Milloin huomasitte, että jotain on vialla ja minkä ikäisiä olitte? Miten olette selviytyneet elämässä?
(En tiedä olenko assi, enkä välitäkään tietää. On jo tarpeeksi rankkaa olla epänormaali!)
(En tiedä olenko assi, enkä välitäkään tietää. On jo tarpeeksi rankkaa olla epänormaali!)
Vastaukset 8
Vanhimmat
En ole koskaan ajatellut, että minussa olisi mitään vialla. En silloin kun minua kiusattiin koulussa. En silloin kun en saanut tyttöystävää, vaikka kaikki muut seurustelivat. En silloin kun kaikki muut ravasivat baareissa ja diskoissa ja muissa yhteisissä harrastuksissa ja minua ei kiinnostanut. En silloin kun epäonnistuin työssäni. Enkä edes silloin kun ryssin avioliittoni.
Mielestäni minussa ei ole mitään vikaa, olen tällaisena täydellinen. Ainoa ikävä asia on se, että yhteiskunta on nenteille tehty, eikä sellaisessa yhteiskunnassa ole sijaa asseille. Jos yrittäisin suhteuttaa elämääni normiyhteiskuntaan ja sen vaatimuksiin, tulisin varmaan hulluksi. Mutta olen tyytyväinen omaan paikkaani marginaalissa, kaikesta erillään, ja hyväksynyt osani.
paitsi että minulla ei ollut poikaystävää.
Avioliitto loppui pian - jäimme tosin hyviksi ystäviksi, aussimaisesta sisukkuudestani ja peräänantamattomuuteni takia varmaan; hänkin lopulta tottui siihen, että minä olen mukana kuvioissa, olemmepa eronneita tai emme.
Onhan meille tilaa! Onhan Bill Gatesillekin, ja oli Einsteinille. Kunhan emme ryhdy myyntimiehiksi tai muihin hommiin, joissa joutuu olemaan ihmisten kanssa koko ajan. Me olemme niitä yhden alan huippueksperttejä (tai ainakin meillä monilla on edellytykset sellaiseen), jotka toimivat yksin. Meitä tarvitaan siinä missä suupalttejakin, mutta erilaisiin tehtäviin.
Assius on ominaisuus, ei vamma. Olen iloinen, että naiiviudelleni ja hyväuskoisuudelleni on nimi. Jos olisin tiennyt asiasta parikymmentä vuotta sitten (olen nyt yli 40), olisin osannut 'katsoa perääni' hiukan paremmin sosiaalisissa tilanteissa, eikä minua olisi huiputettu niin perin pohjin, ja nolattu. Olin muistaakseni 39-vuotias, kun sain kuulla aspergerista ensimmäisen kerran, ja se kolahti!
Puuttuu sairaudentunto, kuten per aspera sanoi. Oman psykologisen tasoni
olen arvioinut n. 14v tasoiseksi vaikka olen keski-ikäinen mies.
Pohjaton lapsen naiivius on leimaa antava perusominaisuus.
Näin saa katsoa joka mutkan - ja usein pettyä.
Ellei elämälle löydy vahvaa kiintopistettä niin elämä on kuin lastu laineilla.
Kun se kiintopiste löytyy, potentiaalia polulla pysymiseen assilta löytyy.
Sain dg vasta aikuisena. Aivojen kehityshäiriö tuntuis selittävän näitä "jumittumia".
koska assius ei ole sairaus. Se on ominaisuus. Jollakin tavalla olemme taitavampia kuin ne, joilla ei assiutta ole, ja joillakin tavoin osaamattomampia.
Jokaisella on puutteensa. Ei se onni ja terveys pelkästään assiudesta tai sen puutteesta ole kiinni. Pahempi vika mielestäni on luonnevika, ja vielä kamalampaa, jos olisi psykopaatti. Ja skitsofreniakaan ei liene helppoa. Matala ÄO sekin haittaa ainakin yhtä paljon kuin aspergerin syndrooma.
Ei tehdä joka asiasta sairautta. Ihmisillä on ominaisuuksia. Kuka päättää, että vain kaikinpuolin keskinkertainen on 'terve'?
Minä ainakin olen terve, vaikka naiivi ja hyväuskoinen. Opin asiat kantapään kautta, mutta sitten, kun on oppinut, asiat pysyvät mielessä. Olen hyvin tuottelias yhteiskunnan jäsen, ja elän onnellisena. Tosin yksin. Mutta sekin on ihan ok. Jää paljon aikaa omille pohdinnoille.
Itselläni on asiat ehkä hieman erilailla, koska sain kuulla assistani parikymmentä vuotta nuorempana, kuin sinä.
Monet asiat voisin kuitenkin allekirjoittaa.
Itselläni on aika erinomainen muisti. Muistan ehkä 5 vuotiaana ekoja kertoja miettineeni, että olisko mussa jotain vikana.
Johtui lähinnä sosiaalisen kanssakäynnin ongelmista. En myöskään pitänyt harrastuksista, enkä isoista ryhmistä.
Tällaiset asiat saivat minut ajattelemaan, että onko mussa jotain vikaa.
En kuitenkaan silloin vielä alkanut pitämään itseäni mitenkään epänormaalina sen erityisemmin. Kouluun mennessäkään en vielä nähnyt itsessäni vikaa, mutta ensimmäisten kouluvuosien aikana minua kiusattiin ja se sai ajattelemaan aika paljon.
Kiusaajat melko hyvin vakuuttivat, että minussa on jotain vikaa ja siten aloin itse pitää itseäni vähä-älyisenä, tai jonain. Asiaa ei auttunut yhtään, että sairastelin ja vietin aikaa sairaalassa.
Aloin kuitenkin pitää itseäni jälleen terveenä kiusaamisen loputtua.
15-vuotiaana tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jotkin oireeni, kuten pakko-oireet, eivät voineet olla ihan normaaleja.
Aloin etsiä syytä. Sittemmin syy kävikin ilmi.
Mutta en kuitenkaan osannut pitää sairautena monia oireita.
Lähinnä olin huomannut, että olin poikkeuksellisen hyvä kaikessa, jos sain mennä omilla ehdoilla, mutta melko huono kaikessa, kun mentiin muiden tyylillä.
Olin löytänyt omat vahvuuteni ja heikkouteni ja oppinut käyttämään niitä, mutta en osannut ajatella, että niille olisi nimikin.
Sittemmin olen minäkin tympääntynyt siitä, että hienoja kykyjäni ei ole sallittua käyttää tässä yhteiskunnassa.
Kaikki on niin pinnallista. Pelkkää pelleilyä.
Mainitsit Bill Gatesin ja Einsteinin. Einstein tiettävästi oli asperger-tapaus, mutta tarkoititko että Gates oli myös vai viittasitko häneen muuten vain??
Tarkoitan että onko (ei oliko).
Se jos ei ole sosiaalinen,tai muuta ei pitäisi haitata,kunhan itse tulee itsensä kanssa toimeen,eiköhän me kaikki sovita tänne maanpäälle oltiimpa vaikka millasia,