-Kuukauden annos somnoria. Kirkasta päälle, en tiedä kuinka paljon, mut ihan reilulla kädellä. Mitään en muista ja seuraavana aamuna ei ollu ees krapulaa! Mitä Vittua tein väärin? Kuinka paljon pitää ottaa että tapahtuu jotain? Hukkaan meni kuukauden annos! (v-tuttamaan vaan alkaa tommonen!) Somnoria en ees saa ku kahen viikon annoksen kerrallaan. (Tähän sain erityisluvan, ku oltiin menossa reissuun niin ei riittäny se 2vko.)
-Toisaalta en usko tätä vieläkään itsekään. Kun ei se nyt ollu päällimmäisenä illalla mielessä että tappaisin itteni, (varsinkaan muutama päivä ennen elämäni ensimmäsitä ulkomaanmatkaa) mutta näemmä se oli kuitenki mielessä, ei kuukauden annosta VOI ottaa vahingossa. Viinan kera. Jos asuisin yksin, oisin varmaan jo kuollu, aikoja sitten, kun tuokin oli ilta kun mies oli töissä. Yksinäiset illat ja yöt on pahimpia.
-musta vaan tuntuu etten oo ansainnu elää, kun en osaa ees nauttia elämästä, enkä tehä sillä mitään. voisin antaa sen pois jollekki, joka tekis sillä jotain. Jollekin joka oikeati tarvitsisi sellaista. Minä vaan hajoitan sen. Mitkään lääkkeet ei auta mun oloa. koko ajan tyhjä tunne sisällä. mut silti ahistaa. en uskalla käyttää enää unilääkkeitä ku näyttää vähän riistäytyvän käsistä.. eli en saa nukuttua. epätoivonen olo. tää alkaa pikkuhiljaa meneen jo liian pitkälle. kun kokoajan pyörii vain mielessä, mikä ois läheisille paras tapa mun kuolla. auto-onnettomuus? hukkuminen? yliannostus? insuliinishokki (olen diabeetikko)? tulipalo? putoaminen? vai yksinkertaisesti katoaminen?
-katson nykyään elämää ikkunan takaa. tuntuu kuin kukaan ei enää ees huomais mua. teen asioita konemaisesti. en kuule muita. unohtelen asioita. tää ei voi olla enää kovin tervettä. Joka toinen hetki oon sitä mieltä että osastolle ei voi mennä kun siellä on tuttuja töissä, joka toinen hetki ajattelen, että jos suku ei kestä sitä että oon tärähtäny ja haen siihen apua, niin sitten en niitä välitäkään tuntea.
-Olen epätoivoinen. En jaksa tätä enää. miten kerron tästä huomenna psykologilleni? Se on samontein pakkopaitaan ja pöpilään.
-En jaksa käydä töissä. oon ollu jo kuukauden saikulla, ja kävin nyt pari päivää töissä. Ei jaksa. pitäs huomenna taas töihin mennä. Haluan lisää saikkua. Kun en jaksa edes olla, niin miten jaksan tehä mitään?
-Tunnen itseni yksinäiseksi. Rakkaani ei rakasta minua enää. Ei varmasti rakasta. miksi rakastaisikaan? Ei mussa oo mitään rakastettavaa. Ihastui minussa iloisuuteeni ja hilpeyteeni, energisyyteeni. Mitä minä nyt olen? En mitään nuista. oon yhtä hauska ku kilo pas*aa olohuoneen villamatolla! Mulla ei ole yhtään ystäviä, eikä kavereita. mulla ei oo ees kavereita! siis käsitättekö? mulla ei oo yhen ainutta ihmistä tällä saatanan pallolla ku mieheni ja psykilokini joille voin puhua, paitsi että miehelleni en voi puhua.
-alan jo pikkuhiljaa pelkäämään itteeni. ku en näemmä voi edes päättää mitä teen!
-oon niin lopen kyllästyny itteeni. voisko mut palauttaa, tai vaihtaa, sanoa että tässä on joku vika, se ei toimi kunnolla ja ottaa uuden tilalle.
-Tahtoisin sanoa koko maailmalle hyvästit. Miksi en muka voisi?
-Toisaalta en usko tätä vieläkään itsekään. Kun ei se nyt ollu päällimmäisenä illalla mielessä että tappaisin itteni, (varsinkaan muutama päivä ennen elämäni ensimmäsitä ulkomaanmatkaa) mutta näemmä se oli kuitenki mielessä, ei kuukauden annosta VOI ottaa vahingossa. Viinan kera. Jos asuisin yksin, oisin varmaan jo kuollu, aikoja sitten, kun tuokin oli ilta kun mies oli töissä. Yksinäiset illat ja yöt on pahimpia.
-musta vaan tuntuu etten oo ansainnu elää, kun en osaa ees nauttia elämästä, enkä tehä sillä mitään. voisin antaa sen pois jollekki, joka tekis sillä jotain. Jollekin joka oikeati tarvitsisi sellaista. Minä vaan hajoitan sen. Mitkään lääkkeet ei auta mun oloa. koko ajan tyhjä tunne sisällä. mut silti ahistaa. en uskalla käyttää enää unilääkkeitä ku näyttää vähän riistäytyvän käsistä.. eli en saa nukuttua. epätoivonen olo. tää alkaa pikkuhiljaa meneen jo liian pitkälle. kun kokoajan pyörii vain mielessä, mikä ois läheisille paras tapa mun kuolla. auto-onnettomuus? hukkuminen? yliannostus? insuliinishokki (olen diabeetikko)? tulipalo? putoaminen? vai yksinkertaisesti katoaminen?
-katson nykyään elämää ikkunan takaa. tuntuu kuin kukaan ei enää ees huomais mua. teen asioita konemaisesti. en kuule muita. unohtelen asioita. tää ei voi olla enää kovin tervettä. Joka toinen hetki oon sitä mieltä että osastolle ei voi mennä kun siellä on tuttuja töissä, joka toinen hetki ajattelen, että jos suku ei kestä sitä että oon tärähtäny ja haen siihen apua, niin sitten en niitä välitäkään tuntea.
-Olen epätoivoinen. En jaksa tätä enää. miten kerron tästä huomenna psykologilleni? Se on samontein pakkopaitaan ja pöpilään.
-En jaksa käydä töissä. oon ollu jo kuukauden saikulla, ja kävin nyt pari päivää töissä. Ei jaksa. pitäs huomenna taas töihin mennä. Haluan lisää saikkua. Kun en jaksa edes olla, niin miten jaksan tehä mitään?
-Tunnen itseni yksinäiseksi. Rakkaani ei rakasta minua enää. Ei varmasti rakasta. miksi rakastaisikaan? Ei mussa oo mitään rakastettavaa. Ihastui minussa iloisuuteeni ja hilpeyteeni, energisyyteeni. Mitä minä nyt olen? En mitään nuista. oon yhtä hauska ku kilo pas*aa olohuoneen villamatolla! Mulla ei ole yhtään ystäviä, eikä kavereita. mulla ei oo ees kavereita! siis käsitättekö? mulla ei oo yhen ainutta ihmistä tällä saatanan pallolla ku mieheni ja psykilokini joille voin puhua, paitsi että miehelleni en voi puhua.
-alan jo pikkuhiljaa pelkäämään itteeni. ku en näemmä voi edes päättää mitä teen!
-oon niin lopen kyllästyny itteeni. voisko mut palauttaa, tai vaihtaa, sanoa että tässä on joku vika, se ei toimi kunnolla ja ottaa uuden tilalle.
-Tahtoisin sanoa koko maailmalle hyvästit. Miksi en muka voisi?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Aloita nyt ihan vähästä. Pieniä askeleita kerrallaan.
Jos et vieläkään mitenkään kykene töissä käymään, niin hae lisää sairaslomaa. Ihan toimettomaksi ei kuitenkaan kannata ryhtyä, sitä alkaa muuten "ajatella liikaa" ja toisaalta passiivisuus voi jäädä krooniseksi olotilaksi, mikä ei hyvä sekään.
Älä liikaa ajattele sukulaisiasi tms, et sinä heitä varten ole olemassa vaan ihan itsesi vuoksi! Jokaisella on oikeus omaan olemassaoloonsa ja toisaalta, syytön on ihminen omaan syntymäänsä.
Puhu tästä ehdottomasti sille lääkärillesi, jotta saisit vähän purettua tuota sisälläsi vellovaa möykkyä. Parempi aloittaa toipuminen nyt kuin ei koskaan. Et voi tietää, mitä kaikkea tarjottavaa elämällä vielä on.
Ja tsemppiä.
en halua elää enää. En jaksa elää. Tämä on niin turhaa ja inhottavaa. Eä tää oo yhtään hauskaa. Ku oon ajatellukki että enhän minä tosiaan tiedä mitä kaikkea elämällä on mulle tarjottavaa, mutta ku ei mua Kiinnosta mikään.
-Se ulkomaan matkaki meni vaan aurinkoa ottaessa, ku en jaksanu lähtä mihinkään, ei huvittanu lähtä mihinkään. Ei kiinnostanu lähtä mihinkään tai tehä mitään.
-Töissä ei jaksa olla, ku sängystä nousuki on urheilua, niin ei oikeen jaksais siivota jotain saatanan lattioita. Ja siinä kyllä voi jäähä ajattelemaan ihan samalla lailla ku kotonaki. ei siinä oo muuta tekemistä ku ajatella omiaan ku luuttuaa lattiaa...
-ku mulla oli tossa viikon mittanen hyvä kausi, mutta aina se tulee takasi se paha olo. en jaksa enää vaan taistella ja odottaa että päivä vaihtuu. mitä minä odotan siltä huomiselta? helpotusta tuskaan, kuolemaa. ei ole mitään mitä odottaa. haaveet on romahtaneet. mitä tulevaisuus tuo? tätä samaa vanhaa pas*aa. en minä aio tätä kestää vuosikausia.
-Kun tää on aina vaan niin helvetillistä. tahtoisin vain nukkua. mutta kun en saa edes unta. en uskonu että voisin tuntea itteni näin toivottomaksi. avuttomaksi. hajonneeksi. surulliseksi. oon menettäny elämäni.
-"syytön on ihminen omaan syntymäänsä" mun ei ois varmaan kuulunu ees syntyä. Miksi ei ihminen vois päättää koska päivänsä päättää? Jokainen kuolee kuitenki joskus, niin onko sillä niin väliä jos kuolisin nyt? Niin moni ihminen on kuollu ja kuolee joka päivä, niin ei se kovin kauheaa voi olla.
-En tiiä. mulla ei oo enää minkäänlaista vaikutelmaa ittestäni. En ole enää vapaa. En pysty enää tekemään mitä haluan. En ole enää vapaa. Mut on kahlittu kiinni. Kiinni epätoivoon.
-Mää oikeesti haluan pois. Pois tästä kaikesta! Mä en kestä tätä enää. Mä en jaksa. En voi. Mä en voi olla! Tää ei oo yhtään hauskaa!!
hyvä ihminen,,
mulla oli nii kova masis 18vuotta sitten,,että millää ei ollut välii,en kuitenkaa halunnut iselleni mitään pahaa enkä perheelleni ,mutta mieles kävi kaikki mahdolline ,mutta ei niin että olisin ne halunnut toteuttaa niitä,jopa oman kodin polttaminen yöllä ,,,kun kaikki nukkuu,,,mutta halusin elää mulla oli pienet lapset aviomies,,,asiat kaikki hyvin,,ulkopuolelta , mutta mulla itelläni oli kova tuska sisällä jopa niin kova että menin vastasyntyneen lapsen kanssa "hullujenhuoneen" oven taakse ,ja pyysin saada päästä hoitoon ,,eivät ottaneet mut sain "eväitä " mukaani , joka oli vuoden terapia,, mulla meni jopa kävelykyky masiksin tähden , joka oli yhtä helvettiä panikkeeineen ja pyörätuolis ,,mutta selvisin elmämään.......mikä ihanuus se oli, mutta se ei kovin äkkiä tapahtunut metrin askel eteenpäin oli jo saavutus jopa tiskaaminen oli edistys,, ja kun sain yhden sivun kirjaa luettua se oli jo kivaa,,että näin sitä mentii nyt olen täysin terve mummi ikää 47 vuotta , ja opein siitä jotakin ,se teki mínut henkiseti vahvemmaksi,,
hyvä ihmine hae apua jostakin,sun on pakko...saat kyllä elämän halun takaisin ,kovalla työllä kuitenkin ,mutta älä tee sitä yksin ,hae apua,,,
minä olin eilen hautajaisissa 21 vuotiaan siskontyttöni ,mua nyt ahdistaa hieman,,mutta sekin on voitettavissa,,,,
kuolemaan tämä kaikki kuitenki päättyy. olen hakenut apua, muomennaki on aika psykologille vai mikä tuo lienee. ei se auta. masentaa vaan entisestään kun se keksii mulle lisää ajateltavaa.. sit se kyselee asioita joista mulla ei ole helvetinkään hajua.
joo. ei tästä nyt tuu helvettiäkään. minä menen ja tainnutan nyt itteni tonne sänkyyn. älkäätte peljätkö, mulla ei oo ku viikon verran unilääkkeitä, niin mun on turha ees yrittää...ku kuukaudenkaan annos ei riittäny. (en ole katkera...) en vaan jaksa ajatella enää. tahon nukkumaan niin ei oo paha olla. tahtoisin vaan nukkua. aina. saa kirjottaa vielä. jatkan huomenna. nyt on liian paha olla. Ei pysty.
Yleiskäytäntö tällä palstalla on huoliaan purkavan kannustaminen ja se on minunkin tarkoitukseni. On kyllä sanottava, että kirjoituksesi olivat rankinta luettavaa pitkään aikaan. Jäin miettimään sitä, mikä sinut ap. on ajanut tuohon jamaan. Niiden syiden purkaminen, joihin osittain viittasitkin olisi se lähtökohta tästä eteenpäin. Prosessi on rankka, tiedän, mutta loppupeleissä kannattaa. Mikä on vienyt elämänhalusi noin totaalisesti? Miksi et pysty näkemään mitään myönteistä tai elämisen arvoista?
En ole psykologi, enkä terveydenhoitoalan ihminen ollenkaan, mutta ihan maallikkona passittaisin sinut kyllä oitis asiantuntevaan sairaalahoitoon. Ymmärrät itsekin olevasi vaaraksi itsellesi ja mahdollisesti myös ympäristölle, jos harkitset auto-onnettomuutta, tulipaloa tms. Vaikka oma olosi olisi miten paha, et saa vahingoittaa ketään ulkopuolisia.
Nyt kerrot epätoivoisesta tilanteestasi kaiken oleellisen siellä vastaanotolla ja pyydät konkreettista apua. Käynti on muuten täysin hyödytön, ellet saa sitä apua, mitä akuutisti nyt tarvitset. Alleviivaan sanan akuutti, koska kiire näyttää olevan melkoisen kova.
Varmasti selviät ja näet, että kannatti yrittää.
Ottamaan seuraavan kerran kuukauden annoksen
sonmoroa.
4 viikkoa etelän lämmössä vois olla kokeilemisen arvoinen juttu, ennen kirjainten vaihtoa.
mitä tarkotat "son moro":lla ja "etelän lämmöllä"? tulin just sieltä etelän lämmöstä, reilu 2vko:n reissu. eikä mitään vaikutusta. rusketus ei masennukseen vaikuta. ja yhtä merkityksettömältä se elämä tuntuu altaan reunalla auringossa maaten, ku kotona omassa sängyssä nysväten.
en voinu kertoa tästä psykologille. En pystyny. Tiedän että se ois sairaalareissu. Sillä siunaaman sekunnilla. En halua sairaalaan. Siellä joutuu oleen niin pitkään. Siellä sekoaisin lopullisesti. Joutuisin olemaan ilman rakkaintani, joka onkin ainoa asia joka mut on täällä maan päällä pitäny. Masennus on siitä v-mäinen että sen kanssa ei voi mennä kolmeksi päivää sairaalaan ja tulla terveenä pois. se vaatii hirveän pitkän toipumisajan ja on herkkä uusiutumaan.
mutta tosiaan, en kertonu. jos hakisin ensin saikkua ja kertoisin sitten. niin ois ehkä kohteliaampaa työnantajalle... mutta ku en sittenkään taho sinne sairaalaan. en minä ole sairas!
Mitä mää oikeesti teen?? Tää on vähän liikaa pienen ihmisen kestää, kun kukaan ei voi auttaa. (tähän väliin varmaan joku fiksu kaveri sanoo että "kukaan ei voi auttaa, jos et ota apua vastaan" Mutta en taho sairaalaan) Elämä on menetetty. Peli pelattu loppuun. Hävisin jo alussa, ja joudun nyt poistumaan pelistä.
Olen lukenut kirjoituksistasi että sinulla on rakkaita ihmisiä, etkä tahdo hoitoon heidän vuokseen. Eikö sinustakin siinä ole aikamoinen ristiriita?
Eiköhän sinun rakkaasi haluaisi sinun olevan kunnossa.
Valinta on sinun. Jos haluat rakkaasi näkevän sinut terveenä ja energisenä. Valinta on edelleen sinun. Hoida/hoidata itsesi kuntoon, ja jos psykologi ei ole sinulle mieleen, sano se ja vaadi itsellesi uutta. Sinulla on siihen oikeus,
itsesi vuoksi.
Joskus vain on parmpi pitää lomaa rakkaistaan ja tavallisesta elämästään, että jää aikaa miettiä omia valintojaan. Eikä se sairaala silloin ole paskempi paikka, jää aikaa olla vain ja antaa valintojen pikkuhiljaa kehkeytyä.
Sinähän sen päätät
Eli samoilla linjoilla olen liikkeellä edellisten kanssa. Itse olin muutama vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa. Tuntui että siitä ei ollut mitään ulospääsyä. Kuitenkin pikkuhiljaa alkoi syitä elämiseen ilmaantua.
Yksi pieni asia kerrallaan niin siitä se lähtee ja siitä saa voimaa jaksaa eteenpäin.
Läheisesi varmasti haluavat sinun parastasi ja ymmärtävät varmasti hoidon tarpeen ja ovat tukenasi. Älä pelkää sairaalaan menoa. Se voi hyvin olla ainut mahdollisuutesi.
Ja luota itseesi. Usko tai älä, on maailmassa ihmisiä jotka ovat selvinneet vakavasta masennuksesta. Täällä o paljon esimerkkitapauksia jotka tietävät miten paljon toisten tuki merkitsee ja sen tähden haluavat auttaa.
Tsemppiä sinulle!
Elämässä sattunu jotain dramaattista,vai mistä tuo mielentila?
mun elämässä ei ole ikinä sattunut mitään dramaattista. elämäni on ollut turvallista aina, kotona ei ole ikinä ollut mitään häikkää. vanhempani eivät oo ikinä riidelleet kuulteni, muistan saaneeni yhden tukkapöllyn lapsuuteni aikana, eli väkivaltaa ei ole ollut. en oo kokenu seksuaalista hyväksikäyttöä/-häirintää, en minkäänlaista pahoinpitelyä.
-teini-iässä olin helppo lapsi. en kapinoinut vanhempiani vastaan, en tupakoinu, ryypänny ja juossu diskoissa. kotiintuloajoissa ei ollut mitään ongelmia, harvoin ees olin poissa kotoa. (johtuen varmaan siitä ettei mulla oo koskaan ollu mitään haaremillista kavereita joitten kanssa ois hilluttu kylillä pitkin yötä.)
-mulla on aina ollu periaatteena että ihmisen täytyy selvitä ite. on heikko ihminen jos ei pysty ite omista ongelmistaan selviytymään. (eli minä olen heikko ihminen.) koskaan en oo vuodattanu murheitani kavereilleni, saati vanhemmilleni. (kaverit senki eestä vuodattanu omia ongelmiaan mulle. jos niillä on ollu vaikeaa, olen minä aina kuunnellu, mutta jos minä oon alkanu kertoon omista murheistani, ei mua oo kuunneltu) jos joku on painanut, oon sen selvittäny ja miettiny ite pienessä mielessäni. mieheni usein sanookin, että mun pitäs puhua sille, mutta jos joku painaa, ajattelen asian ensin selväksi ennen ku voin siitä puhua, ja sitten ku oon sen mielessäni selvittäny, ei mun enää tarvi siitä puhua.
-16-vuotiaana masennuin ensimmäistä kertaa. kävin ensin koulukuraattorilla jonku aikaa ja sitten sain lähetteen nuorisopsykiatrian polille.
-sillon vajosin syvälle, mutta erillä lailla syvälle. sillon vajosin yksin omaan synkkyyteeni, enkä päästäny ketään lähelle. elin aivan omassa maailmassani. kouluun menin joka päivä, tai ainaki lähdin kotoa joka aamu. pyörällä kuljin pitkälle, joskus useiden kymmenien kilometrien päähän. mulla oli omia mietiskelypaikkoja joihin menin ja siellä sitten itkin yksin omaa kurjuuttani, viiltelin, piirsin ja kirjotin. jos pääsin kouluun asti, en ollu tunneilla ollenkaan läsnä. kaikki tapahtu jotenki automaattisesti ku kuljin tunneilta toisille. tunnilla istuin ja kattelin ikkunasta, en kuullu opetuksesta mitään. kerrankin havahduin englannin tunnilla ku kuulin nimeäni toistettavan, opettaja oli kysyny jotain, mutta en ollu kuullu. itseasiassa samana päivänä huomasin, että kuukauden olin tunneilla käyny, melkeen joka tunnilla, mutta mulla ei ollu aavistustakaan mistä oli puhuttu. lopetin useat kurssit kesken. pilasin elämäni. jätin opinnot niin heitteille, ettei minusta ikinä sen tähden tullut ylioppilasta. katoin maailmaa ikkunan takaa, aivan kuten nytkin. en osannu osallistua mihinkään. mua ei kiinnostanu.
-kun meille tulee vieraita, mieheni kavereita tai jotain, niin mua ei oo. istun ehkä keittiön pöydässä kuten muutki, mutta en osallistu keskusteluun milläänlailla, ja usein en etes kuule mitä ne puhuvat. toisinaan sulkeudun makuuhuoneeseen, koska mua ei yksinkertaisesti kiinnosta nähä tai kuulla muita ihmisiä. mua ei kiinnost enää mikään. maailma ja elämä on menettäny merkityksensä. nyt vaan oon vielä syvemmällä kuin sillon.
-nykyisin joskus harvoin, joskus aniharvoin, kun jotku saa mut houkuteltua mukanaan kotibileisiin tai johonkin muualle, ja kerrankin tuntuu että on hyvä fiilis ja menossa mukana, ei tarvita kuin yksi hetki, pieni hiljainen hetki, ja mieleni täyttää tyhjyys, tuttu tunne siitä, että millään ei ole mitään merkitystä. tämä tunne vainoaa kaikkialla, se on kokoajan ihan vieressä, ihan oven takana, ja jos herpaannun hetkeksikään nojaamasta oveen täydellä painollani, se pääsee sisään. ja sitä on todella vaikea huijata ulos.
-sairaalaan en tahdo. tästä ei tiedä muut kuin mieheni ja te, eikä tarvikaan tietää. vanhempani ei tiedä mitään, sisarukseni ei tiedä. tutut, sukulaiset, kaverit ei tiedä. onpa reilu peli kertoa niille asiasta menemällä suoraan sairaalaan. sitäpaitsi, kyse ei nyt oo vaan siitä että mitä ihmiset ajattelee, vaan kun en halua. kukaan ei tiedä mitä siellä tapahtuu, kukaan ei tiedä kauanko siellä joudun olemaan. en halua viettää kuukausia yksin sairaalassa. en usko että jos sinne menisin, niin olisin ihan heti pääsemässä pois. jos totuuden psykologilleni kertoisin, oisin pakkopaidassa. oon kuitenki sen verran huonossa jamassa. jos kerranki osaisin avautua psykologille, kertoa kaiken, aivan kaiken, ettekö uskoisi sen olevan sairaalareissu? enkä pääsis sieltä enää ikinä pois.
-jatkanpa tätä kirjoittelua vielä kun ei tosta nukkumisesta tuu taas vittuakaan...
-mieheni on yötöissä, taas. yksinäiset yöt eivät ole kovin miellyttäviä. juteltiin tossa messengerissä pitkä tovi, että uskallanko kertoa tästä psykologilleni. hän sanoi että:
>>Kyllä se ois hyvä, mutta eihän se pakko oo. Sun pitää vaan jotenkin käsitellä se asia koska et sitä muuten voi "unohtaa". Tärkeintä kuiten on että käyt siellä ja mietitte yhessä asioita eteenpäin. Mua oikeesti huolestuttaa kun sä et oikeesti voi hyvin, lähellekään hyvin. Meidän on jotaki keksittävä että saadaan asia eteenpäin. Kun tää on helvetin raskasta meille molemmille. Ja ku mulla on nykyään aina hirveä huoli ku oon jossain muualla...
eihän se laillista ole antaa potkuja sairastelun vuoksi.
ja muuten, eihän ne varmaan sua siellä sairaalassa väkisin pidä kauhean kauaa. kyllä sinne kai voi mennä tapaamaan potilasta ja jotku pääsee lomillekin.
onnea matkaan.