Kiitoksia teille kaikille, jotka yritätte saada tästä sivusta parempaa paikkaa! Itsekin uskon, että voisin tulla 100% terveeksi, jos tätä menoa jatkuu tämä.
Edistystä!
sameplace
4445
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
uujee! no vähänkö ihmiset tulee parantumaan. saanko kysyä sun tilannetta, millasia fiiliksiä sulla on ja millasessa tilanteessa oot tällä hetkellä? ei tarvii vastata, mutta mietin vaan, koska tuntuu että tässä 10 vuoden monen eri kaltasen syömishäiriön sairastamisen jälkeen oon kokenu yhen jos toisenki vaiheen sairauden kourissa ja siitä paranemisen prosessissa. Haluun olla sullekin avuks jos vaan haluuuut. :)
No ensiksi kerron, ettei mulle oo koskaan todettu anoreksiaa, mutta semmosen vuoden ajan mulla on ollu vähä miten sattuun tämä homma.. Alko 9 luokan keväällä [psykologi sano, et juuri se koulun loppuminen ja stressi jatko-opiskelusta aiheutti osaksi tämän] , ku aloin kadehtiman yhä useammin luokkakaverien vartaloja. Ite en kyllä KOSKAAN oo ollu muuta ku sopiva, varmaanki ihan pikkusen alipainoinen. Mutta aina peilistä kattoedssa tunsin niin suurta vihaa itteäni kohtaan, että oli pakko alkaa laihduttaan.
No, sillon se oli vielä ihan tervettä, mutta koska en koskaan ole välittänyt vihanneksista, elin suurinpiirtein pelkällä ruisleivällä, omenalla ja banaanilla. en nähnyt tässä mitään kummallista silloin ja laihduinkin ihan mukavasti. Sitten kuulin ulkopuolisten sanoneen, et "kato ku toi on hoikka" ja siihen lopetin ja aloin syömään enemmän.
Sitten.. en edes muista milloin seuraavan kerran taas tuli tarve laihduttaa, mutta silloin siihen liittyi anorektisia ajatuksia, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut anoreksiasta, joten tunnistan ne helposti ainakin näin jälkikäteen.. Liikuntaa en ole ikinä harrastanut ylipaljoa, mutta senkin eestä ollut syömättä..
Pahin aika tuli tämän vuoden alussa.. Paastosin ja tein vatsoja.. Masennustakaan minulle ei ole todettu, mutta parin vuoden perusteella en ihmettele, vaikka todettaisiin. kädet on täynnä viiltoja ja lääkkeitä olen vetänyt yliannostuksen [en onneksi harrasta jälkimmäistä enää.. viimeisimmät viillot ovat eiliseltä] No.. laihduin taas ja kun aloin vihdoinkin olemaan tyytyväinen vartalooni ja harkitsemaan kunnolla syömistä, porukat saivat minut kiinni. siitä alkoi kauhea syömistarkkailu ja puntari piilotettiin.. mittani olivat tuolloin 161/46 luokkaa.. sitten aloin itsekin ihan vapaehtoisesti syömään kunnolla, mutta terveellisesti..
tarkkailua kesti viikon ja sitten ne unohti asian. sitten aloin taas toteuttamaan omaa syömiskaaviotani, sitten aloin syömään kunnolla, sitten taas pakotus melkeen paastoamiseen, sitte taas kunnolla syöminen.. ja tätä rataa se on ollut jo monta kuukautta tähän asti.. nyt on menossa taas pahin kausi.. en ole saanut ruokaa alas yhtään, sillä "masennuskausikin" on juuri sopivasti menossa..
nykyään saan masennuskohtauksia yhä useammin.. siis ihan yksittäinen ilta tai koko päivä ja vihaan itseäni ja viiltelen ja lupaan, etten syö enää koskan.. viimeisin ei ole toteutunut.. mutta heti kun se kohtaus on sen piävän osalta ohi, olen tavallista pirteämpi ja ongelma on ratkaistu seuraavaan kohtaukseen asti.. ei niistä pääse irti.. ei mitenkään.. :'(
nyt tähän on sitten lisäksi tullut vielä se, että tekisi mieli oksentaa, mutta en ole onnistunut.. ehkä parempi, etten onnistukaan..
psykologille käyn pari kertaa kuukaudessa ja hän tietää kyllä mun ongelmista, mutta osaan aina jotenki kääntää puheen silleen, ettei niistä nosteta sen suurempaa numeroa.. kaveriniki tietävät syömisestäni, mutta masennuskohtaukset ja halun oksentaa pidän salassa..
anteeksi pitkä teksti.. mutta pitkä se tarina on.. en edes tiedä, haluanko eroon masennuskohtauksista ja syömisjutusta, ne on osa mua.. ne on kierre, ympryän muotoinen, josta ei ole tietä pois..
onneksi minulla on poikaystävä joka auttaa, minun ennuste on tässä: hän saa minut tolpilleen ja sitten kun asia taas unohtuu, tää jatkuu, niin se menee aina. ja itse en melkein edes yritä estää.. en tiedä mitä haluan..
Ihana, että oot noin avoin ja haluat todella apua tohon asiaan, tai ainakin haluat jakaa sen rehellisesti nytte. Se kaikki mitä kirjoitit, oli ihan kun mun omaa kirjotusta noin vuosi tai pari taaksepäin, elin tota "vaihetta" muutaman vuoden.
Sillon ite elin siinä kaiken myllerryksessä, eikä se kuitenkaan ollu mua kokonaan saanu "vangiks", joten en halunnu siitä tai nähny tarvetta päästä siitä kaikesta eroon, kuten nyt viime kesän jälkeen, kun tuli piste, jolloin piti valita: parantuminen eikä koskaan enää syömishäiriöitä, tai sitten toinen vaihtoehto, että annan sairauden olla mussa, ja siinä samalla heittäisin koko elämän roskikseen ja tuhoaisin itsetuntoni, minäkäsitykseni ja koko elämäni.
Sä voit valita, älä anna ton sairauden keheytyä niin pahaksi, että joudut tilanteeseen johon mä jouduin. Sillon mä menetin itteni, elämänhalun ja oikeesti kaiken mitä koskaan oon ollu tai mitä oon koskaa itestäni uskonu, niin aivaaan täysin, en vaa nähny enää mitään. Kirjotin päiväkirjoja satoja sivuja pohdiskellen kuka edes olen, millanen olen, mun itsetunto meni niiin nollille, etten voinu kattoa kokonakaan ihmisiä silmiin tai puhua kenellekään. En uskonu itestäni mitään, oisin voinu kuolla kupsahtaa pois, se tuntu parhaalta vaihtoehdolta.
ONNEKSI on tie ulos! Oon niin onnellinen, nytte näen miten toi kaikki sokaisi mua VUOSIA. Niiin päämäärätietosesti mä ehdottomasti haluun auttaa nyt suakin, että tajuat kaiken, mistä jäät paitsi jos annat tommosen sairauden pitää sua vankinaan. Älä anna sen olla niin pitkä aika kun mulla oli. Usko mua, tietäsitki millaset vaikutukset sillä on. Harmittaa niin paljon se kaikki, siksi näen hyvänä siinä kaikessa sen, että ymmärrän nyt tarpeeksi voidakseni auttaa muita.
Mulla oli siis 10 vuotta varjostanu elämää monet pelot, heikko itsetunto, heikko itsevarmuus, itseinho jne, jotka viime kesänä meni huipentumaan. Sitten kun sairaus meni musta kokonaan pois, KAIKKI SE, mitä oli 10v ollu taka-alalla, meni pois täysin kokonaan ja oon kun uus ihminen. Ihanaa olla minä!!, on miltä tuntuu ekaa kertaa elämässä. Ja oon 19-vuotias.
HUOM!! Sanoit, että "en edes tiedä, haluanko eroon masennuskohtauksista ja syömisjutusta, ne on osa mua". VÄÄÄÄÄRIN. Se ei ole osa sua, se on sussssa, se on "tullu" suhun, ja voit päästä siitä eroon. Se pimentää sua näkemästä sitä, KUKA todella olet, MILLANEN todella olet, millanen oot sisältäpäin, se kaunis ja ainutlaatunen ihminen. Se sokasee sut näkee ittes valheellisesti sekä ulkoa että sisältäpäin.
Mailaa mulle [email protected] , niin jutellaan lisää. Tsemppiä.
En mä osaa valita..
tiedän, et mun pitäs valita pois pääsy tästä, mut en tavallaan halua.. :/
oon.. kierteesä..