Toisessa ketjussa kehoitettiin taistelemaan huostaanotetusta lapsesta. En ollenkaan vastusta lapsesta taistelemista. "Taisteludokomenteilla" vanhempi voi myöhemmin "todistaa" lapselleen rakkautensa. Jonkin tämän tapaisen ajatuksen myös sellaisen kuvan, että lapselle kertominen esim. omasta tilanteesta huostaanoton aikoina on säälinkerjuuta ja lasta anteeksiantamiseen painostamista. Olen jo pidempään kamppailut mielessäni juuri tämän ristiriidan kanssa. Mitä kerron pojalleni huostaanottoajoista? Jos kerron, milloin? Kirjoitanko "testamentin"?
Äitini otti poikani huostaansa ostoskeskuksessa, jossa olimme kavereideni kanssa ruokaostoksilla. Vaikka kaverini joivat raskaasti, en itse tuolloin juonnut, mutta en myöskään hylännyt ystäviäni. Kannoin poikaani kantoliinassa ja imetin häntä. Ehkä nämä olivat ne syyt, miksi brenkku ei maistunut. Pojan kiinteä sininen katse tarkkaili minua koko hänen hereillä olo aikansa. Sekin pidätteli. Jengi osti aina lapsen tarvitsemat vaipat ym. ennen brenkun ostoa. Olimme ikäänkuin perhe, jolla oli lapsi. Poika oli noin kaksi kuukautta vanha, kun hän oppi hymyilemään. Kovimmankin jätkän sydän suli. Minun mitättömän pieni kroppani kantoi ja synnytti uskomattoman suurikokoisen vauvan. 10 grammaa auki nelikiloisen. Kun äitini oli vienyt pojan, menin keräilemään hänen vähäistä omaisuuttaan kavereiden kaverin asunnolta, jossa toisinaan saimme yöpyä. Vanhempieni kotiin päästyäni mummoni oli jo viennyt lapsen. Lähdin vihaa täynnä häntä hakemaan, mutta mummo ei päästänyt minua sisään. Päivystin mummon asunnon lähellä viikon verran ja näin kun kaksi naista haki lapsen. Taksi odotti kadulla. Äitini tiesi kertoa, missä lastenkodissa poika oli. Majoituin viereiseen puistoon. Toisen kerroksen parvekkeella nukutettiin vauvoja. Seurailin sieltä, milloin poikani nukkui, milloin hän heräsi, miten kauan hän sai itkeä, ennen kuin hänet haettiin sisään. Olin ylpeä hänestä. Hän ei sielläkään itkeskellyt muuta kuin nälkäisenä. Hänet myös haettiin, heti kun hän heräsi , toisin kuin jotkut muut vauvaparat, jotka saivat itkeä joskus pitkäänkin. Rintani vuotivat ja kun hygieniani oli mitä oli paitani oli likainen ja kovaksi tärkkääntynyt maidolla. Jengini huolehti tuon lähes kolmen kuukauden ajan ravinnostani ja pakottivat minut välillä jonnekin nukkumaan. Käymäläni oli sama puisto. Kerran kaverini järjestivät minulle kylvyn ja puhtaat vaatteet. Heillä oli rahaa päällään. Ne käytettiin Stokalla, ostettiin pojalle ulkohaalarit ja itsensä kokoinen nalle. Yksi jannu vei ne lastarin lasikopin naiselle ja sanoi, että ne on pojalleni. Yhtenä Lokakuisena aamuna näin, miten isokoinen mies kantoi pieneltä näyttävää poikaani (hoitajien sylissä poika näytti aina isolta) ja laittoi tämän auton takapenkille, ilmeisesti turvaistuimeen. Pojalla oli yllään jengini kustantama puku. Miehen perässä kipitti nainen, jolla oli sylissään poikani nalle. Nainen asettui pojan viereen. Sinä iltana sammuin. Ryyppäämiseni rajuin vaihe alkoi siitä päivästä ja kesti yli 7 vuotta. Ensi vierailulla Hämeessä sydän heitti voltteja. Liikutuin rajuun itkuun, kun poikani sängyllä istui jengiläisten kustantama nalle, pojan puku yllään. Olisi kai pitänyt taistella pojasta. Millä aseilla? En tiennyt sadasosaakaan siitä, mitä nyt. En kai ollut ikinä kuullutkaan sanaa juristi. Vaikka olisin kuullutkin, millä rohkeudella olisin häntä lähestynyt jne. jne.
Äitini otti poikani huostaansa ostoskeskuksessa, jossa olimme kavereideni kanssa ruokaostoksilla. Vaikka kaverini joivat raskaasti, en itse tuolloin juonnut, mutta en myöskään hylännyt ystäviäni. Kannoin poikaani kantoliinassa ja imetin häntä. Ehkä nämä olivat ne syyt, miksi brenkku ei maistunut. Pojan kiinteä sininen katse tarkkaili minua koko hänen hereillä olo aikansa. Sekin pidätteli. Jengi osti aina lapsen tarvitsemat vaipat ym. ennen brenkun ostoa. Olimme ikäänkuin perhe, jolla oli lapsi. Poika oli noin kaksi kuukautta vanha, kun hän oppi hymyilemään. Kovimmankin jätkän sydän suli. Minun mitättömän pieni kroppani kantoi ja synnytti uskomattoman suurikokoisen vauvan. 10 grammaa auki nelikiloisen. Kun äitini oli vienyt pojan, menin keräilemään hänen vähäistä omaisuuttaan kavereiden kaverin asunnolta, jossa toisinaan saimme yöpyä. Vanhempieni kotiin päästyäni mummoni oli jo viennyt lapsen. Lähdin vihaa täynnä häntä hakemaan, mutta mummo ei päästänyt minua sisään. Päivystin mummon asunnon lähellä viikon verran ja näin kun kaksi naista haki lapsen. Taksi odotti kadulla. Äitini tiesi kertoa, missä lastenkodissa poika oli. Majoituin viereiseen puistoon. Toisen kerroksen parvekkeella nukutettiin vauvoja. Seurailin sieltä, milloin poikani nukkui, milloin hän heräsi, miten kauan hän sai itkeä, ennen kuin hänet haettiin sisään. Olin ylpeä hänestä. Hän ei sielläkään itkeskellyt muuta kuin nälkäisenä. Hänet myös haettiin, heti kun hän heräsi , toisin kuin jotkut muut vauvaparat, jotka saivat itkeä joskus pitkäänkin. Rintani vuotivat ja kun hygieniani oli mitä oli paitani oli likainen ja kovaksi tärkkääntynyt maidolla. Jengini huolehti tuon lähes kolmen kuukauden ajan ravinnostani ja pakottivat minut välillä jonnekin nukkumaan. Käymäläni oli sama puisto. Kerran kaverini järjestivät minulle kylvyn ja puhtaat vaatteet. Heillä oli rahaa päällään. Ne käytettiin Stokalla, ostettiin pojalle ulkohaalarit ja itsensä kokoinen nalle. Yksi jannu vei ne lastarin lasikopin naiselle ja sanoi, että ne on pojalleni. Yhtenä Lokakuisena aamuna näin, miten isokoinen mies kantoi pieneltä näyttävää poikaani (hoitajien sylissä poika näytti aina isolta) ja laittoi tämän auton takapenkille, ilmeisesti turvaistuimeen. Pojalla oli yllään jengini kustantama puku. Miehen perässä kipitti nainen, jolla oli sylissään poikani nalle. Nainen asettui pojan viereen. Sinä iltana sammuin. Ryyppäämiseni rajuin vaihe alkoi siitä päivästä ja kesti yli 7 vuotta. Ensi vierailulla Hämeessä sydän heitti voltteja. Liikutuin rajuun itkuun, kun poikani sängyllä istui jengiläisten kustantama nalle, pojan puku yllään. Olisi kai pitänyt taistella pojasta. Millä aseilla? En tiennyt sadasosaakaan siitä, mitä nyt. En kai ollut ikinä kuullutkaan sanaa juristi. Vaikka olisin kuullutkin, millä rohkeudella olisin häntä lähestynyt jne. jne.
Vastaukset 44
Vanhimmat
En voi kuin ihmetellä, miksi kehut järjestelmäämme ja viranomaisiamme. Sinut on aivopesty. Olet täälläkin kertonut kuinka sossutantat ovat yrittäneet sinua auttaa, mutta eiväthän he ole yrittäneet. Sinulle ei ole järjestetty asuntoa eikä tukea äitinä vaan sinua vanhemmat naiset, jopa sukulaiset ovat kävelleet sinun, lapsiäidin yli mennen tullen ja nyt olet selittänyt tuolla toisessa ketjussa, että hienosti toimittu heiltä. Neuvoisin sinua, sensijaan että kiittelet ja ylistät sijaistätejä ja sosiaaliviranomaisia pojallesi, haukkumaan koko konkkaronkan alimpaan helvettiin. Tällöin olisit se äiti, mikä kuuluukin ja mikä olisit halunnut olla, jos ei meillä olisi täysin mätää hallintokulttuuria ja lastensuojelujärjestelmää tässä maassa. Poikasi olisi ollut hyvä kuulla tuo totuus jo ajat sitten. Nyt et voi sitä hänelle tyrkyttää, ellei hän nimenomaisesti joskus halua sitä itse kysyä ja omasta aloitteestaan ruveta purkamaan. Hänellä on oma elämä ja tulevaisuus, se on tärkein. Olen hyvin onnellinen poikasi puolesta kun olet hänestä taistellut. Ehkä elämä joskus suo hänelle ja sinulle vielä tilaisuuden keskenänne se tiedostaakin, jos poikasi sitä joskus tarvitsee.
tuossa tilanteessa tarvinneet yliluonnollisia kykyjä auttaakseen Suskia. Miten löytää henkilö, joka asustaa puistossa, eikä edes halua tulla löydetyksi?
Tietenkin äiti, joka pelkää menettävänsä lapsensa, pakoilee lapsineen. Eihän viranomaisiin voi luottaa, kuten Suskin tapaus todistaa.
sinulle, olet rehellisesti kertonut totuuden.Kaikkea hyvää elämääsi myös pojallesi.Kunnioitan sinua, näet asian lapsen näkökulmasta oikein.
puistossa silloinkin, kun lapsi oli lastenkodissa
Suskihan kertoi, että hän ei ollut vauvan aikana alkoholia käyttänyt. Suskin alkoholisoituminen johtui vauvan menettämisestä eikä vauvan menettäminen suinkaan johtunut alkoholismista. Koko rappiokausi olisi voinut jäädä Suskilta väliin, jos hän olisi saanut pitää vauvansa ja näin varmaan on monen muunkin kohdalla. Siihen tuskaan alkoholi on lievä lääke, samoin kuin kaikki päihteet. Syyttäköön sossutantat ja viranomaiset itseään.
Vaikka olinkin pitkään ilman pojan synnyttyä.
tässä sun kanssa samaa mieltä. Ei Suski kyllä mistään eikä keneltäkään saanut mitään apua. Tyttöparka, lapsi itsekin vielä, jätettiin aivan yksin. Niin hemkisesti, kuin fyysisestikin. Se on pahemman laatuinen heitteillejättö.
Mitäpä muuta siitä olisi edes voinut seurata, kuin armoton juominen ja sitä kautta tunteiden turruttaminen. Vaikka suski oli lapsi vielä, oli hänelle kehittynyt kuitenkin äidin tunteet.
Etkö usko, että vauvasi olisi antanut sinulle voimat alkoholismia ja yletöntä rilluttelua vastaan, jos teille olisi annettu mahdollisuus.
Monet nuoret käyttävät alkoholia, kun ovat villejä ja vapaita. Se, että nuori juhlii ei ole vielä alkoholismia, kun ei siitä kukaan huollettava kärsi eikä nuori itsekkään. Vai tunsiko äitisi tyttärensä alkoholistiksi jo teini-ikäisenä ja järkkäs lapsenlapsensa vieraiden hoitoon, eikä itse hoitanut, kuten kuvittelisi normaalin mummon tekevän. Kumma sekoilu kuitenkin teikäläisten suvulta ja viranomaisilta, ei voi muuta sanoa.
auttaa, kun jouduin koulussa vaikeuksiin. Itse sabotoin auttamisyritykset, koska pelkäsin mummoani, jonka hoteisiin minut sijoitettiin. Päihdehuoltolan ja poikani sijoittaneen viraston sosiaalityöntekijät tekivät vuokseni kaiken mahdollisen, kun olin siihen itse valmis. Minulle osoitettiin raittiuteni alkuajoiksi myös aluesosiaalityöntekijä, jota tapasin säännöllisesti. Väitän saaneeni apua, kun olin valmis sitä vastaanottamaan.
uskoi varmasti kykenevänsä minut ja lapseni hoitamaan. Mummoni oli se, joka ei uskonut. Mummo kasvatti jo veljeäni. Eli hänellä oli epäluottamus äitini kykyihin.
mukaan mummon epäluottamus ei johtunut äitini ja isäni viikonloppujuomisesta, vaan äitini halusta kasvattaa lapsensa suomenkielisiksi. Famu oli ruotsinkielinen. Annoin äidin tulla autuaaksi uskossaan.
lapsesi palauttaminen vai etkö häntä kaivannutkaan. Hyvin ristiriitaista juttua Suski. Luulen että vedätät, mutta ei se mitään.
Suski on ollut tarinassaan alusta asti hyvin johdonmukainen.
Hän kertoi jo alussa, että häntä yritettiin auttaa, mutta ei ottanut apua vastaan. Eri asia on sitten, että voiko hänen ymmärrykseensä sen ikäisenä kukaan luottaa, et olisiko jonkun pitänyt tiukemmin huolehtia Suskista, koska oli alaikäinen.
Suskihan kertoi, että hänellä oli seitsemän vuoden putki , eli sinä aikana ei luultavasti halunnutkaan apua, eikä pystynyt lastansa ajattelemaan muutoin kuin korkeintaan ikävöimään ja taisi olla aikamoinen itsesäälissä rypeminenkin, jos olen oikein ymmärtänyt.
Jos ihminen juo seitsemän vuotta putkeen, niin ei kenellekään tarjota heti ensimmäisenä selvänä päivänä tai viikkonakaan mahdollisuutta lapsensa tapaamiseen.
Kyllä pitää saada ensin asiansa todella kuntoon ja varmuus siitä, että pysyy raittiuden tiellä, ennen kuin kukaan edes harkitsee lapsen tapaamista, seitsemän erovuoden jälkeen, etenkin kun oli vauvasta kysymys, jolla ei minkäänlaista muistikuvaa omasta äidistään voinut olla.
ennen kuin vie lapsen lapsiäidiltä ja ennen kuin hän surussaan ratkeaa ryyppäämään. Lapsihan ryöstettiin Susikilta. Varmaan Suskin velikin on katkera ja kateellinen Suskille ja äidilleen, kun äiti, vaikka olikin kehno kai sitten, piti tyttären ja luopui pojastaan eli antoi pojan mummolle kasvatettavaksi kun mummo kerran tahtoi. Suskin veljellä voi olla samanlaiset kokemukset tunnetasolla kuin nyt Suskin pojalla. Huono mäihä pojilla siinä suvussa, mutta Suskin veljihän voisi antaa vertaisapua Suskin pojalle, vai onko liian utopistista ajattelua.
Suski on vain rehellinen omassa tarinassaan, etkä saa häntä millään kirjoittamaan, niinkuin sinä haluaisit hänen kirjoittavan. Pitäisikö hänen täällä vain sinun mieliksesi valehdella ja haukkua ihmisiä, jotka yrittivät häntä auttaa. Kunnioitan Suskin rehellisyyttä. Sinä taas olet jonkinmoinen putkiaivo. Miksi haluat manipuloida Suskin mielipiteitä?
aivopestävissä. Hanki joku muu uhri jaetun vanhemmuuden ideologiallesi. Lapset eivät asu päiväkodeissa, kouluissa eikä vieraiden ihmisten nurkissa sivistysmaissa vaan ihan vaan siellä omassa kodissaan, missä oma isä ja äitikin asuvat. Negatiivisia on kaikki muut järjestelyt lapsen kannalta. Tietenkin vihastuttaa, jos Suomessa on 15.000 lapsella kykenemättömät vanhemmat, mutta itse en siihen usko vaan siihen, että Suomessa on kykenemättömät viranomaiset kun tähän on tultu. Suskia pidän manipuloituna.
suostua sinun harjoittamaan aivopesuun
olisi pitänyt viranomaisten sinua kuulla. Koska pelkäsit mummoasi, olisi joku muu sijoituspaikka ollut parempi. Sitähän emme kukaan tiedä olisiko se pitkässä juoksussa estänyt sittemmin tapahtuneet
Suski olet ollut liian vähään tyytyväinen.
Et saanut sitä apua mitä olisi pitänyt antaa.
Nuoren ikäsi vuoksi olisi pitänyt vähän tiukemmin puuttua tilanteeseesi ja antaa todellista apua, sellaista jonka olisit voinut vastaanottaa.
Mutta eihän se mitään enää sinun kohdallasi muuta, se on ollutta ja mennyttä, mutta tämä onkin lähinnä pohdiskelua vastaisuuden varalle.
Mitenkähän mahtaa nykytilanne olla vast. tapauksissa?
Toinen, mikä Suskin aloituksessa kolahti, oli se oma lempilapseni elikkä VARHAINEN VUOROVAIKUTUS. Olin Jukka Mäkelän luennolla aiheesta ja kun luin Suskin kirjoitusta oivalsin luennon sanomasta sen, etteivät ne olosuhteet vaan lapsen ja tämän äidin suhteen laatu. Koska se oli kunnossa, lapsi sai myös lastenkodissa heti avun, toisin kuin jotkut muut vauvat. Ymmärrän sen johtuvan siitä, että lapsi osasi olla vuorovaikutuksessa häntä hoitavaan aikuiseen ja näin ollen hänen hoitamisensa on ollut palkitsevaa myös sijasikodissa. Sijaisperheen lapsettomuus ei ehkä ole lainkaan se syy, miksi poika on ollut rakastettu vaan se, että poika on kyennyt ottamaan vastaan ja antamaan rakkautta. Siitä kiitos Suskille.
merkityksen tiedostavana pyydän meitä sijareita pitämään mielessä myös se, että varhaisten häiriöiden korjaaminen on mahdollista, mutta työlästä ja erittäin palkitsevaa. Jos vastaus Suskin kysymykseen Perimä vai Ympäristö olisi joku muu kuin kahden erilaisen rakkauden, olisi syytä pelätä. Jos se olisi Ympäristö, kaikki oireilevat henkilöt paranisivat ympäristön vaihtamisella. Jos se olisi Perimä, meitä sijareitakaan ei tarvittaisi.
ai nii sosotantat ei ainaskaa lapset
mikä ihmeen varhanen vuorovaikutus
Luin äsken monta artikkelia aiheesta. Todella mielenkiintoista
kanssasi yksityisesti. Miten onnistumme? nimim. K
ettei käy kuten Peten kanssa, tai pahemmin, ton nim. K:n kanssa.
mieluummin julkisesti täällä tai jollain toisella palstalla. Olen jo "ryvettänyt" itseni. Minulla ei ople salattavaa.
En ymmärrä kenenkään tarvetta keskustella kanssani kahden kesken. Olemmeko me haudanneet sotakirveen? Minulle sopisi sen hautaaminen paremmin kuin hyvin.
Haudataan vaan sotakirves. Pääasia, ettei meistä kummankaan tarvi sielustaan luopua.
kummankaan luopua edes ajatuksistaan. Huh....tämä kruunasi hienon päivän.
mielipiteitäsi ja minua hieman kummastuttaa.
En ole sijaisäiti tai sellaiseksi haluava -enkä äiti, jolta huostaaotettu lapsi, enkä edes sijoitettu. Yleisestä mielenkiinnosta päädyin siis lukemaan -ja yhden kokemukseni perusteella. En voi käsittää kuinka voit sanoa, ettei lapsen koskaan ole parempi asua pois kotoaan! Kerronpa miksi ajattelen näin.
Varhaisnuoruudessani minulla oli ystävä, sanotaan vaikka Anna. Hänen äitinsä joi kaiket päivät, oli juonut jo pitkään. Hänellä oli väkivaltainen, alkoholisoitunut poikaystävä. Äitini ja perheeni tunsivat myötätuntoa perhettä kohtaan ja äitini loi Annan äitiin ystävyyden. Hän puhui ja puhui äidin kanssa, myös öisin jos tarvetta oli, auttoi niin henkisesti kuin materiaalisestikin. Siitä huolimatta erityisen raju putki iski usein päälle ja silloin Anna, äitinsä suostumuksella, asui luonamme. Pisimmillään kaksi kuukautta. Annan koti oli viereisessä talossa, joten hän näki paljon äitiään. Äidille Annan poissaolo ei ollut ongelma, hän tykkäsi siitä että Anna sai olla meillä.
Sosiaaliviranomaiset olivat pitkään olleet selvillä tilanteesta, enemmän tai vähemmän. Tiesin tämän Annalta, meidän perhe ei koskaan ollut heihin kontaktissa. Pari kertaa äiti oli vieroituksessa, mutta ryyppyporukkaan hän aina palasi, vaikka kuinka yritettiin pitää häntä siitä erillään. Annaa ei kuitenkaan vuosiin huostaanotettu. Tilanne meni pahemmaksi vain, kaikesta mahdollisesta avusta huolimatta. Anna alkoi oireilla pahasti. Vasta siinä vaiheessa alkoivat viranomaiset liikehtiä. Kerran sitten isäpuolen väkivalta kääntyi Annaan oikein urakalla ja hän sai soitettua meille kotoaan hädissämme. Kutsuimme poliisin ja haimme tärisevän tytön poliisin kanssa pois. Annan äiti puolusti isäpuolta.
Sen jälkeen Anna otettiin huostaan. Äiti ei ollut ottanut vastaan mitään niistä avuista mitä oli tarjottu niin raitistumiseen kuin muihinkin ongelmiin. Meidän perhe ei Annan sijaisperheeksi voinut alkaa, mutta olimme yhä ystäviä. Mielestäni Anna huostaanotettiin aivan liian myöhään. Hän myös alkoholisoitui hyvin nopeasti nuorena aikuisena. Äitiinsä hän on koko ajan pitänyt yhteyttä, mutta äidin juominen jatkui niin rajuna, ettei äiti-lapsi suhde pääse normalisoitumaan. Hän on myös katkera äidilleen siitä, että tämä hylkäsi hänet alkoholin takia.
Miten voi kenenkään mielestä olla mahdollisesti hyvä asia, että Anna joutui elämään lapsuutensa alkoholistien keskellä? Edes sinun mielestäsi, Helinä-Keiju? Ota kantaa tähän nimenomaiseen tapaukseen, jooko?
Minun isäni on alkoholisti ja olen onnellinen, etten koskaan joutunut elämään hänen kanssaan. Olin siitä aina kiitollinen äidilleni, että hän lähti ajoissa pois, sillä alkoholisti on joskus parantumaton, kaikesta avusta huolimatta. Olen koko elämäni auttanut isääni, uskonut häneen ja kuntoutumisen mahdollisuuteen. Nyt vasta reilusti yli kolmikymppisenä voin sanoa, ettei isäni koskaan raitistu. Jos minun äitini olisi juonut kuten isäni lapsuuteni ajan, en koskaan olisi halunnut asua hänen kanssaan!
että minunkin poikani oli parempi pois luotani silloin aikanaan. Kun raitistuin jouduin aluksi opettelemaan, miten yhteiskunnan jäsinänä ollaan. Kaiken jouduin opettelemaan alusta. Olisi ollut lapsen rääkkäämistä ottaa hänet siihen kanssani, kun opettelin elämisen alkeita. Tunnetasollakin olisi ollut julmaa erottaa hänet rakastavista vanhemmistaan.
Olen sitä mieltä, että lapsella on oikeus oikeaan kotiin eikä pelkästään sijaiskotiin, silloin kun vanhemmat ovat kuvaamasi kaltaisia elämäntapajuoppoja jotka kaltoinkohtelevat lasta. Suomalainen lastensuojelu ei osaa eikä uskalla viedä vastuutaan loppuun saakka vaan jättää asian puolitiehen ottamalla lapsen huostaan ja sijoittamalla sijaisperheeseen ikäänkuin parkkiin odottelemaan parempia aikoja, joita ei ole tulossakaan, sensijaan että lapselle etsittäisiin adoptiokoti, jossa hän olisi toivottu lapsi juridisesti ja henkisesti ilman sijaistoiminnan mukanaan kantamaa taloudellista elementtiä. Lapselle on katastrofi, jos hänellä ei ole kotia vaan pelkkä sijaislapsen status rahoituskuvioineen. Sijaislapsuuden pitää olla väliaikainen ratkaisu, jossa kaikki tietävät missä mennään, nyt niin ei ole vaan lapset ja aikuiset roikkuvat kukin omassa löysässä hirressään, jonka naruja sossut kukin vuorollaan vetelevät pätevästi tai pätemättömästi. Paljon on sattuman kaupan varassa, ja sehän ei ole kansalaisten keskinäisen tasa-arvon mukaista. Sehän on alentavaa lapselle, että hänet hoidetaan jossain vieraassa yksityisperheessä verovaroin ja vailla lapsen oikeudellista asemaa suhteessa siihen perheeseen ja sen perheen biologisiin lapsiin ja tämmösen pitäisi aina olla vain väliaikainen ratkaisu. Koko lapsuudenaikaista ja toivotonta sijaislapsuutta ei saa sallia vaan sitten on oltava adoptio. Kyllähän tämä tulee muuttumaan, koska Suomella ei ole varaa imagollisesti eikä taloudellisesti näillä 15.200 lapsen sijoituslukemilla jatkaa nykykäytäntöä.
jos sij.lapsuus voisi sitten päättyä vaikka adoptioon, jos ei vanhemmista ole sitä päättämään.
Iso ongelma vain on juuri siinä, että kuka haluaa adoptoida isomman lapsen, joka jo tietää juurensa, muistaa/tietää vanhempansa ja muut sukulaisensa. Toisaalta sopii kysyä, että onko oikein viedä adoption kautta lapselta eletty elämä, mahd. tunnesiteet omiin sukulaisiinsa, mahdollisesti myös sisaruksiinsa jne. Adoptiovanhemmat haluavat lapsen ihan itselleen ja kytkeä lapsen omiin sukulaisiinsa, jossa ei voikaan olla tilaa biosukulaisille.
En usko, että monikaan haluaa adoptoida lapsen, jolla on olemassa isot rasitteet omista sukulaisistaan. Kuinka voi lapselta kieltää kaiken ja toisaalta, kuinka voisi vaatia adoptiovanhemmilta koko suvun "adoptoimista" lapsen myötä? Sanoisin, että aika ongelmallista olisi, vaikka vir.omaisilla rohkeuttakin riittäisi.
Sij.perheet tuskin olisivat halukkaita adoptioon, joten lapsella olisi edessä jälleen sopeutuminen uuteen ympäristöön, uusiin aikuisiin ja ties mihin.
Jos mietit kokonaisuutta, niin varmasti itsekin pystyt näkemään ongelmakohtia useampiakin.
noissa pahimmissa tapauksissa, joissa lapsella ei ole toivoa paluusta kotiinsa, näen adoption lapsen suojeluna. Mitä tulee näissä toivottomissa tapauksissa biologiseen sukuun, niin sukuhan on hylännyt lapsen, jos tämä kerran on jouduttu antamaan täysin vieraan, ulkopuolisen perheen hoitoon. Rakastava suku hoitaa lapsen itse jos lapsen äiti/isä on estynyt tai hylkää lapsen eikä syytä ulkopuoliseen adoptioon silloin ole tietenkään. Tottakai ensin katsotaan, kuka sukulainen lapsen ottaa vastuulleen. On kyse nyt niistä lapsista, joiden sukulaiset torjuvat lapsen, miksi lapsen näitä uskot kaipaavan.
Sinun menneisyytesi ei ole todellakaan hyvä lapsen kasvattamisen kannalta. En ehtinyt lukea koko ketjua, joten en tiedä tämän hetken tilanteesta, mutta toivottavasti se on toisenlainen.
Nykypäivänä purnaan kuitenkin siitä, että juuri näin ei täytyisi toimia. Lapsen vanhempaa ei saisi jättää yksin. Kun lapsi huostaanotetaan on aika esittää vanhemmille valttikortit ja antaa tukea. Vanhemman tulisi sitoutua kuntoutukseen ja sen jälkeen katsottaisiin, mitä seuraavaksi tehdään. Vanhemmalle tulisi antaa kaikki mahdollinen tuki esim. taloudellinen tuki, terapia, opastus vanhemmuuteen jne.
Puoli vuotta lapselle rauhoittumisaikaa ja vanhemmalle kuntoutumisen aloitus aikaa. Sen jälkeen muutama vuosi sopeutumista, tapaamisten tihentämistä, terapioita jne. Joku repsahduskin on sallittava, jos vanhempi ymmärtää tehneensä väärin.
Elämän mallin muuttaminen ei ole helppoa. Elämään kun kuuluu tavat elää, syödä, pukeutua, ihmiset ja ympäristö jne.
Siitä kaikesta ulos repeytyminen aiheuttaa yksinäisyyttä ja monenlaista ikävää tunnetta ja vaatii voimia -tätä varten tulisi olla todella paljon tukea ja sellaista mitä tämä ihminen tarvitsee, eikä minkään kaavan mukaan.
Lasta unohtamatta! Lapsi sijaiskotiin ja hänelle vanhemmat, perhe siksi aikaa, että omat vanhemmat saavat elämän kuntoon. Bioperheelle tukea siihen, että jaksavat antaa lapselleen luvan elää elämäänsä sijaisperheessä ja vanhemmiltaan luvan siihen, niin kauan kuin tarve vaatii.
Tämä on sellainen asia, jota monet eivät ymmärrä. Niin paljon kuin tuskaa se aikuisille ihmisille tuottaakin mm. omistamisen halussa, olisi lapselle annettava mahdollisuus normaaliin arkeen ja rakkauteen perheessä ja mahdollisuus tietysti mahdollisuuksien mukaan palata biovanhemmilleen. Se mitä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, se ei ole lapselta eikä muiltakaan pois, että lapsi saa nauttia esim. sijaisperheessä elämisestä. Kun lapsi saa elää tavallisen lapsuuden pätkänkin siellä sijaisperheessä, niin se tukee lasta hyvin pitkälle.
Sijaisperheen tulee tietysti ymmärtää se, että tarkoituksena on vanhempien kuntoutus ja lapsen mahdollinen paluu, mutta siitä ei lapselle puhuta mitään ennenkuin se IHAN OIKEASTI ON MAHDOLLISTA!
Toivottavasti Suski ja muut saman kohdanneet saatte apua! Toivottavasti tämä yhteiskunta muuttuu, vaan pahalta näyttää, kun sosiaalityöntekijöistäkin on yhä suurempi pula ja useimmat ihmiset eivät edes yritä asettua toisen asemaan ymmärtääkseen.
Sijaisvanhemmuus on yhä enenevissä määrin tavallaan ammatti. Ymmärrystä tarvitaan enemmän ja monenmoista ammattitaitoa.
Systeemin tulee muuttua ja liiallinen byrokratia unohtaa. Nyt puhutaan elävistä ihmisistä, eikä esineistä.
Minun juttuni on jo menneen talven lumia. Poika on aikuinen. Tulin kirjoittaneeksi tänne palstalle ensin yhdestä silloin akuutista asiasta. Siitä juttu jotenkin ryöstäytyi käsistä, aloin kirjoitella
ihan vaan omia mietteitäni. Siinä sivussa tuli sitten henkilöhistoriaakin.
mieltä, tuohon juuri etenkin nuorten vanhempien kohdalla pitäisi erityisesti panostaa. Tietysti kaikkien ketkä tukea tarvitsevat, mutta jotenkin tuntuu, että nuorilla on vielä enemmän pallo hukassa vanhemmuuden suhteen. Heille voisi "täsmäapu" korjata piankin koko tilanteen. Kunhan apu tulee ajoissa. APUAPA- ohjelma käyttöön, vai mitä Hellu?
Tämä apuapa on tavallaan sisäpiirin juttu, sen kehittelimme Hellun kanssa tuolla bio-palstalla korvaamaan Varpua.
Haluaisin vain sanoa, että kukaan ei ole valmis ja täysinoppinut äiti/isä oli hän lapsen syntyessä sitten minkä ikäinen tahansa. Yhtä hyvin joku nelikymppinen ensisynnyttäjä voi olla jopa paljon kykenemättömämpi kasvamaan vanhemmuuteen lapsensa myötä kuin joku teiniäiti, joka ei vielä ole yhtä pinttynyt omiin kaavoihinsa ja käsityksiinsä kuin sellainen parikymmentävuotta täysin itselleen ja omilla ehdoillaan aikuisuutta jo elänyt uraputkinainen. Uskon, että päinvastoin, nuori äiti/isä on paljon potentiaalisempi kasvamaan lapsensa myötä vanhemmuuteen, ymmärrykseen ja sitoutumiseen kuin enää sitten vanha ja omasta mielestään viisas äidiksi/isäksi tuleva, jolla kaikesta elämänkokemuksestaan huolimatta ei ole elämänkokemusta vanhempana yhtään sen enempää kuin teiniäidilläkään. Jokainen syntyvä lapsihan kasvattaa vanhempiaan jos vaan vanhemmissa on potentiaalia. Toinen lapsihan yllättää aina vanhempansa, jotka kuvittelivat esikoisen perusteella tietävänsä hommasta jo lähestulkoon kaiken. Se on jokaisen lapsen oikeus. Siksi ihmettelen kovasti, että joku voi kuvitella toimivansa sijaisvanhempana, eli sijaisäitinä/sijaisisänä. Mielestäni ainoastaan hoitajana he voivat toimia, jos sijoitettua lasta halutaan kunnioittaa. Olen siinä käsityksessä, että Suskista olisi kasvanut vähintään erittäin hyvä äiti lapselleen, jos hänelle olisi annettu mahdollisuus. Vanhana synnyttävät eivät ole lapsen taholta ajateltuna mielestäni yhtään sen parempia, jopa päinvastoin. Pelkät materiaaliset puitteet eivät ole vanhemmuuteen kasvamisen mitta. Nyt huostaanotoissa se kuitenkin vaikuttanee melko ratkaisevalta, ainakin teiniäitejen asioita ratkottaessa, mikä on suuri virhe viranomaisilta.
hyvin pitkälti samaa mieltä. On totta, että ikä ei tuo kokemusta lapsen hoitamiseen ja kasvattamiseen.Lapsen syntymä on kaiken ikäisille aina uusi kokemus. Äitiyteen kasvetaan. Tässäkin on taas puolensa ja puolensa. Teiniäiti ottaa lapsen saamisen ehkä tavallaan rennommin ja suhtautuu ennakkoluulottomammin ja jaksaa paremmin kuin ehkä jo nelikymppinen ensisynnyttäjä. Toisaalta taas hyvin nuori äiti on vielä itsekin keskenkasvuinen, eli ei ole vielä kasvanut aikuiseksi, mutta kuitenkin joutuu kantamaan lapsestaan aikuisen vastuun. Kaikilla nuorilla ei siihen välttämättä ole valmiuksia. Ei ikä takaa vanhemmillekaan valmiuksia esikoisensa hoitoon sen paremmin, mutta vanhemmat äidit ovat edes itse jo kasvaneet aikuisiksi ja usein jo talous ym. asiat paremmin järjestyksessä, jotta jaksaa paremmin keskittyä lapsen hoitamiseen. Toisaalta taas ikä alkaa painaa myös siinä jaksamisessa ja kuten
sanoit myös se omiin tapoihinsa piintyminen on myös haitaksi.
Lääkärien mukaan naisen paras ikä ensisynnyttäjäksi, siis fyysisesti, on 22-24 vuotta. Vaikuttaisi muutenkin aika hyvältä iältä tulla äidiksi. Ei ole enää lapsi, mutta ei vielä liian vanhakaan.
Tuota ihmettelen miten jaksat jauhaa tota sij.äiti/sij.isä juttua. Minusta me olemme vanhempien tuuraajia näille lapsille, eli vastaamme vanhemmille kuuluvista asioista lasten arjessa. Olisko parempi sitten äidin tuuraaja ja isän tuuraaja. Eikö ole ihan sama mikä se nimitys on, kunhan homma käytännössä toimii kuten pitää?
Yhteiskunta on unohtanut ja halunnut unohtaakin
elämän inhimmillisyyden.
Elämä koostuu iloista ja suruista,
halusimme sitä tai emme.
Jokaisella on oikeus elää elämäänsä oman arvomaailmansa mukaisesti
toista ihmistä ja hänen elämäänsä, näkemyksiään kunnioittaen.
Suomalainen lastensuojelu viranomaistyöntekijöineen on ottanut
"suuren ja viisaan roolin" lapsiperheiden elämässä jakaessaan tuomioitaan siitä,
kuka saa ja on kelvollinen kasvattamaan jälkikasvuaan.
Apua ja tukea on pyydettäessä annettava.
Mutta viranomaisen antama apu ja tuki ei ole eikä saa olla
perheeseen kohdistuva äärimmäinen toimenpide
kuin ja vain ja ainoastaan siinä kohden
kun todella ja todellisuudessa perheessä
tarvitaan tätä äärimmäistä toimenpidettä
eli huostaanottoa.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi tuosta, että ikä ei ratkaise vanhemmuutta. Itse olin varsin nuori saadessani ensimmäisen biolapsen, enkä nytkään olen mitenkään vanha, vaikka minulla on täällä kasvamassa jo useita sijoitettujakin lapsia.
Mutta lapsen tulee saada kokea rakkaus ja arki siellä missä hän asuu. Ilman normaalia elämää ja vain odottamalla biologiselle äidille, isälleen tai suvulleen paluuta, ei lapsi voi eheytyä.
Ei lapsen mieli ymmärrä, että miksi toisilla on koti ja miksi toiset saavat hellyyttä ja aikaa tms. ja hänen täytyy odottaa, että biologiset tulevat sitä hänelle antamaan.
Annetaan yhdessä lupa lapselle olla tavallinen lapsi ja olla kotonaan siellä missä hän asuu. Se ei ole keneltäkään pois!
Syvällä sisimässään jokainen meistä tai ainakin pitäisi jokaisen meistä tietää, että lapsi kuuluu bioille mikäli he pystyvät taas lapsestaan huolehtimaan. Liiallinen asian hokeminen ja tiedostaminen vaan pian saavat aikaan sen, että lapsi vain hoidetaan sijaisperheessä ja lapset ne vasta on sellaisia tunnemittareita, että ei kukaan muu.
Lapset aistivat heti jos heitä kohdellaan jotenkin erilailla kuin toisia.
Todellisuudessa sydämessä jokainen tietää, että sijoitetut lapset ovat biovanhemmilleen niitä ykkösiä, niinkuin perheen biolapset omille vanhemmilleen.
Kuitekin rakkautta on monenlaista ja mahdollisuus siihen huolehtimisesta syntyvään rakkauteen tulee antaa niin sijaisperheelle kuin sijoitetulle lapsellekin.
Ymmärrän biovanhempien katkeruuden asettumalla heidän asemaansa mielikuvissa. Mutta haluan uskoa, että jos biovanhemmat saisivat tähän positiivista tukea huostaanotto vaiheessa, niin jossain vaiheessa yhteistyö sijaisperheen kanssa voisi olla elämää rikastuttavaa. Valitettavasti biovanhemmat jäävät usein ilman tällaista tukea, eivätkä siksi pysty muutakuin katkeroitumaan lisää ja epävarmuudessaan hakevat sijaisperheen tavasta hoitaa lasta, vain huonoja puolia.
Tosin olen huomannut, että jotkut sijaisvanhemmat tarvitsisivat myös tukea siihen, että he ymmärtäisivät asettua mielikuvissaan toisen asemaan ja miettiä miltä minusta tuntuisi vastaavassa tilanteessa, että molemminpuolinen ymmärrys kasvaisi.
Pahimmassa tapauksessa ollaan sellaisessa tilanteessa, että biovanhemmat mustamaalavat lapselle sijaisvanhempia ja mahdollisesti sijaisvanhemmat biovanhempia. Lapsi ei tiedä mihin ja uskoa ja lopulta kun raaka totuus lapselle paljastuu, niin mitä luulette, onko hän ehyempi vai rikkinäisempi?
näin se on. Lasten pitää saada tuntea olevansa sen perheen tasavertaisia jäseniä missä asuvat. Koska ei ole lasten syytä, että ovat joutuneet eroon omista vanhemmistaan, niin vanhemipien olisi vaan hyväksyttävä se, että lasten koti on nyt toisessa perheessä ja heidän pitäisi kunnioittaa, sekä perhettä, että myös lastensa tunteita perhettä kohtaan.