Muita joilla

Onko täällä muita sellaisia, joilla on joko todettu OCD tai selkeitä häiriön oireita? Kertokaa ja avautukaa kaikista kokemuksistanne. Mikä teillä on auttanut oireisiin? Oletteko havainneet suvussa samanlaisia piirteitä?

Itselläni ei ole diagnoosia, mutta varmaan lykättäisiin heti lääkäriltä, jos menisin valkotakille avautumaan. Toisaalta nyt viime vuodet oireet ovat olleet huomattavasti vähäisempiä kuin aikaisemmin, joten en tiedä olisiko varsinaiselle (lääke)hoidolle tarvettakaan. Olen kyllä miettinyt, että jonkinlaiseen OCD-tapaamisryhmään voisi olla ehkä hyvä hakeutua, jos sellaisia vielä jossain pyörii.

Mutta siis asiaan! Itselläni erilaiset pakkoajatukset ja -toiminnot alkoivat jo ala-asteikäisenä. Jo tuolloin ymmärsin toiminnan olevan järjenvastaista, mutta en silti pystynyt lopettamaan toimintoja. Tuolloin esimerkiksi rukoilin iltaisin ja aamuisin pakonomaisesti ja pitkään, vaikka en ole perus-suomalaista uskovaisempi. Jos lausuin litaniasta jotain väärin, niin se tarkoitti samaa kuin että esimerkiksi jokin läheinen ihminen kuolisi tai jotain muuta kauheaa tapahtuisi. Lisäksi pelkäsin hirmuisesti erilaisia tauteja ja tällaista perusjuttua, että jos askeleeni osuvat puulattian "kannonkohtiin", niin jotain aivan kamalaa tapahtuu.

Jo lapsena minulla oireisiin auttoi pikkuisen se, kun sanoin vanhemmille, että "ajatus kiusaa" ja he sitten yrittivät johdatella ajatuksiani muualle. Eivät vielä 80-luvulla osanneet varmaankaan yhdistää outoa käytöstä mihinkään häiriöön kotopuolessa.

Teininä homma räjähti täysin käsiin, ja aloin toistelemaan esimerkiksi joitain lauseita päässäni. Tautien pelkoa, käsien pesua. Esimerkiksi HIV:iä pelkäsin niin paljon alta kaksikymppisenä, että kävin useaan otteeseen testauttamassa itseni melko turhaan. Ja esimerkiksi jotain tautia pelätessäni päähäni ei todellakaan mahtunut mitään muuta. Noin nelisen vuotta teini-iästä meni siis todella ahdistuneena. Tuolloin vanhemmat ehdottivat psykologia, mutta jostain syystä kieltäydyin menemästä.

Nyt nuorena aikuisena jotkin oireet ovat hieman helpottuneet avoliiton myötä. Jostain älyttömästä syystä helpottaa, kun joku jaksaa vieressä sanoa, että ei ole mitään hätää ym. Olen joskus lukenut jostakin, että monilla oireet helpottuvat seurassa. Minusta ainakin tuntuu siltä. Edelleen minun pitää tarkastaa kaikki levyt ja kahvinkeittimet useaan kertaan, että ovat pois päältä ja myös ulko-ovi on tällainen, jonka aina muka jätän auki :P.

Edelleen jään kyllä jauhamaan tosi paljon jotain pieniä asioita. Kuten sellaista, että olen asetellut sanani jotenkin väärin ja ehkä loukannut jotakin ihmistä, vaikka näin ei todellisuudessa olisi ollut. Tai pienen pieni virhe työpaikalla saattaa jäytää päätä viikkoja putkeen :P. Välillä edelleen ahdistaa enemmän, ja silloin tulee mietittyä, että kannattaisiko hakea lääkitystä, mutta toisaalta taas olo on kuitenkin niin paljon parempi kuin silloin teininä. Minulla oireisiin auttaa selkeästi seura tai jokin keskittymistä vaativa tekeminen.

Suvussa on jonkun verran alkoholismia ja siskolla on ahdistushäiriön diagnoosi. Samanlaisia oireita siis havaittavissa. On vissiin yritetty näitä oireita alkoholilla aika paljon lievittää.
6871
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

Mulla itellä saattaa olla? mitä karsseempia tauteja sitä "pelottavampaa".jatkuvaa käsienpesemistä on,se on hirveetä.aina pelottaa, etä jos joku läheinen kuolee... ja ei uskaalla lähtä kotoa aina poiskaan.miten tästä siten selvetää en tiedä

Äänestä

Joo täällä ainakin on erittäin paha ocd... Enpä oo lääkärissä käyny mutta selvääkin selvempi on mistä tässä kärsitään. Tiedän mitä pitäis tehdä mutta aina vaan jaksan ajatella että kyllä tää joskus itestään loppuu.. Varmaan viidettä kuudetta vuotta mennään että saahan sitä ootella... Että pesemällä se elämä paranee joo!!

Äänestä

Itselläni on kanssa tämä sama kiusallinen ongelma ollut koko elämäni... Kerron tarinani myöhemmin tänne...töissä ei viitsi alkaa kirjoittaan jos joku saattaa lukea selän takaa...

Mutta yksi kipeä tarina tulossa...

Äänestä

Tuota pakkorukoilemista harrastin itsekin nuorempana, tosin vain iltaisin. Unta ei saanut, jos luettelosta unohtui jotain. Nyttemmin se on jo jäänyt, samoin kuin siivouspakko, eli pöpökammoakin oli. Edelleen tarkistelen ettei kahvinkeitin vaan jäänyt päälle...Ja voi hirvitys, jos päivällä koulussa en muista laitoinko ulko-oven kiinni perässäni kotoa lähtiessä...aina se kiinni on ollut...

Äänestä

.tai mitä, mutta itseäni kiusaa toistuvaat vihantunteet. Kierrätän päässäni väkivaltaisia ajatuksia loukkaajiani kohtaan. Mielikuvissani siis pahoinpitelen ihmisiä.
En tiedä onko tuollainen käytös normaalia.

Äänestä

Eli olen 25-vuotias nainen. Pakko-oireista olen kärsinyt niin kauan kuin muistan... n. 20 vuotta.

Minulla on toistamis- ja tarkistuspakko.
Ja tietysti myös nämä pakkoajatukset. :)

Nuoruudesta muistan että niitä on ollut...tasaisesti. Sillon toistaminen oli enemmän sarjoissa ja tietty määrä...nykyään melkeinpä vain asian kerran toistaminen riittää.

Samalla olen aina kärsinyt *sairaalloisesta* pelosta. Olin jo aika vanha kun uskalsin olla yksin yötä kotona...16-17v. Mutta silti yksin omassa huoneessa pimeässä nukkuminenkin oli todella pelottavaa.

Tuossa 6 vuotta sitten. Kun muutin kotoa toiselle paikkakunnalle asumaan, puhkesi masennus. Samalla pakko-oireet pahenivat TODELLA paljon.
Olin lähes sohvalle sidottu. Kaikki arkipäivän askareet oli todella vaikeita tehdä ja niiden eteen piti todella ponnistella. Kuten esim. pyykin ja astioiden pesu, siivous, kaupassa käynti, autolla ajo, tietokoneen ja sähköpostin käyttö. Nämä olivat vaikeita toistamispakon takia ja siihen liittyvien pakkoajatusten takia.

Kerran kun olin käymässä kotona kotipaikkakunnallani niin isäni ja veljeni oli pakko ajaa minut autolla takaisin kotiin koska en yksinkertaisesti pystynyt ajamaan kotiin. Matkaa oli n. 180 km. Minun oli pakko käyttää junaa jonkin aikaa.

Hankkiuduin itse hoitoon sekä masennuksen että pakko-oireiden takia. Söin n. 5 vuotta Xeroxat nimistä mielialalääkettä mutta en huomannut että se olisi pakko-oireisiini vaikuttanut ollenkaan. Masennus on kyllä tervehtynyt mutta välillä on sellaisia *masis* päiviä edelleen.

Terapian ansiosta pakko-oireet ovat lieventyneet todella paljon mutta mahtaako koskaan parantua kokonaan.

Aamulla töihin lähtö on todella vaikeaa koska on pakko tarkistaa moneen kertaan että kahvinkeitin on pois seinästä, hella pois päältä, kaikki koneet pois päältä ja tietenkin että ovi menee kiinni. Hella on kaikista pahin koska en voi uskoa että se on pois päältä vaikka nään että valot ei pala... Kahvinkeittimen töpseliä on pakko tuijottaa vaikka se on pois seinästä...(että se on varmasti pois seinästä.)
Tämän takia on pakko herätä aamulla myös aikaisemmin että kerkiää töihin. :)

Kotiin tullessa on pakko tarkistaa että auto on parkkipaikalla (joka on piha, ei siis parkkiruutuja) sopivan välin päässä toisesta autosta ja suorassa että myös muiden autot mahtuu eikä tule valituksia...

Varmaan yksi tyhmin oire on että välillä on pakko katsoa että hella ei ole mennyt päälle jos vaikka vain satun ajattelemaan että laitan sen päälle...ihan kun voisin ajatuksen voimalla laittaa sen päälle... :)

Ovea kiskon aina lähtiessäni useampaan otteeseen ja siksi joudun säännöllisesti kiristämään ruuveja ettei kahva irtoa kokonaan...kahva on tosi paljon löystynyt.

Töissä onneksi pystyn oireita hallitsemaan jonkin verran koska on todella noloa tehdä niitä työkavereiden edessä.

Nyt terapiani on loppumassa viiden vuoden jälkeen ja pelottaa koska pakko-oireita on edelleen.
Onneksi minulla on ihanat kaverit jotka ovat ottaneet hyvin vastaan että minulla on tällainen ongelma. Yksi kavereistani haluaa opiskella psykiatriksi ja on innokas välillä analysoimaan sairauttani. :) Vanhemmat on ottaneet asian hyvin vastaan... isä ehkä ymmärtää kuitenkin paremmin kun äiti. Ja poikaystäväni tukee minua kyllä täysillä vaikka pitääkin sairauttani vähän *typeränä*. Välillä hän menee tahallaan laittamaan levyjä päälle kun tarkistelen niitä eikä hän anna minun enään tarkistaa niitä ennen ulos lähtöämme... hän vain sanoo että minun on luotettava häneen että hän laittaa ne kyllä pois päältä... Toisaalta ahdistavaa mutta toisaalta terapeuttista.

Nämä pakkoajatukset on aina minulla liittynyt pahaan. Kaikki ajatukset mitkä liittyy pahaan tai paholaiseen on torjuttava tai sitten olen keksinyt *korvaavia* ajatuksia ja sanoja.
Kuten 666 ajattelen 777... ja spiritismille on myös pari sanaa millä sitä korvaan päässäni.
Kiroukset on yleensä päällimäisenä mielessä...

Neuvoja muille en oikein osaa antaa...sairauden kanssa vain oppii elämään. Terapia on ollu minulle kyllä pelastus... Olisi mahtavaa jos olisi tukiryhmiä missä voisi ihmisten kanssa kokoontua ja jutella... Pitäisi varmaan perustaa sellainen itse. :)

Joku tuossa aikaisemmin mainitsi väkivaltaisista ajatuksista, että ajattelee pahoinpitelevänsä niitä jotka on kohdellu häntä huonosti.
Kyllä niitä on minullakin enkä tunne niistä syyllisyyttä koska vaikka niitä ajattelenkin ja saan niistä tiettyä tyydytystä niin en sellaista kuitenkaa koskaan tekisi oikeasti. :)

Niin tässä vielä lopuksi että terapeuttini on sanonut minulle että nämä pakko-oireet on minulla tukahdutettua raivoa ja kiukun tunteita. Lapsuudessani pyrin tukahduttamaan kiukun tunteeni koska veljelläni oli/on ADHD. Hän oli vaikea lapsi ja minä pyrin olemaan kiltti lapsi joka ei aiheuta vanhemmille enää lisää murhetta.
Tämä oli minun tapani sitten purkaa kiukkua.
Lapsuudessa oli myös jonkin asteista väkivaltaa joka kohdistui äitiini. Veljeni ja isäni kävi äitini kimppuun, veli useammin. Minä olin sitten ainut joka puollusti äitiä ja olin repimässä jompaa kumpaa äidin kimpusta pois...

Mutta tässä mun elämästä...paljon oireita varmaan jäi tässä mainitsemattakin kun unohtu kirjoittaessa mutta saitte varmaan kuitenkin jonkinlaisen kuvan... :)

Jaksamista kaikille kohtalotovereille!!! :)

Äänestä

Kommentoi aloitusta


OCD? kirjoitti:

Onko täällä muita sellaisia, joilla on joko todettu OCD tai selkeitä häiriön oireita? Kertokaa ja avautukaa kaikista kokemuksistanne. Mikä teillä on auttanut oireisiin? Oletteko havainneet suvussa samanlaisia piirteitä?

Itselläni ei ole diagnoosia, mutta varmaan lykättäisiin heti lääkäriltä, jos menisin valkotakille avautumaan. Toisaalta nyt viime vuodet oireet ovat olleet huomattavasti vähäisempiä kuin aikaisemmin, joten en tiedä olisiko varsinaiselle (lääke)hoidolle tarvettakaan. Olen kyllä miettinyt, että jonkinlaiseen OCD-tapaamisryhmään voisi olla ehkä hyvä hakeutua, jos sellaisia vielä jossain pyörii.

Mutta siis asiaan! Itselläni erilaiset pakkoajatukset ja -toiminnot alkoivat jo ala-asteikäisenä. Jo tuolloin ymmärsin toiminnan olevan järjenvastaista, mutta en silti pystynyt lopettamaan toimintoja. Tuolloin esimerkiksi rukoilin iltaisin ja aamuisin pakonomaisesti ja pitkään, vaikka en ole perus-suomalaista uskovaisempi. Jos lausuin litaniasta jotain väärin, niin se tarkoitti samaa kuin että esimerkiksi jokin läheinen ihminen kuolisi tai jotain muuta kauheaa tapahtuisi. Lisäksi pelkäsin hirmuisesti erilaisia tauteja ja tällaista perusjuttua, että jos askeleeni osuvat puulattian "kannonkohtiin", niin jotain aivan kamalaa tapahtuu.

Jo lapsena minulla oireisiin auttoi pikkuisen se, kun sanoin vanhemmille, että "ajatus kiusaa" ja he sitten yrittivät johdatella ajatuksiani muualle. Eivät vielä 80-luvulla osanneet varmaankaan yhdistää outoa käytöstä mihinkään häiriöön kotopuolessa.

Teininä homma räjähti täysin käsiin, ja aloin toistelemaan esimerkiksi joitain lauseita päässäni. Tautien pelkoa, käsien pesua. Esimerkiksi HIV:iä pelkäsin niin paljon alta kaksikymppisenä, että kävin useaan otteeseen testauttamassa itseni melko turhaan. Ja esimerkiksi jotain tautia pelätessäni päähäni ei todellakaan mahtunut mitään muuta. Noin nelisen vuotta teini-iästä meni siis todella ahdistuneena. Tuolloin vanhemmat ehdottivat psykologia, mutta jostain syystä kieltäydyin menemästä.

Nyt nuorena aikuisena jotkin oireet ovat hieman helpottuneet avoliiton myötä. Jostain älyttömästä syystä helpottaa, kun joku jaksaa vieressä sanoa, että ei ole mitään hätää ym. Olen joskus lukenut jostakin, että monilla oireet helpottuvat seurassa. Minusta ainakin tuntuu siltä. Edelleen minun pitää tarkastaa kaikki levyt ja kahvinkeittimet useaan kertaan, että ovat pois päältä ja myös ulko-ovi on tällainen, jonka aina muka jätän auki :P.

Edelleen jään kyllä jauhamaan tosi paljon jotain pieniä asioita. Kuten sellaista, että olen asetellut sanani jotenkin väärin ja ehkä loukannut jotakin ihmistä, vaikka näin ei todellisuudessa olisi ollut. Tai pienen pieni virhe työpaikalla saattaa jäytää päätä viikkoja putkeen :P. Välillä edelleen ahdistaa enemmän, ja silloin tulee mietittyä, että kannattaisiko hakea lääkitystä, mutta toisaalta taas olo on kuitenkin niin paljon parempi kuin silloin teininä. Minulla oireisiin auttaa selkeästi seura tai jokin keskittymistä vaativa tekeminen.

Suvussa on jonkun verran alkoholismia ja siskolla on ahdistushäiriön diagnoosi. Samanlaisia oireita siis havaittavissa. On vissiin yritetty näitä oireita alkoholilla aika paljon lievittää.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu