ihan ensiksi, en tahdo sääliä haluan vain kertoa minun tarinani.
Olin nuori terve nainen vielä viime keväänä, ennen kun kaikki romahti.
Kaikki alkoi muuttua silmissä kokonaan ne tuli verestävän punaisiksi, ne vuoti kyynel nestettä ja kipu niissä oli ihan helvetillinen. no eka sitä hoidettiin silmätulehduksena mutta meni monta viikkoa ennen kun minut lähetettiin erikois tutkimuksiin, selvisi että silmissäni on sairaus mikä vie minulta näkö kyvyn kokonaan! Sain lääkkeet tunnin välein silmätipat ja pupillit oli ympäri vuorokauden laajennettuna.
Kun koitti seuraava tarkastus odotin tietenkin että kaikki olisi kunnossa, mutta kun silmäni tutkittiin mikroskoopilla luin jo heti lääkärin kasvoilta tuomioni, ei mitään muutosta. koko kesän meni samaa rataa toiveita ja romahduksia, kunnes en enään jaksanut toivoa, se meni jo niin rutiinisti, olin sairas vihasin itteäni sen takia!
Syksyllä -06 sain läheteen Heinolaan reumalle, siellä saatiin selvyys minulla on lasten reuma, mikä kohdistuu niveliini ja luustoon, rakastin liikuntaa harrastin jääkiekkoa, mutta unelma saada se ammatiksi jäi vain sekin haaveeksi, en kävele,juokse pakolla enään 2 vuoden päästä. En voinnut kuvitella että istuisin pyörätuolissa koko loppu elämäni, en vaan voinnut! alkoi rajut lääkekuurit ja kuntoutus.
kaikki vai muuttui sairauden myötä.Pian aloin masentua, aloin viillellä itseäni se vie sisäisen pahanolon pois, mikään ei sattunut! revin haavat auki aina kun muistelin minun haaveita mitä aikuisena halusin tehdä. sattui ihan helvetisti, koulu alkoi mennä huonosti vanhempiin välit viileni kokoajan enemmän ja enemmän, ei he tiedä miltä tuntuu saada tieto " et pakolla kävele enään kuukauden,tai vuoden päästä! et pakolla näe enää huomenna" he eivät tiedä sitä tuskaa minkä koen, jatkuvat kivut..
Päivä päivältä mietin onko minun syytä elää? mitä teen elämällä kun joudun sopeutumaan siihen uudestaan ja ihan uudessa ympäristössä? en tahdo olla riippuvainen jatkuvasti muista.
vihaan itseäni ja kehoani.mietin miksi minä? mitä pahaa olen tehnyt että tällästä paskaa joudun kestämään?
Elämän halu ja minun energisyys katosi kokonaan, miksi iloita kun ne kääntyy itseäni vastaan?
huominen voi olla minulle liian myöhästä harrastaa ja kävellä, kävely sattuu se tuska saa ihan itkemään, mutta se ei satu niin paljoa kun sisäinen tuska!
Tunne kun vihaa itseään on ihan helvetillinen, olen uhka itselleni vain. satutan ihan tahallani kehoani, tunnen että se ansaitsee sen.Olen säälittävä, mutta en ymmärrä olen aina ollut liikunnallinen minulla ei ole elämää enään, kaikki muuttui. huomenna voi olla elämäni käänne kohta, en pakolla näe enään silloin mitään enkä voi kävellä. mitä sellaisella elämällä teen?
en pysty enkä kykene rakentamaan uutta erinlaista elämää! tuomio oli minun elämälleni tämä, niin paljon vaan toivon että joskus olisin päässyt edustamaan suomea jääkiekossa, mutta se jäi haaveeksi,kaikki jäi.
hyvää kevättä kaikille! :)
halusin vain kertoa oman tarinani!
Olin nuori terve nainen vielä viime keväänä, ennen kun kaikki romahti.
Kaikki alkoi muuttua silmissä kokonaan ne tuli verestävän punaisiksi, ne vuoti kyynel nestettä ja kipu niissä oli ihan helvetillinen. no eka sitä hoidettiin silmätulehduksena mutta meni monta viikkoa ennen kun minut lähetettiin erikois tutkimuksiin, selvisi että silmissäni on sairaus mikä vie minulta näkö kyvyn kokonaan! Sain lääkkeet tunnin välein silmätipat ja pupillit oli ympäri vuorokauden laajennettuna.
Kun koitti seuraava tarkastus odotin tietenkin että kaikki olisi kunnossa, mutta kun silmäni tutkittiin mikroskoopilla luin jo heti lääkärin kasvoilta tuomioni, ei mitään muutosta. koko kesän meni samaa rataa toiveita ja romahduksia, kunnes en enään jaksanut toivoa, se meni jo niin rutiinisti, olin sairas vihasin itteäni sen takia!
Syksyllä -06 sain läheteen Heinolaan reumalle, siellä saatiin selvyys minulla on lasten reuma, mikä kohdistuu niveliini ja luustoon, rakastin liikuntaa harrastin jääkiekkoa, mutta unelma saada se ammatiksi jäi vain sekin haaveeksi, en kävele,juokse pakolla enään 2 vuoden päästä. En voinnut kuvitella että istuisin pyörätuolissa koko loppu elämäni, en vaan voinnut! alkoi rajut lääkekuurit ja kuntoutus.
kaikki vai muuttui sairauden myötä.Pian aloin masentua, aloin viillellä itseäni se vie sisäisen pahanolon pois, mikään ei sattunut! revin haavat auki aina kun muistelin minun haaveita mitä aikuisena halusin tehdä. sattui ihan helvetisti, koulu alkoi mennä huonosti vanhempiin välit viileni kokoajan enemmän ja enemmän, ei he tiedä miltä tuntuu saada tieto " et pakolla kävele enään kuukauden,tai vuoden päästä! et pakolla näe enää huomenna" he eivät tiedä sitä tuskaa minkä koen, jatkuvat kivut..
Päivä päivältä mietin onko minun syytä elää? mitä teen elämällä kun joudun sopeutumaan siihen uudestaan ja ihan uudessa ympäristössä? en tahdo olla riippuvainen jatkuvasti muista.
vihaan itseäni ja kehoani.mietin miksi minä? mitä pahaa olen tehnyt että tällästä paskaa joudun kestämään?
Elämän halu ja minun energisyys katosi kokonaan, miksi iloita kun ne kääntyy itseäni vastaan?
huominen voi olla minulle liian myöhästä harrastaa ja kävellä, kävely sattuu se tuska saa ihan itkemään, mutta se ei satu niin paljoa kun sisäinen tuska!
Tunne kun vihaa itseään on ihan helvetillinen, olen uhka itselleni vain. satutan ihan tahallani kehoani, tunnen että se ansaitsee sen.Olen säälittävä, mutta en ymmärrä olen aina ollut liikunnallinen minulla ei ole elämää enään, kaikki muuttui. huomenna voi olla elämäni käänne kohta, en pakolla näe enään silloin mitään enkä voi kävellä. mitä sellaisella elämällä teen?
en pysty enkä kykene rakentamaan uutta erinlaista elämää! tuomio oli minun elämälleni tämä, niin paljon vaan toivon että joskus olisin päässyt edustamaan suomea jääkiekossa, mutta se jäi haaveeksi,kaikki jäi.
hyvää kevättä kaikille! :)
halusin vain kertoa oman tarinani!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihanaa että olet noi vahva. Rukoilen puolestasi jumalalta että tulisi ihme ja parantaisi noin upean persoonan. Vaikka en tunne sua annoit itsestäsi hyvän kuvan. :) Älä syytä itseäsi tästä kohtalosta.. nauti elämästä :).
ja hyvää kevättä sinulle!
Uskoisinpa että vanhemmillasikin on tuskaaa vuoksesi. He vain eivät halua näyttää sitä sinulle, jotteivät lisäsi sinun taakkaasi. Jokainen meistä vanhemmista toivoo vain parasta lapsilleen ja kun elämä ei sitten menekkään niin on se vaikeaa myös meidän vanhempien hyväksyä. Tärkeintä meille vanhemmille elämässämme ovat omat lapsemme, jos voisimme ottaisimme lastemme murheet, surut, vastoinkäymiset ja sairaudet kantaaksemme. Niin varmasti myös sinun vanhempasi toivoisivat voivansa tehdä. Anna heille aikaa hyväksyä asia, vaikka juuri nyt sinä sitä tukea tarvitsetkin eniten. Hyvää kevättä ja jaksamista sinulle.
Mun yhellä tuttavallani on borrelioosi.
Sen täytyy joka päivä käydä sairaalassa saamassa suonen sisäistä lääkettä siihen. Se pystyy elämään jotakuinkin 10 vuotta normaalisti, sen jälkee huononee.
Ensimmäinen ajatus kun sain kuulla tämän oli: "miksi juuri hän? Miksi en minä!?"
Sen jälkeen rupesin miettimään, miten hän jaksaa sen tiedon kanssa.
No, hänhän elää päivän kerrallaan enempiä murehtimatta.
Sama juttu kävi taas, kuin luin tuon viestisi.
"Miksi ihminen, joka rakastaa liikuntaa? Miksi en minä!"
Mun elämäni ei ole ollut koskaan minkään arvoinen. Ei ole koskaan ollut ihmisiä, joita voisin kutsua ystäväksi. Kaikki pitävät ihan typeränä junttina ja jotkut jopa hulluna.
Miksi kaikille hienoille ihmisille käy noin. Miksi ei tällaisille arvottomille paskoille?
tälleen se elämä vain menee.Minulle jäi ainoastaan yksi ystävä, hän on todellinen ystävä, muut kaikkosi pakokauhun vallassa pois. he pelkäsivät että se tarttuu!
Et ole arvoton paska,itse itken täällä kuinka en voi harrastaa. en minä tähän toivonmukaan kuole, jotkut kuolee sairauksiin, minä en tähän!
älä toivo että sinä saisit jotain.elämä vain on vastoinkäymisiä aina, hitaasti ja tuskasesti kaikki menee huonompaan suuntaa! Mutta en edelleenkään tajua mitä teen elämällä kun en voi liikkua enkä nähdä! nyt näen vielä ja painan kaiken kauniin mieleeni. mutta pikkuhiljaa nekin muistot alkaa haalentua. :)
hyvää kevättä sinulle ja paljon voimia sinulle, ja ystävällesi!
Täytyypä sanoa että on hieman erilainen tarina. Tosissaan sulle kyllä sataa paskaa niskaan oikeen urakalla. Kun kuvittelen omalle kohdalle, niin liikkumiskyvyn menettäminen olisi jo viimenen pisara. Jos vielä näkö menis... ei voi kuvitellakaan.
En tiedä ootko jo tottunut ajatukseen, vai ootko vain niin vahva luonne, kun kykenet ilmaisemaan noi asiat tuossa viestissä noinkin tyynesti :) Koska itse vihaan sitä tavallista "älä välitä, kyllä se siitä, ei se niin paha oo" -vastausta, niin sanon rehellisesti että mun mielestä elämällä ei oo enää juurikaan merkitystä oikeasti jos ei voi liikkua eikä NÄHDÄ. En tarkota sitä että pitäs itsari tehdä, mutta paska elämä se tulee joka tapauksessa olemaan.
Kun luin mitkä kivat pikku lahjat elämä sulle tarjoaa, niin nousi kyllä respekti sua kohtaan. No, itse luultavasti ajattelisin tuossa tilanteessa että eipähän tarvi ottaa paineita elämässä "suoriutumisesta" enää. Mutta, taas jälleen kerran joutuu toteamaan, aina ei mee nallekarkit tasan.
Koskaan en voi asiaan tottua, että ehkä huomenna enään näe tai liiku, siihen en totu koskaan.
"kyllä elämä voittaa, kunhan jaksat yrittää!"- tuota kuulen joka päivä koulussa ja kotona, se vain lisää pahaa oloa.
niin kuin totesit, että elämä minulla ilman näkökykyä tai liikkumis mahdollisuuttaa on henkinen ja fyysinen kuolema! en pysty sopeutumaan asiaan että en voi pakolla huomenna liikkua enkä nähdä. pienestä pitäen olen harrastanut ensin taitoluistelua, ja sitten siirryin kiekon pariin.miten pystyn ykskaks vain lopettamaan,pakkaamaan harrastus tavarat ja kiikuttaa ne kirpparille toi kaatopaikalle? kaikki ne tavarat mikä liittyy jääkiekkoon tms. on varastossa, en vain voi kohdata niitä ja pakata pois.
Niin olisihan minulla se mahdollisuus saada erityisopetusta että saisin peruskoulun loppuun, mutta entä sitten? en tahdo istua paikoillani ja miettiä entäs nyt? mihin ammattiin tahdon? ammatin pitäisi olla sellainen missä ei tarvitse liikkua ja saisin erikois varusteet kun en näe, aika tuskallista. Nyt sen tajuan että terveyttä pitää arvostaa.
mikään ei ole koskaan enään normaalia, en voi toimia kun normaali ihminen!
en tahdo mollata tekstillä ketään en todellakaan, mutta tätä meiltä olen omasta elämästäni!