Moi. n 3 vuotta sitten painoin 67kg ja olin pituudeltani 165 luokkaa. Silloin olin 7 luokalla. Halusin kyllä olla laihempi, mutta en ajatellut laihdutusta vaan söin aika paljon, siis liikaa kun noissa läskimitoissa olen joskus ollut.
Pikku hiljaa jätin aamupalan ja kouluruokailun väliin ihan vaan välttääkseni sosiaalisia tilanteita, sillä olin siihen aikaan masentunut ja epävarma omasta itsestäni. No huomasinkin siinä, että olin lahtunut 6 kiloa lyhyessä ajassa. Tarkoituksella en ollu edes laihduttanut. Noh lisää kiloja rupesi tippumaan ja tunsin itsetuntoni koentuvan painoa oli jäljellä 58kg. kahdeksannen luokan lopulla painoin 54kg. Ja nyt 9 luokalla painan 50 ja olen 170cm. Laihduin näin paljon 3 vuoden aikana.. Olen laskenut vain noin kaloreita joita syön n1300 päivässä. käyn 3-4 kertaa viikossa 10km juoksulenkin. En vihaa itseäni, ja pidän itseäni jopa nättinä, mutta silti en haluaisi lihota koska pidän kropastani nyt juuri tällaisena kuin se nyt on.. Sama paino on pysynyt kauan samana.. mutta pelkään että jos lihoan vähänkin alan lahduttaa ja saan anoreksian.. Mutta kuulostaako tämän hetkinen tilanteeni syömishäiriöltä??
Pikku hiljaa jätin aamupalan ja kouluruokailun väliin ihan vaan välttääkseni sosiaalisia tilanteita, sillä olin siihen aikaan masentunut ja epävarma omasta itsestäni. No huomasinkin siinä, että olin lahtunut 6 kiloa lyhyessä ajassa. Tarkoituksella en ollu edes laihduttanut. Noh lisää kiloja rupesi tippumaan ja tunsin itsetuntoni koentuvan painoa oli jäljellä 58kg. kahdeksannen luokan lopulla painoin 54kg. Ja nyt 9 luokalla painan 50 ja olen 170cm. Laihduin näin paljon 3 vuoden aikana.. Olen laskenut vain noin kaloreita joita syön n1300 päivässä. käyn 3-4 kertaa viikossa 10km juoksulenkin. En vihaa itseäni, ja pidän itseäni jopa nättinä, mutta silti en haluaisi lihota koska pidän kropastani nyt juuri tällaisena kuin se nyt on.. Sama paino on pysynyt kauan samana.. mutta pelkään että jos lihoan vähänkin alan lahduttaa ja saan anoreksian.. Mutta kuulostaako tämän hetkinen tilanteeni syömishäiriöltä??
Vastaukset 7
Vanhimmat
melkein 90 kg sitten rupesin lenkkeilemään joka päivä tuntikausia,ja syönnin unohdin melkein kokonaan,Laihduin lyhyessä ajassa yli 30 kg näytin karsealle,Nahka jäi löysäksi,Tutut eivät meinanneet tuntea,Varo ettei sinullakin mene överiksi ei paino ole elämän tärkein asia,vaan se että sinulla on hyvä olla,
oolut noin ylipainoinen, olet terveellisesti onnistunut laihuttaa. etkä ees vihaa ittees, toisinkuin esim. minä. sehän on vaan hyvä kattoo mitä syö :) älä huolestu, eihän sun elämä tuntu (kertomasi perusteella) raskaalle tai muutenkaan sille et kaikki pyöris vaan ruua ympärilä.
vai että ollut noin ylipainoinen? Hmm..
Ei kuulepas vaan, 165 cm pitkä ei 67 kg:n painoisena ole vasta kuin siinä normaalin ylärajassa, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin.
Moi. Mä luin ton sun kommentin ja mietin, että voinko olla sulle avuksi jotenki?
Oon kärsiny itseinhosta muutaman vuoden ja kaikennäkösistä ihmispeloista ja sairauksista, ja nyt oon täydellisen terve. En koskaa edes tienny tämmösestä olo-tilasta, eli siitä että voi rakastaa ja arvostaa itteään ja nauttia elämästä, kunnes viime kuukausina. :) Voinko auttaa sua?
Olet aika nuori,kehossasi ehtii tapahtua vielä vaikka mitä muutoksia.Olet vasta matkalla aikuisen vartaloon.Moni kavereistani oli vielä lukion loppuun asti hoikassa,suorastaan laihassa kunnossa mutta sen jälkeen suurimmalle osalle on tullut lisäkiloja ja muodot runsastuneet.Samoin peruskoulussa hieman pullukammat voivat vanhemmiten hoikistua.Monella syy pulskistumiseen on ollut koulusta valmistuminen eli se kun ei saa enää päivittäin terveellistä ruoka-annosta.Mulla meni toisin päin eli lakkasin syömästä kokonaan.
Oon ilonen kun saan lukea ihmisten juttuja jotka haluu parantua tai on huolissaan itestään ja haluaa apua ENNEN kun sairastuu pahasti, tuntuu että ihmiset puhuu liikaa paskaa tääl keskenää että miten laihtua lisää mitoista 165/30 mittoihin 165/20, olemattomiin.
Kerron mun tarinan.
Alotin laihuttamisen jo 4 luokalla kun sanottiin että olen lihava, vaikka en edes ollu. Noh 10 vuotta nyt oon sairatellu syömishäiriötä ja tarkkaillu syömisiäni ja kärsiny niistä ihan liikaa. Nyt oon ihmeenkaupalla terve ja varmaan joku 163/55 vaik en puntaril edes välitä käydä.
Kuitenkiln, mun elämä on muuttunu muutamassa kuukaudessa aaaaaika tosi tosi roimasti. Tässä kiteytetysti.
10 vuotta yhteensä siis sairastin syömishäiriöitä ja noin vuoden anoreksiaa, pahin vaihe viime kesänä. Pahimmassa vaiheessa elin masennuksen, ihmispelon, itseinhon, yksinäisyyden, sairauden, ahdistuksen ja kaikenlaisten anoreksian oireiden vallassa. Lisäks ystävät, huumorintaju, itsetunto ja elämänilo katos. Ihan pohjalle vajosin lopussa, enkä edes tajunnu kun vasta nyt, että pikkuhiljaa se kaikki tuli ja vei ihan pohjalle. Olin mielettömän kaunis ja olen vieläkin, mutta sairauden kourissa en kyenny sosialisoimaan ollenkaan.
No, nyt oon terve enkä oo ikinä edes tienny miltä tuntuu arvostaa ja rakastaa itteään kun vasta nyt. Elämä on ihanaa, on ystäviä, harrastuksia, elämänilo ja terve itsetunto, saan nauttia jokasesta päivästä ja oon löytäny identiteettini ihan muusta kun ulkosesta. :) On tietyst hyvä pitää huolta kunnostaan ja itestään, mutta arvokkaampaa vielä on rakastaa itteään MINUNA en mun kroppana.
Uskon parantumiseen 100%. Harmittelen vieläkin vuosieni tuhaalmista ja turhuutta, mutta ehkä ne ei ole turhia, jos vaan voin olla vaikka sun avuksi. Panosta enemmän sun taitoihin, lahjoihin, ystävyyssuhteisiin ja ittes kehittämiseen ihmisenä, ei ulkonäkönä. Se on jotain paljon arvokkaampaa.
Oon ilonen kun saan lukea ihmisten juttuja jotka haluu parantua tai on huolissaan itestään ja haluaa apua ENNEN kun sairastuu pahasti, tuntuu että ihmiset puhuu liikaa paskaa tääl keskenää että miten laihtua lisää mitoista 165/30 mittoihin 165/20, olemattomiin.
Kerron mun tarinan.
Alotin laihuttamisen jo 4 luokalla kun sanottiin että olen lihava, vaikka en edes ollu. Noh 10 vuotta nyt oon sairatellu syömishäiriötä ja tarkkaillu syömisiäni ja kärsiny niistä ihan liikaa. Nyt oon ihmeenkaupalla terve ja varmaan joku 163/55 vaik en puntaril edes välitä käydä.
Kuitenkiln, mun elämä on muuttunu muutamassa kuukaudessa aaaaaika tosi tosi roimasti. Tässä kiteytetysti.
10 vuotta yhteensä siis sairastin syömishäiriöitä ja noin vuoden anoreksiaa, pahin vaihe viime kesänä. Pahimmassa vaiheessa 163/43 elin masennuksen, ihmispelon, itseinhon, yksinäisyyden, sairauden, ahdistuksen ja kaikenlaisten anoreksian oireiden vallassa. Lisäks ystävät, huumorintaju, itsetunto ja elämänilo katos. Ihan pohjalle vajosin lopussa, enkä edes tajunnu kun vasta nyt, että pikkuhiljaa se kaikki tuli ja vei ihan pohjalle. Olin mielettömän kaunis ja olen vieläkin, mutta sairauden kourissa en kyenny sosialisoimaan ollenkaan.
No, nyt oon terve enkä oo ikinä edes tienny miltä tuntuu arvostaa ja rakastaa itteään kun vasta nyt. Elämä on ihanaa, on ystäviä, harrastuksia, elämänilo ja terve itsetunto, saan nauttia jokasesta päivästä ja oon löytäny identiteettini ihan muusta kun ulkosesta. :) On tietyst hyvä pitää huolta kunnostaan ja itestään, mutta arvokkaampaa vielä on rakastaa itteään MINUNA en mun kroppana.
Uskon parantumiseen 100%. Harmittelen vieläkin vuosieni tuhaalmista ja turhuutta, mutta ehkä ne ei ole turhia, jos vaan voin olla vaikka sun avuksi. Panosta enemmän sun taitoihin, lahjoihin, ystävyyssuhteisiin ja ittes kehittämiseen ihmisenä, ei ulkonäkönä. Se on jotain paljon arvokkaampaa.