nyt syömään kun sinusta on tullut noin kalpea ja laiha.
Hän avautui. Vihdoinkin! Ystävät olivat jo kauan puhuneet hänelle asiasta, mutta hän oli aina kieltänyt kaiken. Hän avautui vain yhdelle, vanhimmalle ystävälleen. Hän kertoi avoimesti olostaan, siitä mitä oli itselleen vuosia tehnyt ja miten hän haluaisi vaan olla normaali.
Se ystävä sain olla minä.
Hän muutti asumaan yksin ja kävin päivittäin hänen luonaan. Hänelle teki todella hyvää päästä asumaan yksin ja aloittaa oma elämä. Emme aloittaneet paranemisprosessia todellakaan syömällä, vaan keskustelemalla. Istuimme usein tuntikausia yhdessä ja hän vain puhui. Hän purkautui vuosien paineista, itki ja nauroi. Kerrankin elämässään hän oli avoin ja rehellinen, ei pelännyt enää tulevansa naurunalaiseksi tai heikoksi muiden silmissä.
Hänen silmiinsä alkoi palata tietynlainen kirkkaus ja hymy kävi kasvoilla yhä useammin.
Hänen hampaansa olivat vuosien saatossa syöpyneet pahan näköisiksi ja häntä hävetti vielä hymyillä kunnolla.
Sitten alkoi syöminen! Hän on edelleen laiha, mutta nykyään pitää huolta itsestään. Hänellä on uusia ja toki vanohjakin ystäviä, uusi työpaikka ja elämä suhteellisen kohdillaan.
Edelleen hän joutuu kärsimään nuorena tedyistä "valinnoistaan", hänelle tehtiin nuorena abortti, hän pilasi hampaansa, hänen sosiaalinen elämänsä kärsi pahasti. Hänen minuutensa rikkoutui eri asioiden seurauksena, hänen vatsansa ei toimi normaalisti tänä päivänäkään. Hän on edelleen hyvin haavoittuvainen kritiikille, vaikka esittää olevansa kokenut ja kova. Hän ei mahdollisesti voi koskaan saada lapsia, mutta se jää nähtäväksi.
Kirjoitin tämän ihan omaksi terapiaksi, jotta minä ystävänä saan vähän myös purkaa tunteitani. Kenellekkään en ole asiasta puhunut, mutta nyt näin nimettömänä halusin purkaa vähän.
Jos joku oikeasti pitää syömishäiriöitä pikkujuttuna, toivon että tämä vähän avaisi silmiä. Ja tämä ei siis ole mikään keksitty varoitustarina, vaan täyttä totta niin ystävälleni, kuin meille läheisille.
Ystäväni varttui aika kilpailevassa suhteessa sisarensa kanssa ja koska menestyi koulussa huonommia, hän tunsi aina jäävänsä isosiskonsa varjoon. Sisko oli muutenkin niin kaunis ja hyväkäytöksinen, ettei ystäväni koskaan tuntenut itseään tarpeeksi hyväksi. Tätä isosiskoa vanhemmat ja muut vielä valitettavasti ylistivät ja kehottivat ystävääni tavoittelemaan samaa.
Ystävästäni tuli ensin hyvin katkera ja ilkeä. Hän alkoi koulussa haukkumaan ja kiusaamaan ujoja luokkakavereitaan ja lopuksi häntä pidettiinkin tosi kusipäänä. Hän satutti ihmisiä sanoillaan, haukkui toisia nuoria tyttöjä laudoiksi ja rumiksi ja arvosteli juuri niitä asioita, mitä sen ikäinen pelkää arvosteltavan.
Tämä tietysti vielä pahensi ystäväni omaa oloa ja hänestä ajelehti tuuliajolla. Hän yritti helpottaa pahaa oloaan ensin kokeilemalla mietoja huumeita, sitten alkoholia. Ne eivät auttaneet kuin hetkellisesti. Hän vain halusi tulla hyväksytyksi, tiedän sen nyt. Hän halusi olla jossain hyvä, kuulla kehuja joskus itsestään, saada ystäviä, olla normaali.
Hän oli aina ollut hieman lapsenpyöreä, sitäkin hän vihasi itsessään. Isosisko oli aina niin hoikka ja laitettu, hän tunsi olevansa siinä vieressä kuin mikäkin läski rumilus. Isosisko oli niin suosittu, hänellä oli myös kauniita kavereita, hyvännäköisiä poikaystäviä ja kaikki tuntuivat rakastavan häntä.
Isosisko ystävineen pilkkasi ystävääni milloin hänen nenästään, milloin hänen takamuksestaan. Missään kohdassa ei oikeasti ollut mitään vikaa, mutta kun sinulle rakas ja läheinen ihminen haukkuu sinua, se sattuu kaikista eniten.
Ystäväni päätti luopua kiusaajan osasta. Ei hänellä enää oikein ollut kiusattaviakaan kun melkein kaikki muut lähtivät lukioon ja ystäväni jäi vähän harhailemaan. Hän kokeili koulua jos toistakin, mutta mikään ei sujunut ja kaikki jäi kesken.
Hänellä oli ollut lyhytaikaisia poikaystäviä joskus silloin kun hän oli ilkeä muille tytöille. Hänellä vaan oli hermot ja koko pää kai niin sekaisin vihasta ja katkeruudesta, ettei kukaan häntä kauaa katsellut. Pojat käyttivät hänen haavoittuneisuuttaan hyväksi ja "panivat ja jättivät" kerta toisensa jälkeen.
Tämä alkoi jo näkyä ystävästä ulospäin. Hän ei enää jaksanut. Hän masentui ja lukittautui omaan elämäänsä yksin. Hän lopetti syömisen ja kuihtui silmissä. Hän asui silloin vielä vanhemmillaan, he eivät osanneet arvata mitään. Ystäväni vei ruoat ruoka-aikaan muka huoneeseensa, siellä piilotti ne roskikseensa ja vei usein roskat ulos.
Jos hän joutui jotain nielaisemaan, hän meni heti vessaan, laittoi vesihanan täysille ja oksensi. Tätä jatkui vuosia. Vähäisille ystävilleen hän ei koskaan kertonut mitään, hymyili vain ja esitti että kaikki oli tosi hyvin. Eihän hän nyt voinut taas epäonnistua ja olla luuseri. "Toiset vaan ovat kateellisia mulle, kun oon näin laiha" hän mietti mielessään, mutta tiesi kyllä sisimmässään ettei näin ollut.
Normaalipituinen ja painoinen nuori nainen tavoitti kuilun pohjan. Hänen painonsa tippui 45 kiloon. Hän oli kuin heiluva honkkelo, hänen iso tukkansa sai hänen päänsä näyttämään jumalattoman isolta, kun sitä piti pystyssä niin ohut ja sairaanoloinen vartalo. Hän oli elämänhaluton, heikko ja masentunut. Vanhemmat eivät edelleenkään halunneet tajuta mitään, välillä puhuivat että alas nyt syömään kun sinusta on tullut noin kalpea ja laiha.
Hän avautui. Vihdoinkin! Ystävät olivat jo kauan puhuneet hänelle asiasta, mutta hän oli aina kieltänyt kaiken. Hän avautui vain yhdelle, vanhimmalle ystävälleen. Hän kertoi avoimesti olostaan, siitä mitä oli itselleen vuosia tehnyt ja miten hän haluaisi vaan olla normaali.
Se ystävä sain olla minä.
Hän muutti asumaan yksin ja kävin päivittäin hänen luonaan. Hänelle teki todella hyvää päästä asumaan yksin ja aloittaa oma elämä. Emme aloittaneet paranemisprosessia todellakaan syömällä, vaan keskustelemalla. Istuimme usein tuntikausia yhdessä ja hän vain puhui. Hän purkautui vuosien paineista, itki ja nauroi. Kerrankin elämässään hän oli avoin ja rehellinen, ei pelännyt enää tulevansa naurunalaiseksi tai heikoksi muiden silmissä.
Hänen silmiinsä alkoi palata tietynlainen kirkkaus ja hymy kävi kasvoilla yhä useammin.
Hänen hampaansa olivat vuosien saatossa syöpyneet pahan näköisiksi ja häntä hävetti vielä hymyillä kunnolla.
Sitten alkoi syöminen! Hän on edelleen laiha, mutta nykyään pitää huolta itsestään. Hänellä on uusia ja toki vanohjakin ystäviä, uusi työpaikka ja elämä suhteellisen kohdillaan.
Edelleen hän joutuu kärsimään nuorena tedyistä "valinnoistaan", hänelle tehtiin nuorena abortti, hän pilasi hampaansa, hänen sosiaalinen elämänsä kärsi pahasti. Hänen minuutensa rikkoutui eri asioiden seurauksena, hänen vatsansa ei toimi normaalisti tänä päivänäkään. Hän on edelleen hyvin haavoittuvainen kritiikille, vaikka esittää olevansa kokenut ja kova. Hän ei mahdollisesti voi koskaan saada lapsia, mutta se jää nähtäväksi.
Kirjoitin tämän ihan omaksi terapiaksi, jotta minä ystävänä saan vähän myös purkaa tunteitani. Kenellekkään en ole asiasta puhunut, mutta nyt näin nimettömänä halusin purkaa vähän.
Jos joku oikeasti pitää syömishäiriöitä pikkujuttuna, toivon että tämä vähän avaisi silmiä. Ja tämä ei siis ole mikään keksitty varoitustarina, vaan täyttä totta niin ystävälleni, kuin meille läheisille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sori, tulikin kunnon proosaa :D
Kiitos kun jaoit tämän kokemuksen meidän kanssamme. Voimia sinulle ja ystävällesi, on ihanaa, että jaksat olla hänen tukenaan! Tosiystävät ovat tänä aikana harvassa. :)
Kiitti kun kirjoitit! :)
On upeeta että löytyy ystäviä jotka on tukena ja jaksaa kuunnella.
Minä en ole ole ollut syömishäiriöisen tukena, koska olen itse sairastanut syömishäiriötä, mutta olen ollut tukena psyykkisesti sairaalle ystävälleni, sekä eräälle alkoholi-ongelmaiselle..
Se on toisinaan tosi raskasta vaikka vaan yrittää kuunnella toisen murheita. Saati kun katsoo hänen elämäänsä joka ei tunnu ottavan helpottuakseen.
Mut tosiaan, ei pidä luovuttaa. Kun sairas ihminen huomaa, että joku tosiaan välittää se on valtava tuki matkalla kohti paranemista.